Moi!
Omat voimat ihan loppu. Olen ollut pitkään koukussa opiaatteihin/opioideihin (n. 10v.). Haluaisin kokonaan jo irti. Yritän vähennystä lääkärin avulla, mutta vaikeaa pysyä annoksissa ja retkahtelen.
Pahimmat mulla on psyykkiset oireet. Ahdistun, masennun, syyllistyn, on vaikea tehdä mitään ja lamaannun. En saa töitä tehdyksi ja tulee paniikinomaisia pelkoja.
Nyt minulla ei ole mitään aineita kotona (käytin taas kodeiiniannokseni etuajassa) ja pitäisi selvitä hirmuisesta määrästä tehtäviä (vaikka osa ihan perusjuttuja) mutta hankalaa on paniikin kera toimia.
Ajattelin nyt edes tänne kirjoittaa ajatuksiani, kun olo on yksinäinen ja itsesäälinen. Jos joku lueskelee tätä ja osaisi olla vertaisena, kirjoittelehan. Itse ajattelin päivitellä tänne tuntojani, kunhan aina kerkiän.
Tästä saattaa tulla päiväkirjan tyylinen yksinkeskustelu, mutta saanpahan jotain tunteita ainakin puretuksi.
Hirvittää hieman mennä nukkumaan, kun tietää, että huomisesta vasta alkaa kaikkein pahimmat ajat. Aamu on yleensä vaikeinta aikaa ja ahdistus on silloin pahimmillaan. Nyt on vasta puoli vuorokautta ilman mitään. Mulla vieroitusoireet alkavat yleensä 24 h:n kohdilla. Fyysiset menevät muutamassa vuorokaudessa ohi, mutta henkiset pahenevat pitkään ja tuntuu, että ne eivät lopu ikinä. Lienee taustalla ihan perusahdistusta/masennusta myös.
Olisi mukavaa, kun saisin huomisen päivän vietyä jollain tavalla läpi ja oltua jollain tavalla toimintakykyinen. Ihan jotta saan päivän tehtävät suoritettua.
Eniten haaveilen siitä, että oppisin oikeasti elämään ilman lääkkeitä ja nauttimaan ihan perusasioista. En odottele mitään suurta autuutta ja ikuista onnea. Mutta että oppisin ottamaan asiat rennommin enkä hakemaan turhaan helpotusta heti purkista. Mutta ei pitäisi katsoa liian pitkälle, vaan keskittyä siihen, että pysyttelee puhtaana hetken kerrallaan.
Haluaisin kokeilla meditaatiota/jotain muuta rentoutumiskeinoa. Olen kuullut, että jotkut saavat siitä ainakin jonkin verran apua. Kaikki liikunta ja muutenkin terveelliset elämäntavat ovat jääneet. Toisaalta en halua myöskään enää takaisin mihinkään liikunta-addiktioon, siitäkin on kokemusta.
Päivitän tilannetta varmaan taas huomenna. Tässä lähes oikeasti tuntuu, että jotain asioita saisi jäsenneltyä, vaikka sanoja vain ruudulle kirjoitteleekin.
No niin, tulipa tämä aamu sitten. Ei hyvä. Ihan kuten arvasin, ahdistus on hirveä ja tuntuu, ettei liikkeelle pääse. Eikä ketään, kelle kertoa. Kun jos kerron, lähtee työt, perhe, kaikki. Olen aikanaan avautunut asiasta täysin perheelle ja luulevat, että raitistuin laitoksessa. Mutta retkahdin ja koukutin itseni taas. Kaksoiselämä ja valehtelu on kamalaa. Mutta kun ei uskalla kertoakaan. Tiedä sitten, onko mahdollista edes selvitä kertomatta. Vain lääkäri tietää.
Mitenköhän nyt tekisi? Panacodit on loppu ja seuraavia vasta 4 päivän mahdollisen puhtaan päivän jälkeen. Kannattaako sen jälkeen enää edes hakea uutta alasajoannosta vai jatkaa vain puhtaana? Kun jos haen lääkkeen, käytänkö sen taas heti? Toisaalta jos en hae, retkahdanko kahta kauheammin jossain vaiheessa ja taas rimpuilen ilman? Mulla on ihan fiksu alasajosystemi, jos siinä vain pysyisin.
Vielä tämän hetken tunteista: ahdistuksen lisäksi paniikkioloa ja jatkuva “hälytystila” päässä. Koko ajan muistuu mieleen asioita, jotka pitäisi hoitaa mutta silti pelottaa hoitaa. Jääköhän tämä päälle?
Eka kokonainen päivä ilman meni juuri, kuten oletin. Fyysiset alkoivat päivän kuluessa. Hirveä väsymys, nenä alkoi vuotaa, maha löystyi, palelsi, hikoilutti, palelsi… mutta nuo ovat mulle ihan lastenleikkiä kaikkeen muuhun verrattuna.
Sain suoriuduttua vain kaikkein pakollisimmista tehtävistä. Enemmän olisi pitänyt tehdä ja jäljen olisi pitänyt olla parempaa. Toisaalta en haluaisi syyttää itseäni liikaa vaan olla tyytyväinen siihen, että olin ilman lääkkeitä ja selvisin joten kuten päivästä.
Taas on pelko huomisesta. Tietää, että ahdistus hyppää kovemmalle asteelle, vielä väsyttää hirveästi ja sitten alkaa hiipiä se hillitön anhedonia. Se yhdistettynä ahdistukseen on kiva yhdistelmä. Vaikeat asiat tuntuvat kahta kamalammilta ja positiiviset asiat tuntuvat täysin latteilta. Kerran yhdellä puhtaalla pätkällä olen päässyt siihen tilanteeseen, että hyvät asiat alkoivat taas tuntua joltain. Toivoa siis on, mutta viikkoja-kuukausia se vie, että alkuun päästään.
Pakko kirjoittaa nopea tilannepäivitys, sen verran ahdistaa. Käsittämätöntä, miten nopeasti nuo psyykkiset oireet iskevät päälle. Harmittaa eilisessä päivässä se, miten vähän sai aikaan ja tässä päivässä se, saako mitään aikaan. Ja sosiaalisesti olen tosi kömpelö. Vaikea olla sosiaalisissa tilanteissa nyt kuivana.
Mitenköhän saisi edes lievääö helpotusta näihin aamuihin? Tosi vaikea lähteä liikkeelle.
Raaka päivä! Pitänyt käskyttää, että jalat liikkuisivat. Väsymys totaalinen. Kaupassakäynti iso suoritus. Silti pystyin tekemään homman, jota en ole aikoihin puhtaana kyennyt (ei kaupassa käynti). Ei varmaan loistavasti mennyt mutta tehtyä tuli. Pitäisi olla tyytyväinen, mutta ei. Isompaa vaihdetta vaadin itseltäni.
Huomenna töissä vaativa päivä. Tärinä haittaa pahasti. Onneksi ei ole ihmisten kanssa toimimisesta kyse. Silti vaarana mennä ihan penkin alle. Lisäksi tulossa pitkä päivä. Tiedän, sen aika on huomenna.
Moi! Kirjoituksesi kolahti sen verran omaan tilanteeseen, että oli oikein rekisteröidyttävä. Eli ainakin yksi vertainen täällä, hyvin samanlaisessa tilanteessa. Paljon ajatuksia päässä, mutta nyt en jostain syystä saa purettua niitä tähän. Tsemppiä! Ja yksityisviestiäkin saa laittaa jos täällä jokin sellainen toiminto on…
Moi! Miten menee?
Täällä käynnissä päivä nro 18 ilman mitään. Ja tämä päivä tuntuu jo aika hyvältä.
Itte ollut subu koukussa yli 10 vuotta.
Lopettanut kahdesti ja aina aloittanut uudestaan “kyllä sitä tämän kerran” Neljä vuotta sitten erosin exästä/lapsien isästä koska sillä meni sit kaikkee muutaki. Itte kuitenki työelämässä ja lasten kanssa normia arkea elänyt. Ainoanastaan eträ kaikilta salaa vetänyt bubrea iv:nä. Kukaan mun lähipiirissä tai missään ei tiedä. Mulla on uus maailman ihanin mies joka ei tiedä. Kamaa sain exältä.
Sit 24.11 löydettiin exä kämpiltään kuolleena sydän tod.näk pettänyt enkä ihmettele sen elin tavoilla. Nyt ollut ilman mitään 18 vrk. Olen käynyt töissä normaalisti enkä ole syönyt mitään lääkkeitä. Jossain vaiheessa ajattelin että en selviä vieroituksesta/töistä/lasten kasasssa pitämisestä mutta hei mä alan näyttää jo ohan ihmiseltä. En aio ikinä enää ottaa sitä yhtä kertaa. Nautin täysillä elämästä ilman päihteiden tuomaa sumua vaikka se paskaa onkin.
Tsemppiä kaikille kamppaileville!
Kiitos, Aave ja Kaksoiselämää!
Kävi mulla, kuten odotettua, että hakiessani uuden “viikon annoksen” söin se 3 päivässä… Eli ei toimi hiljalleen vähentäminen mulla. Pitää jättää nyt hakematta seuraavaa annosta. Nyt on menossa viides päivä ilman opiaatteja. Aloitettiin tukilääkkeeksi venlafaksiini, koska mulla on masennus- ja ahdistuneisuustaustaa. Mutta siitäkös hirveä ahdistuneisuus nousi.
En saa mitään aikaiseksi, masentaa ja ahdistaa ihan hirveästi. Perhe varsin ihmeissään.
Kuudes päivä nyt aluillaan. Ahdistus ja masennus huipussaan etenkin aamulla. Kaameaa tällainen totaalisen vetämätön ja lamaantunut olo. Ja päälle hirveä pakokauhu. Koitko sinä tällaisia, Kaksoiselämää? Jos koit, lievittyivätkö ne jossain vaiheessa? Toivottavasti olet saanut jatkettua hienoa puhdasta polkuasi. Minulle jo tuo 18 päivää kuulostaa uskomattomalta, kun tällaisen ahdistuksen kanssa kuljen. Nyt olisi päätavoite olla hakematta uutta annosta. Ei kannata hakea taas uutta kärsimystä kun edes kuudes päivä menossa. Perhe kärsii kovasti mun alakulosta ja lamasta kun en saa mitään aikaan. Työpaikkaakaan ei olisi varaa menettää mutta yritä nyt työskennellä kun normaalit toimetkin vaikeita. Ja tämä itsesäälin määrä on naurettavaa…
Moi, hyvin täällä menee pv. 30 ilman.
Itelläkää toi vähennys ei oo toiminu koskaa. Se on vähä niinku joko tai.
Itellä on sillee et jos jään himaa makaa niin psyykkiset vie voiton, ahdistaa ihan saatanasti kun vaan kelaa sitä paskaa päässään.Mutta väkisin kun nousee ylös ja yrittää pyörittää normi arkea ja rauhautuu töihin, niin illlalla huomaa että selvisin tästäkin päivästä.
Uneettomuus on rankkaa mutta kyllä mä nyt jo pystyn nukkuu ihan kunnon yöunia. Itellä tosiaan kun kuoli tuo exä/lasten isä jolta kamaa sain niin sen varjolla pysty olee zombina töissä ja kotona.
Huomaa nyt kyllä että on sellanen sumu verho laskeutunut. Kaikki tunteet kiihtyy nollasta sataan, hyvät ja huonot. Musiikki tuntuu sielussa asti hyvältä ja antaa voimaa.
Kyllä ne olot helpottaa ahdistus ja kaikki jonain päivänä sitä vaan herää ja huomaa että tänään onkin jo ihan hyvä päivä.
Jotenkin uskomatonta että ittelläkin takana yli kymmenen vuotta, tai oikeestaan 16 vuotta subua toki pari kertaa lopettanut ja se kesti minkä kesti.
Nyt kun mulla ei oo enää ketään käyttäjiä ympärillä niin uskon että sekin auttaa. Ei mieti ollenkaan että jos nyt vähän ottasin.
Mulla on lapset ja ihana mies sekä nousu johteinen ura enkä aio mitään menettää minkään subun takia. Se ei ole sen arvoista.
Tsemppiä kyllä se helpottaa lopulta.
Kiitos, Kaksoiselämää! Vaikka itse alatkin olla voiton puolella, toivottavasti et lakkaa lukemasta tätä ketjua. Olisit isoksi tueksi mulle. Mullakin on paljon hävittävää. Perhe (lapset, puoliso), työt, vähät rahat… Mutta kun tuntuu että perhe oli jopa tyytyväisempi kun olin lievästi pöllyssä enkä ahdistunut. Olin “superihminen”. Petollista. Pitäisi lakata odottelemasta ahdistuksen häviämistä ja tosiaan “elää” vain paska läpi.
Pitäkää peukkuja, etten huomenna marssi ostamaan uutta “viikon” annosta. Mitätöidä pitäisi resepti.
En katoa, tiedän mitä se on kun ei voi puhua läheisille. Vertaistuki on korvaamatonta. Silloin huomaa ettei ole yksin.
Eilen oli ahdistava päivä. Haitajaiset mutta selvittiin siitäkin hengissä ja hei ihan selvinpäin.
Kyllä sitä vaan uskomattoman paljon ihminen kestää. Vaikeuksien kautta voittoon ja ens vuodesta tulee ihan huippu. Jokainen hetki nautittava täysillä. Uusi minä, en ehkä parempi mutta ainakin vahvempi ja läsnäolevampi kuin koskaan ennen.
Kuinkas siellä menee?
Moi! Tässä ehtikin mennä tovi ja toinenkin kun tunnukset hukassa ja samalla varmaan hiukan itsekin.
Päivät kuluu, milloin kera opioidien tai ilman. Itselle varmaan suurin psyykkinen este lopettaa kokonaan on koukku sellaiseen löysässä hirressä elämiseen. Määrät oon saanut laskettua sen verran pieniksi että tuskin fyysiset viekkarit paljon edes hetkauttais vaikka käyttövuosia eri oppareiden kanssa takana ihan liian monta. Mutta tuosta syystä homma lipsuu aina siihen et nyt on niin hienosti mennyt päiviä x ilman, kyllähän mä nyt voin palkita itseni pienellä määrällä. Ja jos en sitä tee, niin sit se kääntyy holtittomaan rahan käyttöön tai juomiseen. Josta seuraa useimmiten kaikenlaista muuta ylilyöntiä. Mulla siis nuo opparit poissulkee täysin kaksinkäsin juomisen mikä on musta ollut kans aina se ”hieno juttu”.
Jotenkin tää on vaan niin pirun hankalaa, käyttäviä kavereita ei enää juuri ole, käyttöön menee nykyään melko maltillisesti rahaa verrattuna esim alkoholin käyttöön jos sille tielle lipsuu, työn ja muun arjen hoidan hyvin, iv hommiin ei ole koskaan ollut kiinnostusta vaikka mahdollisuuksia on ollut ja muutenkin kaikki tuntuisi olevan ok… mutta silti se tunne omassa tunnossa sanoo et ei tää voi näin jatkua.
Nyt kun luin tuon tekstin läpi täytyy kyl todeta että en oikein itsekään tiedä mitä haluan ja tavoittelen. Ja siitä sopiiko mun kirjoitella edes tänne kuivaushuoneeseen näitä arveluttaa myös.
Mutta jälleen tsempit kaikille lopetusta suunnitteleville ja lopettaineille voimia pysyä päätöksessä!
Moi. Mä oon käyttänyt kipuun Panacode tramali vuorotellen noin kymmenen vuotta.välillä on mennyt vieroituksen puolelle,kyllä ne kestää.nyt on olleet tramalit apteekissa jo pitkään,koska löysin serotoniinin,jeesaa muuten tramal oireisiin.ja miedot bentzot on myös hyvä olla.raaka vieroitusta en suosittele.
