Hei vaan kaikille!
Kerron lyhyesti meidän perheen tilanteesta. Minulla on kaksi pikkuveljeä, joista vanhempi jäi jo vuosia sitten kiinni kannabiksen käytöstä. Silloin vanhempieni maailma romahti ja elämältä vietiin kaikki ilo. Veljeni juttuihin ei voinut ollenkaan luottaa, mutta silti hän onnistui kerta toisensa jälkeen saamaan vanhemmat auttamaan itseään; Rahoittamaan velkojaan ja kun kämppä lähti alta niin majoittamaan itsensä (ja lapsensa) heidän kotiinsa. Vanhemmat alkoivat olla epätoivoisia ja hakivat apua. Neuvottiin, että heidän on, siis todella on hylättävä oma poikansa! Meni n. puoli vuotta, että eivät pitäneet veljeen yhteyttä kunnes veli sitten otti itse yhteyttä ja vakuutti haluavansa lopettaa kaiken valehtelun ja lopettaa kannabiksen käytön. Kun veli tapasi vanhemmat niin he havaitsivat, että tämä oli jotenkin muuttunut. Vaikutti aivan siltä, että veli oli kyllästynyt elämäänsä ja halusi todella muutosta. He antoivat päihdetyöntekijän puhelinnumeron, johon soittaa ja sopia aika. Veli sai myös uuden vuokra-asunnon majailtuaan hetken jonkun kaverin nurkissa. Näytti siltä, että nyt hän haluaa hakea itselleen apua. Taas kerran kelkka kääntyikin pian toiseen suuntaan. Veli perui tapaamiset päihdetyöntekijän kanssa. Hieman aikaisemmin myös toinen, nuorempi (18v) veljeni oli jäänyt kiinni kannabiksen käytöstä. Juuri kun vanhemmat olivat käsitelleet näitä vaikeita asioita toisen veljeni tapauksessa ja ehkä kokeneet, että pahin tuska olisi jo ohi ja nyt olisi vähän toivoakin niin sitten myös toinen veli oli ajautunut samaan riippuvuuteen ja kaikki se tuska palasi! 
Heille neuvottiin jälleen, että ainoa keino miten he voivat lastaan auttaa, on olla auttamatta rahallisesti. He eivät voi elättää aikuista lasta kotonaan ja mahdollistaa näin lapsensa huumeiden käyttöä. Veli ei halunnut hakea apua, tietenkään.
Oman lapsen hylkääminen on pahinta mitä vanhempi voi joutua tekemään. Voiko siitä selviytyä? Miten käsitellä niitä tunteita? Onko kellään antaa mitään psykologisia neuvoja miten näin raastavaan tilanteeseen voisi saada helpotusta, edes vähän? Omaa ajattelutapaa on kai pystyttävä jotenkin muokkaamaan? Vai kannattaako ne tunteet vaan käydä läpi päivä toisensa jälkeen eli antaa kaiken itkun tulla mikä tulee? Voisiko Katharsis harjoituksista olla apua? Miten muut olette selviytyneet vaikeista ajoista ja oletteko tässä raskaassa tilanteessa löytäneet ystäviä, joiden kautta saada vertaistukea? Yritän auttaa vanhempiani kuuntelemalla ja olemalla tukena, mutta koen sen aika riittämättömäksi avuksi.
On vaikea nähdä vanhempien tuska ja kyllähän minuunkin veljien siskona sattuu!
Voi miten ihana kirjoitus! Tiedätkö, että olet nyt vanhempiesi kallein aarre ja eniten heitä autat, kun jaksat jatkaa omaa elämääsi ja pysyä “kunnollisena”. Se antaa vanhemmillesi varmuuden siitä, että he eivät mokanneet mitenkään, vaan kyse oli vain huonosta tuurista. En halua näin sanomalla ladata päällesi mitään suorituspaineita 
, vaan kertoa vain, miten lohdullista on, jos edes yksi lapsista pärjää.
Kun tyttäreni kuoli, vietyään kaikki voimavarani ja rahani, se oli varmasti pojalleni kova paikka. Makasin välillä lattialla ja huusin suoraa huutoa tuskasta. Sen täytyi olla pojalle hirveää katseltavaa, kerran hän soitti minulle ambulanssin, koska pelkäsi, että teen itselleni jotakin. Lupasin, etten tee sitä hänelle, mutta rankkaa pojalla oli. Hän varmaan kompensoi sitä niin, että on päättänyt onnistua siskonsakin puolesta ja on varmaan jollain lailla “sairastunut vahvuuteen”.
Poikani on selvästi päättänyt käyttää elämänsä paremmin ja olen hänestä hyvin ylpeä. Se on suurimpia “ilojani”, joskin koen, etten osaa vieläkään oikein iloita mistään. Tyttäreni hirttäytymisestä on nyt tasan neljä vuotta. Koeta sinä jaksaa ja koettakaa te muut elää normaalia perhe-elämää, vaikka osa onkin päättänyt kadota humuun ja sumuun…
Kiitos viestistä!
Vanhempani ovat erittäin kiitollisia siitä, että edes yksi lapsistaan on kunnollinen ja pärjännyt elämässä. Tämän he ovat minulle useamman kerran ilmaisseet. Puhuimme usein tuosta kuopuksesta, että hän on niin fiksu, että ei varmaan tee samanlaisia tyhmyyksiä kuin toinen veli, mutta toisin kävi. Veli on muuttunut niin, että häntä ei tunnista samaksi ihmiseksi.
Sinulle poikasi on kallein aarre, joten hänestä voit olla joka päivä kiitollinen. Toivottavasti ajan kanssa voimat ja ilo palaavat elämääsi.
Hei Himitsu
Olet vaikeassa tilanteessa, onneksi avaat suruasi täällä. Vilpolasta löytyy paljon hyviä viestiketjuja joita kannattaa lukea.
Kirjoitat että että vanhempasi ovat hakeneet itselleen apua ja neuvoja veljiesi päihderiippuvuutta koskien.
Välimatkan ottaminen omaan lapseen on samalla raskasta, sekä helpottavaa.
Sen ei kuitenkaan tarvitse merkitä hylkäämistä. On vain uskallettava antaa itselle aikaa vetää henkeä, levätä, kerätä ajatuksia.
Päihteet muuttavat käyttäjän persoonallisuuden joskus hyvinkin nopeasti.
Tämä on läheisille varmaan se kaikista rankin juttu. Lapsi onkin jokin ihan joku muu, mihin oltiin totuttu.
Näitä tunteita voi parhaiten mielestäni käsitellä vertaistukiryhmässä, joka on tarkoitettu huumeiden käyttäjien läheisille. On helpottavaa käydä läpi omaa tilannettaan toisten saman kokeneiden kanssa.
Ryhmässä kyyneleetkin ovat sallittuja.
Pikkuhiljaa oma ajattelutapa muuttuu ja läheinen oppii ymmärtämään ettei hän voi muuttaa kuin itseään ja omaa toimintatapaansa. On myös hyvä ylläpitää niitä omia juttuja joista saa hyvän mielen. Läheisellä pitäisikin olla oma ns. huumeeton alue joka mahdollistaa ajan, tilanteen, ilman ajatustakaan päihdekäyttäjästä.
Irti-Huumeista vertaistukiryhmien (myös nettiryhmän) yhteystiedot löytyvät IH:n etusivulta, niinkuin
Läheis-ja Perhetyökeskuksen, joka on matalan kynnyksen paikka koko perheelle.
Yksin jääminen tilanteeseen sairastuttaa ja kuluttaa omat voimavarat nopeasti.
On hienoa että jaksat olla vanhempiesi tukena, mutta niin kuin kirjoitat se ei riitä.
Sinun pitäisi myös pystyä jatkamaan omaa elämääsi ja tehtävä niitä juttuja jotka sinulle kuuluvat.
Et voi ottaa kannettavaksi näin suurta taakkaa.
Kun tunnet etteivät omat voimavarat riitä, hae rohkeasti itsellesi apua.
Veljiesi valintoihin et voi vaikuttaa, mutta omilla valinnoillasi näytät heille, että on olemassa toisenlainenkin tie.
Terv. Ohjaaja Kerttu
