Äiti! Miks veli myy Adidaksen kenkiä tekstiviestillä?
Siitä se kaikki alkoi, reilut kymmenen vuotta sitten. Ensin pelkkää kannabista ja sitten kovemmat huumeet, mun veli oli tuolloin n 18 vuotias ja mä 13.
Siitä alkoi ne “huonot ajat” juurikin ne. Kuvioihin tuli uusia aineita, kokeilun halu oli niin suuri eikä poistumistietä enää ollut.
Muistikuvani kaikesta muusta lähtee siitä, kun asuin omillani n. 16-vuotiaana, äiti ja sisko toisella paikkakunnalla ja minä ja isäni samassa kaupungissa veljeni kanssa.
“Hei, voisitsä käydä kattoo kun Veli on taas vetänyt itsensä niin pahaan kuosiin?” Ja mähän lähdin, pyörällä ympäri kaupunkia pieni epävarmuus päällä, mitä vastassa odottaa, miltei jokapäivä. Ja tätähän jatkuikin monet vuodet, milloin vastassa tuhruisia piikkejä ympäri asuntoa ja mun veli yltäpäältä veressä ja sekaisin, milloin jalkajousella varustettu jälleen tuhannen sekaisin oleva veli odottamassa mua ovella, kun mähän vaan tulin “tsekkaamaan” mikä on tilanne.
Muistan kun eilisen, kun rappukäytävässä veljeni oli odottamassa mua kotiin töistä, “mä aijon tehdä sen yhden naisen naamasta itselleni naamarin” tai hei, "Kato, tää lamppu yrittää käydä päälle! Niinpä, lamppu ja hetkenpäästä se oli palasina. Ne miljoonat ambulanssireissut, kun toinen ei vaan kyennyt enää nousemaan sängystä kun suonet oli tukittu amfetamiinillä ja milloin milläkin, myös Fairyllä. Ei myöskään kovin hyvältä tuntunut katsoa veljeäni silmiin, kun hän harmaiden sekavien silmien alta sanoo tappavansa mut. Ja mähän olin vaan tullut katsomaan miten hän voi. Ei myöskään hymyilyttänyt, kun kouluun soitetaan et mun veli makaa Teholla, liekköhän selviää. Ja ihmeenkaupalla aina selvisi, aina.
Monet muutot, ihan vaan sen takia, että hänen narkkariystävänsä sai tietää missä mä asun, ellei veljeni velkoja makseta tiettyyn eräpäivään mennessä niin… Opintolaina, opintolaina. Jep, mun oli pakko. Monet tonnit, ja ihan vaan siks et mä itte pysyn hengissä.
Okei, miks mun isä ei koskaan menny? Miks mä olin aina se joka lähti tsekkaamaan veljeni kunnon, tai miks mä olin se joka kävi pihalla tarkistamassa mitä ääniä sieltä kuuluu kun tilanne oli jälleen eskaloitunut ja veljellä oli aikeissa kostaa.
Siks, koska mun isä ei enää uskalla, lukuisien tappeluiden ja pahoinpitelyjen jälkeen. Hän ei uskalla nukkua, ei olla yksin, työt ovat kärsineet, ei viitsi tuoda ystäviä kylään, jos vaikka veli tulisikin taas käymään, nukkuukin nykyään pesäpallomailan kanssa.
Mites mun vointi? Ne lukuisat kerrat kun mä kävin lähihoitajakoulun koulupsykologille kertomassa, missä oon viime yönä ollut ja mitä siellä nähnyt, tai mistä oon ollut veljeäni etsimässä tai ne miljoonat kerrat kun yritin häntä hoitoon viedä ja tuloksetta, koska mähän olen pätevä huolehtimaan täysikäisestä veljestäni, itse ollessani 17. Tai se, kun etsin sairaalat ja kavereiden asunnot vaan sen takia, että mun oli pakko. Huolehdin veljestäni jatkuvasti, pelko mukanani milloin hän mulle tekee jotain tai mitä mä seuraavaksi tulen näkemään ja mikä mua siellä odottaa.
Tullaan siihen kysymykseen mitä olen tässä viimevuodet pohtinut, mistä apua?
Loppuviimein, luojankiitos, olin ulkomailla, kun äiti soitti että veli on joutunut vankilaan tapon yrityksestä, olin huojentunut. 2,5 vuotta “lomaa” kaikesta tästä miltei 10 vuoden hulabaloosta. Vankilassa kokeiltiin uusia lääkityksiä, ja mä tietysti kävin aina katsomassa häntä. Muutaman kerran hyvällä menestyksellä ja muutaman kerran itkien kotiin, kun hänellä ei ollut muuta ajatusta kuin haukkuminen ja hyväksikäyttö. Päätin, että ennen kuin veli pääsee takaisin, mun täytyy vaihtaa kaupunkia. Mä en enää pysty tähän. Monet kerrat päätin, et mulla ei enää ole veljeä. Mut sitten, se huoli muista perheenjäsenistä, vierestä en pysty katsoa kun toiset kärsii, asialle täytyy tehdä jotain ja mähän tämän huolehtimisen jo handlaankin…
Vankilasta hän on päässyt nyt muutama kuukausi sitten, alku vaikutti lupaavalta, ehdonalaisessa edelleen. Päätti ostaa uuden auton jota nyt sitten ajanut huumeiden vaikutuksen alaisena, ilman korttia, kilvet lähteneet. Skitsofreniaa ja kaksisuuntaista mielialahäiriötä, lääkkeet syömättä viikkojen ajalta.
Viimeviikolla soitin hätäkeskukseen kun psykoottiset puheet jälleen alkaneet, harhoja vaikka minkälaista, aikoo tappaa perheeni, aikoo hirttää itsensä, on rahaa vailla sekä kuvittelee olevansa Suomen tunnetuimman sarjamurhaajan poika.
Soitin hätäkeskukseen, kerroin tilanteesta, aikoivat käydä katsomassa veljeäni, pyysin soittamaan kun tilanne on ohi siinä toivossa että pääsee nyt tarvitsemaansa hoitoon. Soitin vielä uudestaan, ettei missään tapauksessa saa kertoa kuka poliisille on soittanut, ettei hän mene isäni asunnolle ja kosta hänelle mun tekosia, näin ei kuitenkaan käynyt.
Poliisit soitti, ei he voineet mitään tehdä. Rauhalliselta vaikutti, asiallisesti puhui. No tottakai puhui kun poliisit käymässä. Pitäisikö miettiä hieman pidemmälle? Mitä nyt, jos veljeni tappaa mun isän kun tänä iltana aikoi niin tehdä. Eikö oikeasti ole mitään tehtävissä? Veljeni soitti myös hetken kuluttua, eri ääni kellossa. Vihainen mun hätäkeskuspuhelusta, vaikka mä yritin jälleen vain ajatella hänen parastaan.
Loppuviimein, tulimme poliisin kanssa siihen tulokseen, että täytyy jälleen odottaa että hän tekee itselleen tai jollekin muulle jotakin todella pahaa niinkuin olemme tässä perheeni kanssa viimeiset 10-vuotta odottaneet.
Onnekas olen, et oon perinyt mun äidiltä vahvan pään, tuskin mikään pieni juttu enää hetkauttaa. Mutta mitenkäs tämä hyvinvointivaltio tai tämä käytäntö esimerkiksi hoitoon pääsystä. Onko tämä oikeasti vain hyväksyttävä tälläisenään? Oikeasti? Mitä on enää tehtävissä, vai onko?