Hei. Kaksi päivää sitten se iski vasten kasvoja. Kirjaimellisesti.
Taas se sai häädön. Johan se asui puoli vuotta tässä osoitteessa. Taas oli kerätty tavarat uutta kotia varten. Moneskohan kerta.
Vuorokauden ennakkovaroituksella kämppä tyhjäksi. Hommasin pakun,hommasin varaston tavaroille. Äidin kanssa luvattiin mennä auttamaan, tekemään loppusiivo. Mutta mikä meitä odottikaan. Kaatopaikka. Huumeluola. Neuloja ja ruiskuja. Kymmeniä ja kymmeniä. Joka hyllyllä,laatikossa,kaapissa, maton alla ja päällä, sohvalla ja sen alla…
“En minä käytä” . Tragikoomista… Kieltää sinnikkästi,on niin sekaisin että luulee voivansa vakuuttaa meille “syyttömyyttään”. Jääkaappi täynnä mätää ja homeista ruokaa. Lattialla ties mitä paskaa. “En minä käytä mitään,ne on sen yhden kaverin”. Palaset loksahtaa. Tiesinhän minä että jotain se käyttää.
Mutta neulat ja ruiskut. Silti järkytti. Järkyttää. Miten äiti jaksaa?
Mun veli. Narkomaani. Vittu minkä teit. Haista paska saatanan itsekäs valehteleva kusipää!! Vien sinut huomenna klinikalle. En kerro sitä vielä, mutta jos et mee hoitoon,et tapaa mun lapsia etkä minua enää. Rakastan sinua. Sinä rakastat huumeita. Se särki mun sydämen. Ja äidin, jonka sydän on jo valmiiksi hajalla.
Pikkusisko
Halusin vastata tähän kirjoitukseesi vaikka en osaa lohduttaa. Tiedän tunteesi ja ennen kaikkea tiedän äitisi tunteen.
Pidä huolta itsestäsi ja jos jaksat ole äitisi tukena. Toivon teille kaikkea hyvää.
Tein juuri äsken vasta tunnukset tänne, vaikka niin useasti olen ajatellut tehdä, mutta en lopulta oo kuitenkaan tehnyt. Tilanteeni on hyvin samanlainen, kuin sinulla. Veljeni käyttää huumeita 
On käyttänyt jo pitkään ja myös hän sai juurikin häädön asunnostaan Tää tilanne on itsellekin niin raskas, että tuntuu, etten meinaa edes jaksaa kirjoittaa tästä.
Tiedätkö, mitä kaikkia huumeita veljesi käyttää? Millainen veljesi tausta on? Onko hän ollut esim. vankilassa? Oma veljeni on ollut ja pelkään jatkuvasti, koska hän taas joutuu vankilaan. Tosin ehkä se on parempi, kuin se, että käyttää joka päivä huumeita ja liikkuu epämääräsissä porukoissa Anteeksi sekava kirjoitus. Tuntuu vaan niin pahalta ja raskaalta. Voimia myös sinne!
Kiitos…
Oltiin sovittu tosiaan että vien sen klinikalle tänään ja arvatkaa vaan kuinka siinä kävi…
Ei vastannut puhelimeen.
Vituttaa niin ettei veri kierrä.
En tieä tarkalleen mitä piikittää mutta muuten syö Tenoxia ja varmaan Diapameja ja polttaa pilveä. On käyttänyt päihteitä jollain tasolla jo vuosia mutta luulen että piikittäminen on alkanut reilu vuosi sitten kun oli lähes vuoden todella vähän tekemisissä. Tiedän jo siitä kun välttelee minua että on jotain meneillään. Putkassa on ollut muutaman kerran mutta istumassa ei. Ei oo tietääkseni rötöstellyt kuitenkaan. Vielä. Tai sitten toimii myyjänä. Jollainhan se ton harrastuksen rahoittaa. Ei vuokrarahat siihen riitä.Utelin sen exältä että mitä vetää muttei suostunut nimeämään mitään tiettyä. Sanoi vaan että lista mitä ei käytä on lyhyempi…
Vitun jätkä.
Se on pelastettu niiiiiiin monta kertaa…ihan hukkaan heitettyä aikaa ja rahaa…en jotenkin uskonut että on NOIN syvällä…vai halunnut uskoa? Oishan mun pitäny tajuta ja nähdä. Mutta on tässä omassakin arjessa haastetta.
Ooon lukenut ihan hulluna narkkaamisesta, aineista, etsinyt kohtalotovereita ja samanlaisia tarinoita. Etsin valoa tunnelin päässä. Joulukin ovella. Meidän piti olla mun kotona aatto. Mut jos se ei mene klinikalle ei meille oo mitään asiaa. Olkoot joulu.
Eikä! ;( Ihanaa, että hän oli valmis lähtemään ottamaan apua vastaan, vaikkakaan ei sitten enää vastannut puhelimeen yms. ;( Uskon, että susta tuntu pahalta ja varmaan tuli se olo, että “niin, tiesinhän tän”
Oma veljeni käyttää ainakin amfetamiinia ja kokaiinia. Ei tietääkseni suonensisäisesti, mutta enhän voi olla varma Lisäksi käyttää jotain myös sekasin. Hänellä on vankilatuomio ilmeisesti tulossa
Olen tehnyt myös samaa, että olen lukenut huumeista, joita tiedän veljeni käyttävän, niin kaiken mahdollisen. Pelottaa vaan, että koska hänen kehonsa ei enää kestä :`( Hän ei ole halukas ottaan apua vastaan ja suuttuu (oikein todella paljon!) jos asiaa edes ehdottaa…
Meidän perheen kierre loppui vasta tyttäreni kuolemaan. Nyt poikani, pikkuveli, saa elää rauhassa omaa elämäänsä. Suru on aina läsnä, mutta kuitenkin pystymme nyt keskittymään omaan elämään ja kokoamaan sen palasia.
Suosittelen teille siskoille lämpimästi kirjaa, jonka tekijä ja nimi eivät ihan varmasti ole muistissani, mutta muistini mukaan:
Susanna Alakoski: Hyvää vanghilaa, toivoo Jenna. (Kirjoitettu juuri noin “vanghilaa”, koska kyseessä lapsen kortti)
Se kertoo huume-elämästä juuri käyttäjän SISAREN näkökulmasta oivaltavasti. Siitä miten kiva olisi saada eno lasten elämään ja miten riskaabelia se on. Uskon, että kirja antaisi teille paljon, kirjailijalla on omaa kokemusta asiasta. Suosittelen lämpimästi.
Hyvää joulua teille, eläkää omaa hyvää elämää!
A:n äiti! Osan otto lapsesi poismenosta Haluatko tai jaksatko avata asiaa enempää? Jos se tuntuu liian raskaalta, niin ymmärrän <3 Mietin seuraavia kysymyksiä; missä iässä lapsesi nukkui pois? Kuinka kauan hän oli käyttänyt päihteitä? (lähinnä huumeita?), mitä huumeita hän käytti? Mihin hän lopulta menehtyi?)
Itse pelkään niin paljon, että tapahtuu jotain lopullista Kukaan ei ole nyt viikkoon kuullut veljestä mitään, en tiedä missä hän on tai kenen kanssa. Kukaan ei tiedä…
Kiitos tuosta kirja vinkistä, ehkä voisin kyseisen kirjan käydä kirjastosta lainaamassa. Mietin vain, että onko itselläni voimia lukea kirjaa juuri nyt, kun olo on niin raskas. Voihan olla, että kirjan lukeminen myös toisi olon helpommaksi. Itselläni on myös pieni lapsi, joten hänen takiaan yritän keskittyä myös omaan elämään ja yrittää ymmärtää, että lopulta, lopulta valinta on kuitenkin aina ollut itsellä… Vaikka en voi olla miettimättä, olisinko voinut joskus tehdä jotain toisin. Tosin en ole vielä keksinyt, että mitä se olisi…
Kaikkea hyvää myös sinulle ja ennen kaikkea rauhallista joulun aikaa <3
Melkein voin luvata, että kirjan lukeminen tekisi oman olosi paremmaksi 
.
Olen ollut täällä Vilpolassa jo ennen tyttäreni kuolemaa. Aloitin ketjun: Personal reindeer spotting. Siellä on koko tarina. Tyttäreni aloitti kannabiksella 14 v. ja siirtyi muihin aineisiin piikittämään myöhemmin. Hän hirttäytyi 2011, kun huume-elämä kävi liian raskaaksi. Hän oli kuollessaan juuri täyttänyt 18 v.
Poikani, tytön pikkuveli, oli 15 v., kun tyttäreni hirttäytyi ja löysi oman hyvän elämän jälkeenpäin. Toki oma pahoinvointini tytön kuoleman jälkeen vaati veronsa häneltäkin. Helppoa se ei ollut se huume-elämäkään. (tai sen vierestä seuraaminen) Isoilla sisaruksilla on vielä se taakka, että monet kokevat, että olisi PITÄNYT pystyä auttamaan. Ette tekään kuitenkaan voi. Paras tuki olisi vanhemmille se, että elätte elämänne “paremmin” ja pärjäätte. Vaikka se pärjäämisen “vaatimuskin” on joillekin taakka. Pärjäämistä on se, että ei narkkaa ja koettaa edes semi hoitaa asiansa.
Surusirpale ja A:n äiti, kiitos vastauksistanne. A:n äiti,lopputulos olise pahin mahdollinen. Olen niin pahoillani, tutustun tarinaasi pian. Täytyy kirjastosta kysyä tuota kirjaa,kiitos vinkistä!
Tilannekatsaus meidän arkeen:veljeni siis hävisi kuin tuhka tuuleen kun testeihin olisi pitänyt lähteä. Mun mies oli kirjoittanut napakan viestin facebookin messengerissä ja se oli suututtanut veljeni ja laittoi äidilleni viestin että nyt vituttaa kun syytetään vaan syytöntä ja haukutaan narkkariksi jne. Sit oli monta pv viestipimennossa. Äidin kanssa oli jotain viestiä laittanut mutta kiistää edelleen kaiken tiukasti. Mun tulikivenkatkuisia viestejä ei ole vieläkään lukenut. Aaton aattona näin hänet paikallisessa ostoskeskuksessa, oli selvinpäin ja oli ostanut mun lapsille joululahjoja. Kysyin tuleeko meille aattona ja lupasi tulla. Sanoin että soittaa äiskälle ja menee sinne yöksi. Oli mennyt ja tuli meille aatoksi. On ollut selvinpäin ja hyvin hiljakseen. Aina kun ottanut “jotain” höpisee tauotta ja hokee “niinku niinku” ja jutut ihme keksittyjä lapsuusmuistoja! Nyt ollut hyvin nöyrän oloinen ja hiljainen. On nyt yöpynyt äidillä ja rauha maassa. Tänään juhlittiin äidin synttäreitä. Huomenna koittaa arki ja otetaan uudelleen puheeksi A-klinikka… saa nähdä tekeekö jälleen katoamistempun. Jotain lääkkeitä varmasti syö mutta selkeästi päihtynyt ei ole ollut. Ainkaan siis jouluaattona tai tänään.
Mutta näitä “tyyntä myrskyn edellä” hetkiä on ollut ennenkin. Minkäänlaista elämänhallintakykyä sillä ei kuitenkaan ole…
joten näillä eteenpäin kohti uutta vuotta…
Tsemppiä surusirpale,tulehan kertomaan kuulumisia! <3
Kävin lukemassa A:n äiti viestiketjuasi. Surullisen tutulta kuulostaa. Vaikkakin veljeni on jo “aikamies” ja pakkohoito ei tule kyseeseenkään ja asenne varsinkin äitiä kohtaan on pysynyt aina nöyränä ja rakastavana. Paitsi tietysti kun jäi kiinni. Mutta nyt kun jouluksi tuli “kotiin” niin on ollut… mutta kämpän tyhjennys neula- ja ruiskulöytöineen ym. Paska,avaamattomat ulosottokirjeet ja laskut…suoraan kuin muiden samanlaisista kertomuksista kämppien tyhjennyksistä…
edellisen kämpänhän jätti niille sijoilleen,kaikki huonekaluineen päivineen. Arvatkaa monta kämppää on jätkälle rakennettu…
Itsellä lähinnä pinnassa tunne:enkö muka tajunnut tätä aikaisemmin?? Tämähän oli ihan ilmiselvää!!! Ei kukaan elä noin päin helvettiä jos polttaa vain silloin tällöin kannabista! Josta voisin muuten paasata pitkät pätkät! Vihaan niitä jotka puhuvat siitä harmittomana huumeena…en oikeastoitiedä KETÄÄN joka käyttäisi sitä satunnaisesti ja vain ja ainostaan sitä…se on vain portti kovempiin ainesisiin… no asian vierestä mutta kuitenkin…
Ensimmäistä kertaa täällä vierailen ja törmäsin ketjuun. Vaikka ei iloisista asioista puhutakaan niin jotenki helpottavaa (ja toisaalta myös surullista) lukea kun joku tietää ja jollakin kokemusta näistä.
Oma veljeni myös jo reilusti aikuisuuden puolella. Hoitojaksoja, vankilareissuja, lääkkeitä, asumista erinäisissä paikoissa, keksittyjä tarinoita, valehtelua, erinäistä säätämistä, syyllistämistä… Sen verran pitkän tarina jo vuosien ajalta olisi että en ehkä vielä sen tarkemmin lähde avaamaan. Tuntuu että huumeongelmissa monesti kietoutuu yhteen niin monta eri asiaa liittyen myös muuhun vointiin, itsetuntoon ja muuhun elämään, mutkikasta on…Itse olen enimmäkseen asunut eri paikkakunnalla joten fyysisesti en ihan lähipiirissä ole enimmäkseen ollut, mutta toki asia jollain tapaa läsnä on. Syyllisyyttä koen välillä kun tuntuu etten ole auttamiseen osallistunut aiemmin kovin aktiivisesti ja aika lailla omaa elämääni elänyt + toki lukuisia ja lukuisia riitoja ollut veljen kanssa joissa itsekin olisi voinut valita sanansa paremmin ja aika selkeää että valittaminen ja veljen syyttäminen ei juuri ole auttanut. Vaikka toki ikävistäkin asioista on välillä puhuttava. Annan kyllä itselleni myös armoa sen suhteen että jaksaminen ja rajansa meillä kaikilla.
Nyt viimeisen n. puolen vuoden aikana itsekin olen yrittänyt olla vähän aktiivisemmin mukana ja myös tukea veljeä, mutta aika haastavaa on . Äitini kanssa myös tilannetta pohdittu vuosien varrella lukemattomia kertoja ja yrittänyt häntä tukea nyt erityisesti lähiaikoina. Jaksamista kaikille!
Kertaan vielä, että paras tuki äidille on sisaruksen selviäminen. Syyllisyys helpottaa, kun ajattelee, että kaikki lapset eivät “epäonnistuneet”. Koen suurta riskiä sanoa tämä, etten lataisi sisarusten päälle “selviytymisen pakkoa”. Kuitenkin itseäni lohdutti paljon poikani! Hän pärjää hyvin, vika ei siis ole vain minun! Vaikka tyttäreni kuoli…
Tosi asia on, että poikani ikään kuin puhkesi kukkaan tyttären kuoleman jälkeen. Tajusin sen johtuvan siitä, miten paljon tyttäreni ongelmat olivat vieneet perheen voimavaroja. Nyt oli viimein tilaa pojallekin…
Tänne kirjoittaessa tulee aina jotenkin rauhallisempi olo ja jotenkin sellainen tunne, etten ollenkaan ole ainoa, joka näitä asioita käy mielessään läpi. Meitä taitaa todellisuudessa olla hyvin paljon. Äitejä, sisaruksia, tyttöystäviä, serkkuja… Ja todella tulee surullinen olo, kun miettii, kuinka monella on sisäisesti niin raskas ja paha olla. Mutta silti pieni helpotuksen tunne siitä, että “meitä on myös muitakin”. Ymmärrätte varmaan, mitä tarkoitan <3
Voimia myös teille kaikille… Toivon niin paljon, että asiat olisivat toisin. Mun on aidosti niin ikävä mun veljeä, mutta samalla pelkään häntä. Vaikea sisäistää edes itselleen. Olen itsekin pienen lapsen äiti ja oma lapseni on luonnollisesti itselleni tärkeintä koko maailmassa. Olen yrittänyt ottaa veljeeni yhteyttä, tuloksetta. Hänen oven taakseen en uskalla mennä, koska en tiedä, ketä tai mitä siellä olisi vastassa. Samalla tunnen syyllisyyttä, että “kuinka en voi uskaltaa, jos hän tarvitsisi juuri sillä hetkellä apua?”. Mutta en myöskään voi olla ajattelematta, että mitä jos sieltä tulisi kirveestä Oikein sydämeen sattuu, kun näitä asioita kirjoittaa ylös. Sehän on mun veli. Mun rakas veli. Eikö se keittäis kahvia ja vaihdettais kuulumisia. Ei, me varmaan niin tehtäis. Mutta jos en edes yritä selvittää? Enkö kuitenkin oo yrittänyt, kun viimeksi tänään hänelle laitoin puhelimitse viestiä?
On vaikea jäsentää näitä kaikkia ajatuksia omassa mielessä ja koko ajan tunne siitä, että mitähän veljelleni kuuluu, pyörii päässäni. Ja jälleen levy alkaa alusta… Jos sittenkin olisin voinut joskus tehdä jotain toisin. Voisinko vielä jotain tehdä. Mitähän se olisi. Enkö ole ollut tarpeeksi hyvä sisko, kun olen erkaantunut veljestäni niin paljon. Vai erkaantuiko veli minusta. Vai menikö se sittenkin niin, että kaveriporukkamme oli hyvin erilaista ja jo vuosia sitten hieman pelkäsin veljen “kavereita” ja veli liikkui sellaisissa piireissä, että luonnollisesti hieman kartin. Vai olisiko sittenkin niin… Vai olisiko sittenkin niin.
Vai olisiko sittenkin niin…
- surusirpale
A:n äiti, meitä on kolme lasta ja päihderiippuvainen on isoveljeni. Minulla on lisäksi pikkuveli. Minä ja pikkuveli ollaan pärjätty elämässä ihan kivasti, omat kodit, puolisot, työpaikat ja minulla lapsiakin. Tiedän että se lohduttaa äitiäni. Mutta samalla kyllä kokee että me jäädään vähemmälle kun yhdelle on syydetty rahaa ja ruokakasseja kohta 15 vuotta. On siis ollut perheen “mustalammas” jo nuoresta asti. Aina hankaluuksissa…amis jäi kesken, armeijassa teki jotain maksuvälinepetoksia, ja vaikka työskenteli jossain välissä ihan hyväpalkkaisessakin duunissa ja eli uusioperhe-elämää, silti rahat oli aina loppu…
Koen että ollaan kaikki oltu jotenkin sokeita koska nyt kun olen lukenut kaikenlaisia tarinoita Vilpolassa, tajuan että merkit on olleet nenän edessä koko ajan. Tämä toistaa yhtä ja samaa kaavaa: On töpätty ja kämppä menetetty, soitetaan äidille itkien että nyt ei oo kotia → riennetään apuun → ensi hätään majoitus äidillä, poika nöyränä pysyttelee pakon edessä selvänä, käyttäytyy hyvin. Kaikki “unohtavat” mikä aikaisemmin oli meininki, ei pidä yhteyttä kuin silloin kun tarvitse röökirahaa, ruokakassia tms. → autetan etsimään kämppää, kerätään huonekaluja ym. käyttötavaraa, autetaan muutossa. → tsädäm! jätkä katoaa maan alle, äitikin usein sanoo “jaahas, on saanut jostain rahaa, ilmankos ei kuulu eikä näy”. Joskus on “kateissa” kuukausitolkulla. → Oho, kämppä lähti taas alta…jne…
Nyt on se vaihe kun nöyristelee äidin tykönä. Elettiin rauhassa joulun ja uuden vuoden yli. Luulee ehkä pääsevänsä pälkähästä. On ollut ihan erilainen. Hyvin hiljainen muttei kuitenkaan piilottele. Ihana oma rakas veljeni. Ja ainakin näyttää ja kuulostaa selväpäiseltä. Ehkä jotain rauhoittavia joutuu ottaa, ei muuten kestäisi.
Me aiotaan silti vaatia sitä A-klinikalle. Nyt luulee että me unohdetaan se huumekämpän tyhjennys löytöineen kun on nyt ollut “kunnolla”. Joinain hetkinä ajattelen että ehkä se ei olekaan mun veli joka käyttää, että tähän on oltava joku muu selitys. Ja sitten taas tajuan että miten naurettavalta se kuulostaa. Kun kaikki on niin ilmiselvää. Kämppä oli huumeluola/kaatopaikka.
Aikuinen mies, ei omista mitään. Asuu äidin nurkissa. Velkaa tuhansia ja tuhansia ulosotossa. Ties kuinka paljon jonnekin mualle? Jonkun mielestä meidän keissi ei oo edes vielä paha, eikä tavallaan olekaan. Mutta aivan järkyttävä silti. Olen tosi kiitollinen vertaistuesta. Ja A:n äiti, kiitos kun jaksat tukea ja kannustaa muita vaikka sinun tarinasi päättyi pahimmalla mahdollisella tavalla.
Meillä eletään nyt tyyntä myrskyn edellä. Sanokaa mun sanoneen.
Tässä linkki vuoden vanhaan juttuun. Ohjeet on kyllä hyviä, kun vaan niitä pystyisi läheiset noudattamaan. Jutussa käsitellään alkoholismia, mutta mielestäni voi yleistää lähes kaikkeen riippuvuuteen.
Hei Litllesister
Toivottavasti ennustamasi “myrsky” antaa vielä odottaa itseään. Niin rankkoja ovat teidänkin kokemuksenne.
Kirjoituksesi kohta missä epäilet onko henkilö joka käyttää ollenkaan veljesi, saa monen läheisen miettimään samoin omasta lapsestaan/puolisostaan.
Nämä epäilyt ovat suoraa seurausta siitä kuinka huumeiden käyttö muuttaa persoonallisuutta.
Tämä on varmaan se kaikkein raskain asia läheisille ja varsinkin sen hyväksyminen.
Eikä ole aivan helppoa hyväksyä että aikuisuuteen ja vastuuntuntoon ei kasvetakkaan niin kuin ikä alkaa jo edellyttää.
Käyttäjä jää kehityksessä jälkeen muista ikätovereistaan. Kun elämä pyörii vain sen ympärillä mistä saa rahaa käyttöön tai velkojen maksuun, ei voi mitenkään olla mukana muussa elämän normaalissa toiminnassa.
Myös kaikki ihmissuhteen muuttuvat merkityksettömiksi, ellei niistä voi jollain tapaa hyötyä.
Olet tiedostanut perheesi tilanteen tosi hyvin ja varmasti pystytte tukemaan toisianne rajojen asettamisessa veljellenne.
Se on parasta apua hänelle.
A-klinikka juttu kuulostaa hyvältä. Hän tekee sitten itse päätöksen avun vastaanottamisesta. Siihen tarvitaan hänen oma tahtonsa.
Muistakaa pitää myös itsestänne huolta ja jos siltä tuntuu hakekaa ammattiapua. Elämänne ei kuulu pyöriä vain veljen huumeongelman ympärillä.
Vertaistukea saa tänä päivänä onneksi monelta taholta. Voi valita itselle sopivan vaihtoehdon.
Vilpolan kirjoituksista löytyy myös linkkejä niihin.
Alan kirjallisuuteenkin kannattaa tutustua. Vilpolan etusivulla on hyviä kirjallisuusvinkkejä.
Terv. Ohjaaja Kerttu
Kirjoitan tänne ensimmäistä kertaa…olen kyllä lukenut foorumia jo pitkän ajan.
Minun isoveljeni on narkoomani, päihteiden väärin käyttäjä. Hän on minua 9 vuotta vanhempi, syntynyt vuonna -81.
Hän on käyttänyt väärin päihteitä koko aikuisikänsä ja nuoruusikänsä, ajoittain enemmän ja ajoittain vähemmän, mutta koko ajan jotakin, vähintään lääkkeitä ja alkoholia. Kaikkea mahdollista on mennyt suoneen, nenään, suuhun. Heroiini, subutex, amfetamiini, kannabis, bubrelääkkeet, unilääkkeet…ja lista jatkuu.
Hän ei ole minkäänlaista koulutusta peruskoulun lisäksi, ei ole tainnut peruskoulun jälkeen kertaakaan koulunpenkkiä kuluttaa. Ei ole tehnyt töitä, yrittänyt muutamia kertoja olla kuntouttavassa työtoiminnassa mukana, mutta jättänyt viimeistään toisen viikon kohdalla kesken.
Hän on istunut kaksi kertaa vankilassa (pahoinpitelyitä, varkauksia, huumausainerikoksia jne.) ja huomenna hän lähtee istumaan pisintä tuomiotaan, tuomio on kaksi vuotta.
Hänen huumeiden ja muiden päihteidenkäyttö on repinyt perheemme sisintä kovasti, erityisesti äitini. Isoveljeni biologinen isä on kuollut, hänet tapettiin. Ei veljeni hänen kanssaan juurikaan tekemisissä ole koskaan ollut.
Äitini alkoholisoitui kohta 16 vuotta sitten, nykyään alkoholismi on hänellä ihan ok tilassa. Äiti pystyy töihin ja muutenkin normaaliin elämään.
Olisi niin paljon sanottavaa ja kirjoitettavaa meidän ja hänen tilanteestaan, että en edes tiedä mistä aloittaa…
Muistan kun tajusin ensimmäisen kerran hänen käyttävän, polttelin hänen kanssaan teini-iässä ollessani jopa pilveäkin useita kertoja, muuta hän ei minulle koskaan tarjonnut eikä kertonut käyttävänsä mitään muuta. Sainkin kuulla hänen vakavammasta huumeiden käytöstä hänen kavereiltaan ja ajanmyötä tajusin sen itsekin.
Hän varasti äidiltä useasti rahaa, välillä satojen eurojen edestä. Asuntoja meni alta ja hänet pahoinpideltiinkin useaan otteeseen ja hän pahoinpiteli myös itse pahoinpiteli silloisen tyttöystävänsä sekä äitini pahoinpiteli ainakin kerran niin pahasti että muistan äidilläni olleen naaman mustana ja silmät turvoksissa. Itse en teini-iässä asunut kotona joten en ole ollut kaikkea näkemässä. Muistan joskus useasti vuosia sitten että äitini saattoi soittaa että veljeni on riehunut äitini kotona, rikkonut laseja tms kun on tullut riitaa tyttöystävän kanssa heidän ollessa vierailulla äitini luona, tai että äiti on soittanut minulle että joutui lähtemään kotoaan kun veljeni oli aineissa ja hänen piti soittaa poliisit.
Yritimme kaiken äidin kanssa hänen eteensä, kävimme yhteisissä terapiaistunnoissa, autoimme aina uuden asunnon ja huonekalut, olimme muuttoavussa ja vein häntä syömään. Autoimme a-klinikalle, autoimme asunnon tuetusta asumisyhteisöstä jne. Aina tuli pieni toivon pilkahdus, josko nyt? Ja ei se koskaan kestänyt pitkään.
Itse pidin paljon etäisyyttä veljeeni usean vuoden ajan, emme juuri nähneet tai olleet yhteydessä. Otin tietoisesti etäisyyttä häneen. Vaikka me olemme aina olleet veljeni kanssa läheisiä, hyvin läheisiä. Hän kunnoitti ja ymmärsin päätökseni ottaa etäisyyttä.
Nyt viimeisen kahden vuoden aikana koin ajatuksen, että mitä jos hänelle sattuu jotain, pystynkö sanomaan, että olin veljeni tukena jos hän kuolee? Ja nyt olen jotenkin koittanut hyväksyä hänen elämäntapansa, en tue sitä, mutta en halua sulkea häntä pois elämästäni. Kun katson häntä näen oman rakkaan veljeni, joka on kokenyt aivan hirveitä kokemuksia elämässään ja hän kantaa niin suurta taakkaa jota on pakko turruttaa aineilla ja alkoholilla. Tunne on tuskallinen ja avuton…antaisin vaikka toisen jalkani hänen puolestaan.
Tänään näimme kahvin merkeissä, hänellä siis huomenna lähtö lähes kahden vuoden linnakeissille.
Ja me puhuimme, avoimesti, kaikesta. Hän kertoi että on käyttänyt nyt noin puolitoista vuotta subua sekä hänelle hermopinteeseen määrättyä lääkettä väärin. Sekä hän polttelee pilveä varmasti päivittäin. Ja on varmasti vetänyt amfea yms. Välillä myös suonensisäisesti.
Itkimme molemmat, kerroin hänelle peloistani että hän kuolee ja kuinka vaikeaa ja avuton olo kun en tiedä miten voisin auttaa häntä. Tiedän että mitä tahansa sanon tai teen niin toipuminen lähtee hänestä itsestään ja kuinka toivoisin että tämä voisi olla taas se hetki kun hän tarttuisi tilaisuuteen. Rukoilen ja toivon että hän ottaisi kaiken avun vastaan ja “riisuisi itsensä henkisesti alasti” niille ihmisille. Toivon että hän motivoituisi ja hän pääsisi nauttimaan elämästä ilman huumeita ja päihteitä. Hän ei ole ikinä itkenyt minun nähteni ja tänään hän oli selvinpäin (pakko olla vankilaan mennessä kusitestit puhtaat että pääsee mahd. pian avopuolelle). Voi kuinka toivon ja rukoilen.
Hän on uskomaton ihminen, herkkä ja niin kiltti. Ja rakastava.
Anteeksi että tekstini on sekava, ehkä joku päivä kaiken tämän voisi jäsentää järkevästi ja kirjoittaa kaikesta tapahtuneesta.
Vertaistuki olisi tarpeen <3
-pikkusisko
Hei Daisy
Kaikista rankoista kokemuksistasi huolimatta on hienoa että pystyt vielä keskustelemaan veljesi kanssa.
Etäisyys jonka olet joutunut ottamaan häneen on ollut hyväksi.
Olet päässyt silloin käsittelemään omia tunteitasi.
Kyllä käyttäjäkin jossain vaiheessa ymmärtää läheisten uupumisen.
Olette tehneet paljon hänen puolestaan ja yrittäneet auttaa ja tukea häntä.
Jossain vaiheessa tulee vaan tilanne, että läheistenkin on nostettava ns. kädet pystyyn ja luovutettava
autettavalle vastuu omasta elämästä.
Se ei tarkoita toisen hylkäämistä vaan aikuisen ihmisen vastuuttamista.
Voimme muuttaa vain omaa itseämme ja toimintatapojamme, emme toisen.
Olet myös jollain tapaa hyväksynyt, että veljesi tekee niin kuin tekee, etkä tue häntä niissä valinnoissa,
jotka eivät auta häntä irrottautumaan huumeista.
Et kuitenkaan sulje häntä elämästäsi. Uskoisin että etäisyydenotto häneen on vahvistanut
sinua myös rajojen asettamisella itseesi nähden.
Tässä tilanteessa voi noinkin pitkän vankilatuomion kääntää hyväksi asiaksi. Se on kuitenkin jonkinlainen pysäytys.
Vankila tarjoaa kuntoutusmahdollisuuksia jos itse on aktiivinen.
Avopuolella taas on mahdollisuus opiskeluun ja työntekoon. Se jos mikä voi toimia kuntouttavana.
Tiedostat tarvitsevasi vertaistukea ja se on hyvä. Tietoa pks seudulla toimivista Nar-anon ryhmistä en löytynyt.
Minusta voit aivan hyvin mennä tutustumaan vertaistukiryhmään, joka on tarkoitettu huumeiden käyttäjien läheisille.
Vaikka suurin osa kävijöistä on äitejä ja isiä tiedän oman kokemukseni kautta
että kävijöitä on kaikenlaisia: vaareja, mummoja siskoja ja veljiä.
Kuka vain tuntee tarvitsevansa vertaistukea kun lähipiirissä on huumeiden käyttäjä.
Ryhmien yhteystiedot ja kokoontumisajat löytyvät esim. www.irtihuumeista.fi etusivulta
Tärkeintä on ettet jää yksin omien ajatustesi ja huoliesi kanssa.
Terv. Ohjaaja Kerttu
Hei kaikki. Niin kauan kuin huumeita käyttävä läheinen on vielä elossa, on toivoa. On tärkeää keskittyä terveellä tavalla itseensä ja omaan elämäänsä, mutta säilyttää puheyhteys huumeita käyttävään läheiseen. Niin että sitten, kun hänelle tulee se herääminen omaan todellisuuteen niin hän uskaltaa soittaa tai lähettää sähköpostia tai tulla käymään. Mun pikkuveli ei halunnut pitää yhteyttä ja lopulta hän tappoi itsensä. Hirttäytyi sellaisessa ainemäärässä, että ei varmasti tiennyt mitä oli tekemässä. Tämä tapahtui lähes 2,5 vuotta sitten. Siitä alkoi minun alamäki. Tosin mun “huumeet” on uhkapelit. Menetin niille vaimoni ja tyttäreni noin 2 vuotta sitten. Ehkä yhteys heihin vielä jollain tasolla joskus palaa. Yhteys pikkuveljeen ei enää palaa.
Hei Daisy!
Minun oli aivan pakko rekisteröityä tänne, sillä kirjoituksesi olisi voinut olla lähes itseni kirjoittama.
Kirjoituksessa oli paljon samaa. Myös minun veljeni on päihteidenkäyttäjä ja on aikaisemmin ollut vankilassa. Ja on juuri saanut tuomion, joka on todella pitkä. Hieman yli kaksi vuotta… ainakin Hän ei ole vielä lähtenyt vankilaan, mutta lähtö on pian edessä Itseäni ahdistaa suunnattomasti ja on niin monta kysymystä mielessä… Vertaistuki olisi myös täällä tarpeen