Hei,
Ensimmäistä kertaa tänne kirjoittelen, vaikka aihetta olisi ollut jo paljon aiemmin. Veljeni historia ja perhehelvettimme lyhyesti: sairastaa diabetesta, yläasteella tuli kaveripiiriin muutoksia, epämääräinen käytös astui kuvioihin, alkoi varastella kotoa, poissaolot koulusta, jäi kiinni parin kaverin kanssa imppaamisesta, muutti pois kotoa 18-vuotiaana tyttöystävänsä kanssa, ero tyttöystävästä n. vuotta myöhemmin. Muutin itse pois kotoa jo hieman aiemmin, joten päivittäistä tilannekatsausta minullakaan ei ollut.
Toissa kesänä ex-tyttöystävä otti minuun yhteyttä ja kertoi tilanteen kaikessa karmeudessaan. Pilven poltto oli mennyt yli, se oli veljeni ainoa kiinnostuksen kohde. Sain kunnian välittää ilosanoman vanhemmilleni, joilla oli jo omat epäilyksensä. Isä oli kuullut kuulopuheita, mutta luulimme pistämisen liittyvän diabetekseen. Äiti oli jo takavarikoinut veljen huoneesta piippuja, mutta edelleen olimme laput silmillä tilanteen kieltäen. Kesästä alkoi tietoisuuden aika, lupaus lopettamisesta. Toivossa on hyvä elää, näinhän lapamatokin ajattelee.
Muutamia kertoja jaksoin kysellä, että miten menee, veli tunnusti muutaman repsahduksen. Hän on usein ollut sairaalassa “vatsataudin” takia. Todellinen syy taitaa olla elimistön sekavuustila, unohtaa pistää oikeaa ainetta eli insuliinia, syö mitä sattuu tai ei ollenkaan, tästä seurauksena oksennusputki joka johtaa elimistön kuivamiseen. Tässä kerran erään pahemman sekavuustilan jälkeen pääsi psykiatrin puheille, oli kaiketi yrittänyt itsaria (kukaan ei ole tätä minulle kertonut vaan päättelin itse), oli vetänyt piriä (tämän minulle kertoi ex-tyttöystävä) ja oli aivan sekaisin. Uskottelin itselleni, että psykalla käynti auttaisi. Tuudittauduin turvallisuuden tunteeseen ja haaveilin omista jutuistani.
Soitin äidilleni toissapäivänä, hän kertoi veljen päässeen samana päivänä sairaalasta. Tämä oli soittanut äidille sunnuntaina ja pyytänyt tätä soittamaan lanssin, kun mikään ei pysy sisällä. Mahataudista puhui, mutta tällä kertaa äiti sanoi, että näkihän tuon ettei se mitään vatsatautia ole. Sama tahti jatkuu siis. Pilvenpoltto on toisinaan päivittäistä, muista aineista en tiedä mutta uskon niitä olevan. Ei näe elämässään mitään hyvää, ei ole motivaatiota lopettaa, ei ole mitään muuta tekemistä. No, ei varmaan jos on jo monta vuotta poltellut niin normaali elämä alkaa unohtua.
Olen melko sekaisin tilanteesta, säälin vanhempiani jotka joutuvat kaikkea tällaista paskaa sietämään veljeni taholta. Etenkin, kun tämä ei ole ainoa vastoinkäyminen elämässämme, vaikkakin pahimmasta päästä. Lisäksi tässä puhuttu isä on isäpuoleni, veljeni biologinen isä. En kestä, jos veljeni joutuu vankilaan, toisinaan toivon hänen kuolemaansa. Olenko paha ihminen? No itsekäs ainakin. Kuvittelen, että se on tällä hetkellä ainoa tie parempaan tulevaisuuteen. Veli oli jutellut äidin kanssa ja oli puhuttu a-klinikalle menemisestä, mutta mitä siitäkän tulee jos ei ole omaa motivaatiota? On vaikea uskoa enää mihinkään hänen sanomisiinsa, en tahdo käydä hänen luonaan enkä tahtoisi häntä meillä käymään (asumme eri paikkakunnilla). En uskalla enää kysellä, mitä veljelle kuuluu keneltälkään. Häneltä jos kysyn, kaikki on hyvin eikä enää käytä mitään. Kerran poliisit ovat hänet jo kotoa noutaneet (ainakin kerran, mistäs minä tiedän vaikka kertoja olisi useampia).
Kysymykseni on, että miten tällaisessa tilanteessa voi elää omaa elämää, miten kestää tilanteen ja tulevan (en usko raitistumiseen, mutta toivon sitä)? Miten käsitellä ristiriitaisia tunteita, sillä kyseessä on veljeni joka ei voi olla läpensä paha, mutta toisaalta on nisti, mitä asiaa minä en voi sietää ja sulattaa? Miten voisin olla avuksi, mistä löytyisi hänelle motivaatio?