Veljeni on koukussa

Kotikanava
1

Hei,

Ensimmäistä kertaa tänne kirjoittelen, vaikka aihetta olisi ollut jo paljon aiemmin. Veljeni historia ja perhehelvettimme lyhyesti: sairastaa diabetesta, yläasteella tuli kaveripiiriin muutoksia, epämääräinen käytös astui kuvioihin, alkoi varastella kotoa, poissaolot koulusta, jäi kiinni parin kaverin kanssa imppaamisesta, muutti pois kotoa 18-vuotiaana tyttöystävänsä kanssa, ero tyttöystävästä n. vuotta myöhemmin. Muutin itse pois kotoa jo hieman aiemmin, joten päivittäistä tilannekatsausta minullakaan ei ollut.

Toissa kesänä ex-tyttöystävä otti minuun yhteyttä ja kertoi tilanteen kaikessa karmeudessaan. Pilven poltto oli mennyt yli, se oli veljeni ainoa kiinnostuksen kohde. Sain kunnian välittää ilosanoman vanhemmilleni, joilla oli jo omat epäilyksensä. :cry: Isä oli kuullut kuulopuheita, mutta luulimme pistämisen liittyvän diabetekseen. Äiti oli jo takavarikoinut veljen huoneesta piippuja, mutta edelleen olimme laput silmillä tilanteen kieltäen. Kesästä alkoi tietoisuuden aika, lupaus lopettamisesta. Toivossa on hyvä elää, näinhän lapamatokin ajattelee. :wink:

Muutamia kertoja jaksoin kysellä, että miten menee, veli tunnusti muutaman repsahduksen. Hän on usein ollut sairaalassa “vatsataudin” takia. Todellinen syy taitaa olla elimistön sekavuustila, unohtaa pistää oikeaa ainetta eli insuliinia, syö mitä sattuu tai ei ollenkaan, tästä seurauksena oksennusputki joka johtaa elimistön kuivamiseen. Tässä kerran erään pahemman sekavuustilan jälkeen pääsi psykiatrin puheille, oli kaiketi yrittänyt itsaria (kukaan ei ole tätä minulle kertonut vaan päättelin itse), oli vetänyt piriä (tämän minulle kertoi ex-tyttöystävä) ja oli aivan sekaisin. Uskottelin itselleni, että psykalla käynti auttaisi. Tuudittauduin turvallisuuden tunteeseen ja haaveilin omista jutuistani.

Soitin äidilleni toissapäivänä, hän kertoi veljen päässeen samana päivänä sairaalasta. Tämä oli soittanut äidille sunnuntaina ja pyytänyt tätä soittamaan lanssin, kun mikään ei pysy sisällä. Mahataudista puhui, mutta tällä kertaa äiti sanoi, että näkihän tuon ettei se mitään vatsatautia ole. Sama tahti jatkuu siis. Pilvenpoltto on toisinaan päivittäistä, muista aineista en tiedä mutta uskon niitä olevan. Ei näe elämässään mitään hyvää, ei ole motivaatiota lopettaa, ei ole mitään muuta tekemistä. No, ei varmaan jos on jo monta vuotta poltellut niin normaali elämä alkaa unohtua.

Olen melko sekaisin tilanteesta, säälin vanhempiani jotka joutuvat kaikkea tällaista paskaa sietämään veljeni taholta. Etenkin, kun tämä ei ole ainoa vastoinkäyminen elämässämme, vaikkakin pahimmasta päästä. Lisäksi tässä puhuttu isä on isäpuoleni, veljeni biologinen isä. En kestä, jos veljeni joutuu vankilaan, toisinaan toivon hänen kuolemaansa. Olenko paha ihminen? No itsekäs ainakin. Kuvittelen, että se on tällä hetkellä ainoa tie parempaan tulevaisuuteen. Veli oli jutellut äidin kanssa ja oli puhuttu a-klinikalle menemisestä, mutta mitä siitäkän tulee jos ei ole omaa motivaatiota? On vaikea uskoa enää mihinkään hänen sanomisiinsa, en tahdo käydä hänen luonaan enkä tahtoisi häntä meillä käymään (asumme eri paikkakunnilla). En uskalla enää kysellä, mitä veljelle kuuluu keneltälkään. Häneltä jos kysyn, kaikki on hyvin eikä enää käytä mitään. Kerran poliisit ovat hänet jo kotoa noutaneet (ainakin kerran, mistäs minä tiedän vaikka kertoja olisi useampia).

Kysymykseni on, että miten tällaisessa tilanteessa voi elää omaa elämää, miten kestää tilanteen ja tulevan (en usko raitistumiseen, mutta toivon sitä)? Miten käsitellä ristiriitaisia tunteita, sillä kyseessä on veljeni joka ei voi olla läpensä paha, mutta toisaalta on nisti, mitä asiaa minä en voi sietää ja sulattaa? Miten voisin olla avuksi, mistä löytyisi hänelle motivaatio?

2

Kaikki lähtee käyttäjätä itsestä, jos ei halua lopettaa ei toista voi pakottaa, mutta kannustaa aina täytyy. Mun broidi menehtyi piriin noin kymmenen vuoden käytön jälkeen ja pilvestä sekin lähti. Tietty elämä oli sillä oli linnaa, siviiliä, linnaa…
Tällä hetkellä suru on mieletön, siitä on kulunut niin vähän aikaa.
Toivottavasti Teille käy paremmin.

3

Voi sitä murheen määrää, jota lähimmäiset joutuvat läpi käymään!!

Toisaalta on sisimmässä se ääretön toivo, jonka tuo “käyttäjäkin” välillä aistii. Toisaalta on viha. Näiden tunteiden vuoristoradassa koko perhe joutuu päivästä toiseen ja vuodesta toiseen elämään.

Tämä tunteiden vuoristorata on hyvin kuluttavaa. Se vie paljon voimia jo ihan sinällään - pelkällä olemassaolollaan.

On hyvä myöntää, että välillä vihaa ja joskus jopa rakastaa. Eihän tuo “käyttäjäkään” tunnu olevan oma itsensä…Kaikki on kääritty ikäänkuin valheen verkkoon, jossa voi vain pyristellä.

Olisi hyvä, jos pystyisit juttelemaan näitä omia tuntemuksiasia jollekin perheen ulkopuoliselle ja näin saisit hieman etäisyyttä tilanteeseen. Saisit selville mitä itseasiassa itse tilanteesta ajattelet.

Tottakai olet huolissasi äidistäsi ja isästäsi, mutta se ei tässä tilanteessa auta…huoli.

Puhukaa koko perhe asioista niiden oikeilla nimillä ja olkaa rehellisiä. Jututtakaa tyttöystävää - älkää syyttäkö tai hakeko syyllisiä…niitä ei ole…vaan kerätkää faktoja veljesi elämästä ja riisukaa kaikki “suojalasit”.

Veljesi tarvitsee ammattiauttajan apua!!! Kertokaa, että tiedätte hänen juttunsa. Älkää antako valheelle tilaa.

Ja muista - sinulla on oma elämäsi, et voi elää veljesi tai äitisi tai isäsi elämää - elät omaa elämääsi. Unelmoi siis rauhassa ja rakenna omaa elämääsi…se on kuitenkin parasta mitä voit tehdä veljellesinkin.

4

Sä ja sun vanhemmat voitte soittaa esimerkiksi Irti Huumeista ry:n päivystävään puhelimeen 020 322 388. Sieltä saatte tietoa ja ihan käytännön apua. IH:lla on myös läheisryhmiä ympäri maata, niiden kokoontumisajoista saa tietoa samasta numerosta.
Aikuiselle huumeidenkäyttäjälle on vaikea “tehdä” mitään, pitää vaan huolehtia omasta hyvinvoinnista ja hakea itselleen apua.
Jaksamisia teille ja Hyvää Joulua kaikesta huolimatta.

5

Kiitokset pikaisille vastaajille! Kummasti helpottaa kun saa lukea kommenttejanne, vaikka tavallaan ne ovatkin ihan itsestäänselvyyksiä. Olen kerran, silloin toissa kesänä tämän huumeongelman paljastuttua, käynyt oman paikkakuntani mielenterveystoimistossa juttelemassa, mutta siellä keskustelu"kumppanini" persoona ei minua miellyttänyt. Hän mm. kysyi, miksi itken, kun kerron näistä asioista… No, ventovieraalle näiden kipeiden ja suht’ uusien ikävien asioiden kertominen on hankalaa, kun samalla joutuu myöntämään itselleen kaikenlaisia asioita.

Kenties vertaisryhmistä voisi olla apua, täytyy alkaa selvittelemään mistä sellaisen läheltäni löytäisin. Pystyn puhumaan asiasta avopuolisolleni ja yhdelle erittäin hyvälle ystävälleni. Tilannetta hankaloittaa mm. se, että koko perhe ei ongelmasta tiedä, olen meistä sisaruksista tietääkseni ainoa joka nämä jutut tietää. En tahdo kertoa, sillä haluan kunnioittaa äitini tahtoa tässä asiassa. Lisäksi isäpuoleni kanssa en tahdo asiasta puhua, sillä hän on hyvin “ikävä”, syyllistävä ja syyttävä, eikä rakentavaa kekustelua luultavasti syntyisi. Hän on hyvin pessimistinen, kun taas äitini on optimisti. No, vastakohdat täydentänevät toisiaan…

Jos jollakulla on omakohtaisia kokemuksia vastaavista tilanteista, kuulisin niitä mielelläni. Veljestä kun ei voi edes ottaa avioeroa :confused:

6

Mulla on kans veli jonka käyttö kaiken suhteen meni ylitse yritettiin vuosia viedä hoitoon välillä oli pari viikkoa hoidossa mutta sitten karkas sieltä ei itse varmaan sitten halunnut lopettaa. Kerran kun olin kotona nuorena heräsin siihen kun hän oli varastelemassa tavaroita kotonani en tiedä mistä oli sissään päässyt avaimet oli otettu pois kun väkivalta hänen osalta alkoi perhettämme ja omaa perhettään kohtaan. kerran tulin kotiin kun olin ollut kaverilla yötä, jotta saisin nukkua rauhassa edes jossain missä ei tarvinnut pelätä näin kuinka meidän talon ikkunoista oli heitetty kivet sisään ja kun menin sisälle yksi pääni kokoinen kivi oli jopa sängylläni. Ja henkinen väkivalta jatkui vuosia kaikkia meitä kohtaan mutta mitäs voit tehdä lähestymiskieltoako hakea? Minkä rikkomisesta toinen joutuu istuu muutamaksi viikoksi korkeintaa ja pahentaa sen jälkeen asioita lisää.

Äitini ja isäni on syyttänyt itseään että kasvatus on mennyt vikaan vaikkakin minusta ei ikinä ole tullut mitään käyttäjää.
Vaikka nyt on kulunut vuosia ettei hän ole ottanut yhteyttä meihin onneksi. Pelkään vieläkin että yks kaks hän on oven takana tai soittaa en uskalla vieläkään vastata puhelimeen jos näytössä on tuntematon numero tai numero jota en tunnista. pahin pelkoni on että nykyinen avovaimoni voisi otua kohtaamaan tuon paskan, hän tietää kyllä että millanen veljeni on mutta ei tiedä kaikkea mitä on tapahtunut.
Eli ainoa toiveeeni on että luonto hoitaisi huoleni lopullisesti pois ja tätä mieltä olen ollut jo 7 vuotta että tässä lyhyesti minun kokemukseni ihanista velisuhteisa

7

Onko täällä vielä muita, jotka joutuvat kamppailemaan sukulaisen ongelmien kanssa? Menenköhän liian syvälle tähän juttuun… En ole vielä selvitellyt noita ryhmiä, mutta asia alkaa haittaamaan jo sen verran, että pian on pakko. :unamused:

Tilanne on vaikea, en enää uskalla kysyä mitä veljelle kuuluu, sillä pelkään vastausta. Asiat pyörivät mielessäni päivittäin, eikä perehtyminen päihteidenkäyttäjien elämään näiden sivujen kautta tunnu asiaa auttavan, olen vain entistä turhautuneempi kun ymmärrän hieman “käyttäjien” sielunelämää.

Tahtoisin tietää myös käyttäjien kommentteja ja kokemuksia, kuinka monen läheiset / sukulaiset tietävät käytöstä, kuinka oikeaa tietoa heillä on ja tuleeko käyttäjälle koskaan omantunnon tuskia tai tuleeko läheisiä ajateltua? Miten ylipäätään käyttäjien lähipiiri on asiaan suhtautunut? Mitä käyttäjä tahtoisi sukulaisiltaan tai ystäviltään, mitä minun esim. kannattaisi nyt tehdä (jättää koko ihminen omaan arvoonsa, leikkiä normaalia, kysellä asioista)? :question:

Ongelmallinen tilanne, sillä veljeni ei ole mielestäni luokiteltavissa haitattomaksi viihdekäyttäjäksi, vaan hänelle on aiheutunut jo ainakin psykologisia ongelmia, en sitten tiedä muista (varmaan fyysisiäkin, kyseessä kun ei ole perusterve ihminen). Siksi ehkä otan tämän asian näinkin vakavasti.

8

Mulla on veli joka oli vuosia koukussa kaikkeen.
Vaikean sydäntulehduksen( likaisesta neulasta) leikkauksen jälkeen lääkäri sanoi että huumeet tai elämä, sydämmesi ei kestä molempia, päätti veli valita elämän.

Mä otin totaalisesti etäisyyttä tähän veljeen.
En enää jaksanut olla lähellä katsomassa kuinka toinen tuhoaa itseään. Se ei ollut kylmyyttä, kuten äitini sanoi, vaan rakkautta joka teki liian kipeää.

Sullakin on elämä elettävänä ja se ei ole veljesi elämä.
Ole läsnä silloin kun oikeasti sun läsnäoloa tarvitsee, mutta muuten et voi tehdä mitään.
Hänen elämänsä ei ole sinun vastuulla eikä sinusta ole veljelle apua silloin kun hän apua tarvitsee jos nyt sairastutat itsesi.

9

Halusin toivottaa voimia ja kertoa erään harvinaisen mutta tositarinan veljestäni, jonka pirikoukun takia olin jo menettänyt toivoni hänen suhteensa. Linnatuomio oli tulossa, jätkä painoi varmasti 25 kg , elämänhalu oli kadonnut, välit ennen niin läheiseen perheeseen olivat menneet, häneen ei saanut mitään kontaktia vaikka kaikkemme yritimme monen monen vuoden ajan. Hän oli tällöin 19 v. En yksinkertaisesti enää edes tuntenut häntä, veljeni oli lakannut olemasta. Päivittäinen sekoilu, varastelu, vainoharhat, putkareissut, tutkintavankeudet ajoi koko perheen hulluuden partaalle. Eikä mitkään kenot auttaneet, ei puhe, ei huuto, ei rakkaus, eikä uhkailut…

Vasta kun veljeni itse totaalisesti itse kyllästyi tilanteeseensa ja haluisi muuttua ja lopettaa …perheestä oli hyötyä. Mutto toiselle paikkakunnalle, koulu, työ, uudet kaverit ja uusi tyttöystävä…Nyt jo yli 2 v kuvilla ja linnatuomio muuttui yhteiskuntapalveluun , kaikki sakot maksettu omalla työllä, elämä hymyilee. Eli muutos on AINA mahdollinen mutta se täytyy lähteä omasta itsestä. Valitettavasti siinä ei voi muut paljoa tehdä.

Toivoa on aina !

10

Näitä teidän tekstejänne lukiessa ymmärrän mitä tuskaa voin päihteiden käytölläni aiheuttaa absolutisti-veljelleni.

Mikään ei ole parempi syy lopettaa kuin vahva rakkaus veljeen. Onneks en ole vielä käyttänyt alkoholia kuin 5 vuotta ja piriä kerran kokeillut, joten tässä voisi todellakin olla toivoa. Itkettää kovasti ja samalla helpottaa kun olen aavistamassa mistä löytäisin ratkaisun avaimet.

11

groups.yahoo.com/group/huumeiden … nlaheiset/

Elikkäs tuosta osoitteesta löytyy keskustelupalsta huumeiden käyttäjien läheisille. Ei kovin aktiivista vielä, mutta toivottavasti mukaan liittyy lisää väkeä, niin eiköhän se keskustelukin viriä. Tuonne pitää kirjautua. Mukaan vaan!

12

itse olen siis käyttäjä.Käytöstäni tietää koko suku mutta tarkemmin vanhempani.Kyllä mulle tulee useinkin morkkis jos olen loukannut vanhempiani kamapäissäni.Tai jos olen pettänyt lupauksen tai vastaavaa.Myös itse käyttö aiheuttaa tuskaan kun ajattelen vanhempiani ja miten pahaolo heille tulee kun kuulevat että olen taas mennyt vetämään.Mutta silti en käyttöäni ole saannut loppumaan.Olen ollut useasti katkolla ja myös kotioloissakin olen koittanut lopettaa.Vielä en ole toivottua lopettamispäätöstäni saannu pidettyä vaan aina on käyttö alkanut uudestaan :frowning:

13

Päivitystä näihin ikäviin kuulumisiin… Ensiksikin kiitokset kaikille keskustelijoille. Olen käynyt täällä toisinaan lueskelemassa juttuja, mutta en ole jaksanut itse kirjoitella, ei ole ollut oikein mitään annettavaa. Veli on ollut silloin tällöin sairaalassa, mikä on jo rutiinia. Hän opiskeli oppisopimuksella, mutta joutui/pääsi sairaslomalle, pää petti. :frowning: Luulen, että tämä kenties lisäsi käyttöä, sillä aikaahan nyt oli. Rahoitus vaan on epäselvä, ei nuo sairauspäivärahat niin kummoisia ole… Käy edelleen psykan juttusilla ja on jo saanut jotain lääkkeitä masennukseen tms. Ihmettelen vain, miten käyttäjälle annetaan lääkkeitä :unamused: Jos huumeiden käyttö on se, mikä masentaa, niin eihän siihen auta uusi lääke?!? No anyway, välillä menee paremmin, välillä huonommin. Kesän alussa kuulin, että hän on ruvennut käymään jopa jossain lähikaupungin klinikalla. Aina askel parempaan suuntaan :slight_smile:

Olen aika pihalla päivittäisistä kuulumisista, mutta en niissä tahtoisikaan niin syvällä olla, kuin esim. toissa kesänä. Eilen isäpuoleni sitten soitti, veljeni on sairaalassa, suljetulla :open_mouth: Ok, oli itse sinne tahtonut alkuviikosta ja nyt vapautui paikka. On pinna niin kireällä ja kauheita muistamattomuuskohtauksia, unohtaa päivän tapahtumat täysin… En tiedä, miten asiaan suhtautuisin. On yllättävän neutraali ja rauhallinen olo. Suljettu on ok, mutta eihän sekään pitkäksi aikaa auta. Olen ymmärtänyt, että hän ehkä jo tahtoisi eroon aineista, onkohan nyt tullut vastaan se kuuluisa pohja, josta on suunta vain ylöspäin tai sitten viikatemies? No, jään seurailemaan tilannetta, enpä muutakaan voi.

14

Ja täällä taas… Enkä jälleen tiedä, mitä ajattelisin. Olen toisaalta turhan sinisilmäinen ja alan elätellä toivoa paremmasta heti, kun en ole hetkeen huonoja uutisia kuullut. Fiksua, sillä harva minulle näitä tarinoita kertoo. :frowning:

Soitin äsken veljeni hoitajalle. Viikonloppuna kotona käydessä kuulin, että veli pääsee pian koelomalle ja sitten jo kokonaan pois. Ahdistuin tästä suunnattomasti, sillä näen, ettei hänen elämänsä ole millään raiteilla. Olen kuullut hänen juovan viinaa silmittömiä määriä, hän on aggressiivinen humalassa mikä lisää omaa pelkoa siihen, mitä vielä tulee käymään, että hän vahingoittaa jotain ulkopuolista. Eniten pelkään, että hän joutuu vankilaan. Kuolemaansa en pelkää yhtään niin paljoa. Ajattelin, että keskustelu hoitajan kanssa rauhoittaisi minua, mutta lähinnä minulle tuli olo, että ihme on jos ilman vankilaa tästä selviää ja että retkahtaahan tuo nyt ainakin, useasti. :confused:

Mietin, miten pystyisin ottamaan etäisyyttä, kun kuitenkin vanhempani ovat hänen kanssaan kohtuu tiiviissä yhteydessä. Tämähän tarkoittaisi, että asia olisi tabu, siitä ei puhuttaisi tai kyseltäisi. En tiedä, pystynkö siihen. Hoitaja korosti oman elämän elämistä kävi veljelle tai teki hän mitä hyvänsä. Mutta silti tuntuu, ettei asia parane vaikenemisella. On vaikea olla tukena, kun matto vedetään aina alta pois, aina lisää valheita, totuuden kaunistelua, asioiden pimittämistä… No, kukapa sitä tahtoisikaan läheisilleen kertoa kaikista elämänsä raadollisuuksista. Unohdanko ja odotanko, että hän ottaa yhteyttä kun siltä tuntuu… Vaikeita kysymyksiä, joihin ei liene suoraa vastausta. Jokainen tekee niin kuin itsestä hyvältä tuntuu. Tänään on ollut erinomaisen ahdistunut olo, siksi täällä taas purkaudunkin. :wink:

Minussa on huolehtijan vikaa, vaikka välillä koen syyllisyyttä siitä, että olen hetken onnellinen tai ajattelen vain itseäni. Jos en huolehdi veljestä, huolehdin niistä ihmisistä, jotka kärsivät hänen lähellään, jokapäiväisessä elämässä.

Olen ainoa, joka on puhunut hoitajalle tuosta juomisesta. Hän kiitteli tiedosta, tosin nyt voi olla että veljeni suuttuu. No, olenpa ainakin rehellinen. Minusta asiaa ei auta, että tällaisia tietoja pimitetään niiltä ihmisiltä, jotka häntä yrittävät ja voivat auttaa. En ymmärrä, miksi muut eivät ole jo aiemmin kertoneet, kuten hoitaja olisi toivonut. Hänelle on ehdotettu ryhmiä tai kunnon vieroitus"lomaa", mutta ei ole vielä suostunut. Minusta tämä asenne viestii ongelman vähättelystä tai siitä, että hän yrittää kieltää ongelman tai vielä pahempaa, luulee jo päässeensä yli siitä. Ei kai tässä taas auta kuin räpiköidä eteenpäin, vaikka toisinaan se niin h*lvetin vaikeaa onkin. Tsemppiä kaikille!

15

Oletko kuullut nar-anon ryhmistä? ryhmät on tarkoitettu narkomaanien läheisille. Vertaistuki on tärkeää toipumisessa niin addiktille itselleen kuin myös hänen perheelleen.
Me tiedämme miltä sinusta tuntuu. Me tiedämme hyvin, mitä on olla yksin ongelman kanssa. Me muistamme paniikin tunteet, turhautumisen ja epätoivon, joka seurasi tämän havaitsemisesta. Me Nar-Anonissa olemme myös jakaneet tämän kokemuksen. Et ole enää yksin ongelmasi kanssa. Perheryhmä toimii 12 askeleen ja toimintaa ohjaavan 12 perinteen pohjalta.
Ryhmässä opit sekä puhumaan että kuuntelemaan. Kaikki ryhmissä käydyt keskustelut ovat luottamuksellisia eivätkä leviä ryhmän ulkopuolelle.

Nar-Anon ohjelmassa opimme, että huumeriippuvuus on sairaus, josta me emme ole vastuussa. Huumeidenkäyttäjä tarvitsee apua ja niin myös me. Kun me täysin ymmärrämme ja hyväksymme addiktion sairautena, joka sisältää molemmat sekä fyysisen, että psyykkisen puolen ja, että olemme voimattomia sen suhteen, me tulemme valmiiksi oppimaan paremman tavan elää.

Nar-Anon on hyötyä tuottamaton organisaatio. Me emme kuulu mihinkään hoito-ohjelmiin tai sairaaloihin ja kuka tahansa voi liittyä meihin riippumatta rodusta, uskon tunnustuksesta, uskonnosta tai sen puutteesta. Nar-anonin toiminnan keskeinen periaate on nimettömyys, jolla suojaamme ryhmän jäseniä ja toisaalta Nar-anon perheryhmän toimintaa, ettei siitä tule henkilökohtaista vallan tai edun tavoittelua.

Ota rohkeasti yhteyttä niin annan lisätietoa ryhmistä ja kokouksista miisa1979@luukku.com

16

Täällä taas, pitkästä aikaa. Mikähän sai taas nämä ajatukset aktivoitumaan.

Lyhyesti veljeni tilanteesta, hän tapasi naisen, meni naimisiin, sai lapsen, jäi seuraavana syksynä kiinni huumeista, tuli lyhyt ero, palasi takaisin, erosivat lopullisesti seuraavana vuonna. Oli jonkun aikaa (ehkä 1,5 vuotta) pois kotipaikkakunnalta. Nyt en tarkemmin elämästään tiedä, asuu kotipaikkakunnalla missä luonnollisesti varmasti pyörii myös käyttäjäkavereita. En tiedä käyttääkö hän enää, en ole kuullut mitään huonoja uutisia pitkiin aikoihin mutta se ei kerro vielä mistään. Hän on ollut tavatessamme ihan ok ja voisin uskoa ettei käyttö ainakaan enää ole yhtä ongelmallista. Silti käsittääkseni hän ei ole jättänyt esim. alkoholia. Työpaikkaa hänellä ei taaskaan ole, koulun kävi loppuun aikanaan ja sai ajokortinkin takaisin kuivumasta.

Mutta se ei oikeastaan ollut nyt päänvaivana vaan se, miten ikinä voin unohtaa ja suhtautua häneen normaalina ihmisenä. Tämä anteeksiantaminen ja unohtaminen tuntuu olevan minulle vaikeaa. Ennen ajattelin että kunhan hän vain lopettaa niin välimme voivat palata ennalleen. Olin aiemmin sitä mieltä että olimme läheisiä mutta nyt olen kyseenalaistanut sen. Uskottelinko näin vain itselleni? Sillä nyt tuntuu että vaikka hän pääsisi kuiville, en jaksaisi olla hänen kanssaan juuri tekemisissä ainaisista epäilyksistä ja pelosta johtuen. Minulle tuntuu olevan kynnyskysymys hyväksyä häntä, jos hän edelleen käyttää. Siis miten anteeksiantamatonta! En voi hyväksyä huumeita ja niiden käyttöä joten en sitten hyväksy niitä käyttävää henkilöäkään. Enkä hyväksy mitä hän teki minulle. Mutta eikö tämä ole väärää ajattelua, sillä hänhän teki ne asiat vain itselleen ja minä tein niistä itselleni niin suuria.

Olen vuosien varrella päässyt liiasta huolehtimisesta yrittämällä vain unohtaa. Mutta menen tässä äärimmäisyyksiin. En tahtoisikaan olla hänen kanssaan tekemisissä vaikka hän olisikin tehnyt parannuksen. Ja ennenkaikkea, kun en sitä tiedä.

Edelleen koen olevani läheisriippuvainen ja nyt tuntuu että elämäni olisi helpompaa kokonaan ilman häntä. Tuntuu että minulle on jäänyt ikuinen keskittymiskyvyn puute ja hetkessä elämisen taidottomuus.

Kävin aikanaan Nar Anon kokouksissa mutta kun kuulin että veljeni on kuivilla, lakkasin käymästä. Sain sieltä kyllä paljon tukea ja koin sen ehdottoman positiivisena. Jotenkin minua hämää se, ettei veljeni itse ole kertonut että on päässyt huumeista vaan silloin hänen tyttöystävänsä sen kertoi. Onko se häpeää? Vai eikö se ollut silloinkaan totta? Monet ovat kertoneet että kun käyttäjät ovat päässeet kuiville, he ovat pyytäneet tekemisiään ja aiheuttamaansa tuskaa anteeksi lähipiiriltään. Meillä tällaista ei ole kuulunut. Siksikin epäilen ettei hän ole kuivilla.

Pitkä aika meni etten näistä asioista ongelmia itselleni kehittänyt ja nyt tuli vain tarve hieman kirjoittaa. En ole täälläkään käynyt aikoihin koska niin monet tarinat vain kasvattavat ahdistusta. Nyt olen eilisestä lueskellut paljon mutten silti tiedä onko se hyväksi.