Väsynyt alkoholistin puoliso

Kotikanava
1

Alkoholi on kuulunut mieheni elämään aina. Olemme olleet yhdessä 23 vuotta ja olen huomannut, että tilanne kuin tilanne, niin alkoholi on se jota käytetään iloon, suruun, ahdistukseen, masennukseen, kun halutaan juhlia, kun on sosiaalisen tilanteen pelkoa, kun pitää mennä epämukavuus alueelle, kun ei kyetä puhumaan, niin alkoholi rohkaisee.

Olisi pitänyt jo 13 vuotta sitten havahtua, kun tuli ensimmäisiä ambulanssi keikkoja baarista päivystykseen, että alkoholin käyttö ei ole enää “normaalia”. Näitä keikkoja on tullut senkin jälkeen ja viimeiset neljä vuotta onkin mennyt niin, ettei yhtään päivää ole ollut juomatta. Kaverisuhteet perustuu juomiseen ja illat menee omassa huoneessa juoden ja puhelimen kanssa oleskellen. Meillä ei ole enää minkäänlaista sosiaalista kanssa käymistä saati muutakaan. En halua olla miehen kanssa tekemisissä, kun hän juo, mielummin pysyn kaukana.

Monihan miettii, että miksi sitten olemme vielä yhdessä. Mieheni on diabeetikko ja ei kykene alkoholin vaikutuksen alaisena huolehtimaan itsestään. Monet kerrat olen pelastanut pahalta hypoglykemialta. Meillä on kaksi ala-aste ikäistä lasta, joilla molemmilla on sairauksia. Tunnen itseni siis lähinnä perheeni omaishoitajaksi. Tosin sitä titteliä minulla ei ole, kun ovat katsoneet, ettei lasteni sairaudet sido minua tarpeeksi.
Nyt mieheni on tammikuussa ajautunut myös pelivelkoihin, kun alkoholin vaikutuksen alaisena on viikonloppuisin pelannut myös nettipelejä. Viimeinen kuukausi on jouduttu kituuttamaan minun palkallani, kun mies oli pelannut omansa. Hakeutui nyt kuitenkin vihdoin ja viimein A-klinikalle ja on siellä muutaman kerran käynytkin, mutta eihän hän minulle puhu mitä ovat siellä tehneet tai puhuneet. Eniten ihmetyttää, että verikokeissa kaikki arvot oli täysin normaalit, vaikka arkisin alkoholia kuluu 6-8 tölkkiä illassa ja viikonloppuisin vielä enemmän.

Nyt alkaa tuntua, että olen itse aivan poikki, enkä jaksa muuta tehdä kuin nukkua ja käydä töissä, kun on pakko. Päätä särkee koko ajan, väsyttää, en kykene ajattelemaan kunnolla. En saa puhua tästä kenellekään, kun mies ei halua, että asia tulee ilmi tutuille vaan tämä pitää salata. En tiedä mistä hakisin apua itselleni. Hirvittää, että milloin romahdan ja menetän mielenterveyteni. Se on ollut muutenkin jo monta vuotta koetuksella lasten ja miehen takia. Tuntuu, että omaa elämää ei ole vaan elän täysin muiden hyvinvoinnille.

2

Hienoa, että kirjoitit tänne! Se toivottavasti auttaa jonkin verran, jos muuten ei saa puhua kenellekään. Itsekin hiljattain rohkaistuin tänne purkamaan omaa tilannettani, kun ei oikein ollut muuta kanavaa. Itsellä lähinnä omasta häpeästä johtuen - en halunnut kuormittaa lähipiiriä tai paljastaa, miten meillä menee.

Oman ja lastenkin hyvinvoinnin takia sinulla on oikeus olla itsekäs ja huolehtia juuri sinusta. Esimerkiksi puhumalla muille. Puhuessa - tai tietysti kirjoittaessa - omat ajatukset jäsentyy paremmin ja sitä kuulee itseäänkin eri tavalla. Se on hyvä alku :slight_smile:

En vielä osaa muuta kuin kannustaa, sillä oma tilanne, siis puolison alkoholismi, on melko tuore eikä ole kertynyt kokemusta tai näkemystä tästä elämästä. Mutta täällä tarinoiden lukeminen ja tietysti omasta tilanteesta puhuminen on jo hiukan keventänyt omaa oloa. Tuntuu siltä, ettei tarvitse ihan kaikkea kantaa yksin.

3

Olen niin pahoillani puolestasi. Elämäsi tuntuu todella rankalta. Hyvä että kirjoitit tänne ja tärkeää on, että haet ja saat apua.

Oletko ollut yhteydessä lastensuojeluun? itselläni ei ole tästä niinkään hyvää kokemusta, mutta tällä palstalla on ollut ihmisiä, jotka ovat saaneet sitä kautta apua. Jos miehen juominen on päivittäistä, heidän on siihen puututtava.

Tuo miehen A-klinikalle hakeutuminen on hyvä asia, mutta jos hän ei sinulle siitä kykene puhumaan, sairaus ja hoito ei ole hallinnassa. Puhuuko hän sinulle totta? Oletko nähnyt verikokeiden arvot itse omilla silmilläsi vai perustuuko miehen kertomaan? Minua epäilyttää…Minun mieheni kävi 1,5 vuotta päihdepolilla ”hoidossa”, mutta mitään ei saatu aikaan sinä aikana. Ei edes omaa hoitajaa ollut. Loppupeleissä kävi niin, ettei hän käynyt edes vastaanotoilla(ja minä luulin, että jokin hoitopolku on käynnissä). Alkoholistin samaan ei kanneta luottaa.

Minusta kuulostaa että teidän tulisi päästä asunnosta pois. Helpommin sanottu kuin tehty, itsekin olen varsin vaiheessa omaa tilannettani hoitamassa.

4

Vielä lisäisin sen, että miehesi alkoholitausta kuulostaa sellaiselta, että siinä ei avohoidolla pääse pitkälle. Suosittelen että suoraa syvään päätyyn eli päihdekuntoutukseen laitoshoitoon. Sekään ei välttämättä auta.

5

En ole ollut lastensuojeluun yhteydessä. Ei ole kokemusta siitä, miten he asiaan puuttuisivat?

Olen itse nähnyt verikokeiden tulokset paperilla, jonka A-klinikan oma lääkäri on kuitannut. Mutta mitään muuta en tästä A-klinikalla käymisestä tiedäkään. Ajattelin itse soittaa sinne huomenna ja kysyä miten he siellä yrittävät mieheni tilannetta auttaa.

Eilen sain kunnon romahduksen ja itkin ja hermostuin itselleni, että mitä pahaa olen elämässäni tehnyt, että ansaitsen tämän kaiken. Miehelläni oli velkaa, pikavippejä useaan paikkaan, eikä kykene perheen yhteisiin kuluihin osallistumaan millään lailla. Kevät tulee ja lapset ovat vailla kaikkea uutta, eikä rahat meinaa riittää edes välttämättömyyksiin. Lainojen yhdistäminen olisi varmaan se oikea ratkaisu, mutta kun minut on suljettu asian ulkopuolelle ja saan olla vain kärsijän roolissa, niin koko ajan mietin, että mitä helvettiä tässä suhteessa edes teen.

6

Niin, itsekin mietin samas kuin sinä että mitä helvettiä, edelleen huonossa suhteessa olen. Se suhde vain sairastuttaa henkisesti. Jokaisen pitää omat rajansa löytää ja niistä pitää kiinni. Ovi on auki uuteen elämään. Sekö kuvaannollisesti että fyysisesti. Askel askeleelta.

Ota yhteys lastensuojeluun ja selitä tilanne. Kai sieltä apua ajatusten selvittämiseen saa.

7

Pitkään sitä suhteessa oli itsekin. Ensin ajatteli, että on toisella oikeus juoda, jos sellaisesta tykkää, ja itse olen tiukkis jos en sitä salli. Sitten sitä tajusi että juovan käytös (valehtelu, puheet, rahankäyttö ym…) ei ole enää hyväksyttävää. Ehkä ei koskaan ollutkaan. Sitten, kun lähdettiin ongelmaa hoitamaan, oli pitkään niitä ilon hetkiä ja toivetta, että toinen raitistuu. Mutta lopulta huomasi odottavansa vain milloin pääsee kehästä pois. Milloin tapahtuu jotain joka oikeuttaa toisen jättämisen. Lopulta tajusi, ettei sellaista tapahdu. Alkoholismin paheneminen on puolison suojissa niin tappavain hidasta, ettei mitään ratkaisevaa ylilyöntiä ehkä tule. Siksikään, että itsestä on tullut niin sairaalloisen sokea ylilyönneille, joita jälkeenpäin ajatellen tuli ja monta. Nyt olen saanut kammettua itseni irti, ainakin melkein, mutta hyvä että jaksoi niin kauan kuin jaksoi. Ei jää itselle huono omatunto. Tai tätä edelleen hoen itselleni, koska se ei ihan pidä paikkaansa. Mutta puoliso pääsi hoidon piiriin, ja hänellä on nyt ovet sinne auki ja tieto miten sinne pääsee. Pallo on nyt hänellä.
Raskasta on se vaihe, kun ei tiedä mitä pitäisi tehdä. Tai tietää, mutta ei ole valmis sitä tekemään. Sitä pitää vain hiljalleen työstää. Kyllä se päätös kypsyy, jos toinen ei lopeta juomista. Se vai ottaa aikansa.

8

Hei!
Minulla kanssa samaa kokemusta. n.20 vuotta yhdessä ja siitä naimisissa 14v…
Mieheni on juonut aina, itsekin silloin nuorena hänen seuranaan, koska silloin se oli nuorten hauskanpitoa. Olin alle 18v kun tapasin mieheni. Nykyään en juo, ehkä jossain ravintolassa otan ruuan kanssa lasin viiniä, mutta siihen sekin jää. Ällöttää koko ajatus juomisesta ja tulee huono olo vähästäkin.
Mieheni juominen taisi paheta, kun ensimmäinen lapsi syntyi… tai sitten vain minä otin ruususen lasit pois silmiltä. Meillä on kaksi lasta toinen yläkoulussa ja toinen parivuotta nuorempi. Nykyään mieheni juo joka päivä. Piilottelee pulloja. Viikonloppuisin hänellä on ainakin yksi pullo vahvaa ja muita lisukkeita, mistäpä tiedän vaikka juo joka päivä saman satsin. Hän kulkee bussilla töihin,(ihme, että sentään vielä on työpaikka! Osaa varmaan salata juomisen töissä tai sitten muutkin siellä on juoppoja.) niin se helpottaa juomista, sekä korona aika jolloin hän pystyi olemaan työnsä puolesta kotona juomassa. Toissapäivänä sain taas tarpeekseni ja raivosin juomisesta. Eilen hän sanoi taas koettavansa raitistua. Tulostin hänelle eropaperit vauhdittamaan päätöstä. Tein sen virheen, että jäin hänen kanssaan rakkaudesta. En ole koskaan aiemmin rakastanut ketään kuin häntä. Vaikka hän ei ole koskaan ollut minulle kovin läheinen ja ainut läheisyys on ollutkin vuosia vain seksi… kuulostaa varmaan hullulta roikkua hänen kanssaan, luulenkin läheisriippuvuuteni olevan suurin syy jäämiseen. Nykyään on talovelka jonka takia en pysty lähtemään… en voisi maksaa velkaa sekä lapsien elatusta ja vuokria. Käyn kyllä töissä, mutta ei minun palkalla juhlita. Ehkä tekosyitä nämäkin. Minulla ei ole enää ystäviä, en osaa jutella kenenkään kanssa. Kaverit kaikkosivat jo vuosia sitten ja uusia olen koettanut haalia, vaan eivät he ole tuntuneet oikeilta… En tiedä mikä minussa mättää etten osaa olla kenenkään kanssa. Masentaa ja tunnen itseni yksinäiseksi. Onneksi on edes anoppi aikuisena tukena ja puheseurana ettei ihan yksin tarvitse sentään olla. Äitini kuoli joitain vuosia sitten, hänen kanssaan en ollut läheinen, eikä isänikään ole ollut. Hän asuu nykyään missä lie ja monesko vaimoehdokas hänelläkin lienee menossa.

Toivon paljon hyvää ja jaksamista sinulle.

9

Saako sinulta kysyä, että kuinka kauan tuo raitisteluvaihe kesti ja missä vaiheessa sitten päätit irtaantua? Olen ymmärtänyt että puolisosi on ollut hoitokielteinen, mutta jotain hoitoa/ apua on kuitenkin vastaanottanut?

Tuo on aika hyvin kirjoitettu, että lopulta odottaa vain että milloin pääsee kehästä pois.

Voimia kaikille muille ketjuun kirjoittaneille.

10

No tässä superyksinkertaistettu aikajana:

  • 2.5 vuotta sitten ihan ekan kerran puoliso puhui asiasta lääkärille, kun olin löytänyt sen pullokätkön. Siitä ei vielä seurannut mitään aktiivista hoitoa, eli jatkoi juomista vanhaan malliin (eli piilossa, asui työn takia enimmäkseen poissa kotoa).
  • 2 vuotta sitten meni lääkäriin, kun oli taas juonut itsensä huonoon kuntoon, ja alkoi antabuksen. Tämän jälkeen homma eteni about seuraavasti:

    6 kk ajan huijasi antabuksen kanssa, ja sen sijaan joi, kunnes jäi kiinni (asui siis edelleen paljon poissa kotoa)
    1 kk ajan joi
    Meni päihdepalvelun piiriin
    3 kk ajan minä annoin antabuksen, kunnes kerran en antanut. Tämän 3 kk kävi päihdepalvelussa hoitajan luona kerran kuussa.
    1 kk joi
    5 kk otti itse antabuksen minun nähteni, kunnes ei halunnut enää ottaa. Tämän 5 kk kävi päihdepalvelussa hoitajan luona kerran kuussa.

Alkoi taas juomaan

Tässä vaiheessa sanouduin irti ja vaadin että muutetaan erilleen ja katsotaan jos oma tahto löytyy. Tämän jälkeen puoliso oli ihan mahdoton monta kuukautta, koko viime syksyn. Ryyppäsi ja oli ylimielinen ja totaalisen syyllistävä siitä että häntä kohdellaan väärin. Piinasi pariin otteeseen päiväkausia 17-v poikamme heilumalla kännissä kotona kun minä olin työmatkalla. Se nosti minun lähtövalmiuden lähes tappiin. Mulle valkeni oikeastaan vasta silloin se, että puoliso on ollut kännissä lasten kanssa aina kun olen ollu työmatkoilla, muutaman kerran vuoteen. Vitutus vaan kasvoi siinä syksyn mittaan niin paljon, että laitoin ne eropaperit kun se tölväsi ittensä ennen joulua kotiin kännissä, vaikka sillä oli jo oma kämppä. Kun missään vaiheessa se ei ole ottanut hoitoa vastaan muusta syystä kuin siksi, että minä halusin. Koki olevansa uhri kun ei saa “välillä” juoda. Sanoi sen aina välillä suoraankin, mutta enimmäkseen vaan tiesin käytöksestä, ettei ole oman itsensä herra.

Nyt 2 viikkoa sitten päätin että se ero oikeasti tulee harkinta-ajan päätyttyä, kun en vaan enää löytänyt yhtään merkkiä siitä, että puoliso olisi löytämässä omaa tahtoa raitistua. Ja juovan alkoholistin kanssa en aio elää. Hän ei edelleenkään hyväksy eroa. Minusta se jo kielii siitä, ettei hän ymmärrä mitä hänen alkoholisminsa saa aikaan. Eikä silloin voi löytää tahtoa siitä parantua.

Nyt hän ilmeisesti käy taas päihdepalvelussa. Minusta on hienoa, jos hän edes jotenkin itsensä pitää hoidon piirissä. Ihan itse. En jotenkaan usko että raitistuu, mutta jos päihdehuolto häntä kannattelee, niin hyvä. Se on heidän työnsä. Puoliso ei ole enää puoliso kun sitä liian kauan tekee.

11

Kiitos selvennyksestä. Tämä on hyvää vertaistukea, kun yrittää peilata omaa tilannetta. Meillä vähän erilainen hoitostoori, muuten paljon samaa ja kuin alkoholismin oppikirjasta:

-2v sitten vein eka kerta päihdepolille, jossa keskustelee tilanteesta, mutta ei johda mihinkään, juominen jatkuu, oltiin asuttu yhdessä vuosi

  • 10kk tästä minulle soitetaan lastensuojelusta miehen lapsen asioista ja selviä, että heillä siellä ollut 10v yhteinen historia ja avohoidon kaikki toimenpiteet kokeiltu. Tämä tarkoittaa, että mies ollut aiemmin päihdepalveluiden piirissä jo omassa kotikunnassaan, ja katkaisussa ollut eka kerran yli 10v sitten.
    -viime kesänä kävi päihdekuntoutuksen, myllyhoito, aloitti aa:n 3 krt viikko ja oli 6 kk raitis
  • nyt keväällä retkahtanut 2 krt. Lopetti aa:n. Molemmat retkahdukset päätyivät katkolle.
  • nyt aloittanut päihdepolin terapiapiaryhmässä, ja ollut juomatta 2 kk, käynyt koko vuoden päihdepolilla n. 2-4 viikon välein keskustelemassa

Jonkinlainen oma tahtotila kai löytyy, mutta ei pysty selvittämään tilannetta, että jää yksin kotiin. Hyväksyy alkoholisminsa ja sen, että töysraittius vain on vaihtoehto. Ollaan käyty pariterapiassa ja terapeutin mukaan tässä toivoa. Mutta onko? Jotenkin tuntuu että kiertää samaa kehää…

12

Hei

minä vaan ihmettelen ihmisten sitkeyttä ja uskoa että alkoholisti raitistuu tai jotenkin muka juominen pysyisi kuosissa. Ihmettelen itseänikin ettö miksi edelleen olen epätyydyttävässö avioliitossa.

Miksi on niin vähään tyytyvöinen? Miksi pysyy kulisseissa mukana? Miksi ei uskalla sanoa nyt riittää ?

Haluan vain omaan kotiin, omaan rauhalliseen elämään. En enää jaksa epätyydyttävää parisuhdetta

Mutta edelleen kaikki viralliset askeleet ottamatta. Mietin miksi? Mitä pelkään? Miksi en uskalla?

13

Mulla ainakin oli monet asiat. Päällimmäisenä velvollisuudentunto, kun ei tiedä onko kohtuullista jättää toinen joka on sairas. Siihen liittyen lasten suhtautuminen siihen että jättää heidän isänsä, ajatellen jos he eivät jostain syystä hyväksyisi sitä. Eli ei ole varma onko itsellä oikeutus tehdä niin. Sitten mitä vakavammin eroa alkoi miettiä, niin välillä tuli surku kaiken hyvän menettämisestä joka suhteeseen liittyy. Ja pelko siitä miten vaikeaksi puoliso eron tekee. Kun tarpeeksi pohdiskeli näitä eri kanteilta ja mietti puolison suhtautumista näihin asioihin, niin lopulta vaaka kallistui roimasti eron puolelle. Se vain vaati aikaa ja pohdiskelua. Vertaistuki oli tosi tärkeää. Itsekseen kun miettii, ja pahimmassa tapauksessa vain puolisonsa kanssa, niin ei siinä näe hyväksyttävän käytöksen ja terveen suhteen "ala"rajaa.

14

Tuo on hyvä ilmaus”suhteen alaraja” Alkoholistin kanssa ei kannata kuplaantua. Kannattaa nähdä ystäviä ja heidän perhe-elämää ettei ala tyytyä omaan alatyyliseen parisuhteeseen jossa ei edes muisteta hääpäivää ?