Olen seurannut tiiviisti keskustelujanne viime syksystä, muttei minulla ole ollut voimia osallistua. Tuntuu, että kaikki, mitä tunnen on jo sanottu. Nyt sitten viimein ajattelin ilmoittautua, kun perheessämme on jonkilainen suvantovaihe. Talutin eilen 18-vuotiaan poikani hakemaan lähetettä huumekatkolle ja hänet haettiin saman tien hoitoon. Pojallani on neljän vuoden sijoitustausta nuorisokodeissa päihteidenkäytön takia. 18 vuotta täytettyään hän yritti asua ensin isällään ja sitten omillaan, mutta puolessa vuodessa ajoi itsensä minun näkökulmastani pohjalle, omasta mielestään ei vielä. No, joka tapauksessa luottotiedot ovat menneet, käräjäjuttuja on meneillään ja kaikki kama kelpaa. Fyysinen ja psyykkinen kunto nollilla, voimakkaita mielialan vaihteluja, mahdollinen hepatiittitartunta… Pahimmillaan hän oli viikoittain joko putkassa tai teho-osastolla. Poliisista ja sairaalasta on saateltu häntä osastokatkolle, mutta omasta mielestään hänellä ei ole ollut ongelmaa. Sotkettuaan välinsä isänsä kanssa ja sikäläisissä huumepiireissä naapurikaupungissa hän muutti kotikaupunkiini mukan omilleen, mutta käytännössä minun hoteisiini. Käyttö jatkui samalla vimmalla kun äiti laittoi kämppää, täytti jääkaappia, pesi pyykkiä, ruokki ja hoiti kotonaan. Viime viikonloppuna paloi äidin käämit, kun hän kerjäsi rahaa huumevelkoihinsa uhkaamalla, että velkojat ulottavat perintätoimensa minuun, jos en maksa. Teimme exän kanssa perinteisen intervention houkuttelemalla pojat rahalla huoltoasemalle, josta nappasimme hänet autoon ja puhutteluun. Uhkasimme katkaista välimme häneen totaalisesti, jos ei suostu lähtemään katkolle. Hän lupasi itkien lopettaa, mutta pari päivää meni, ennen kuin sain hänet kammettua a-klinikalle lähetteen hakuun. Yritti venkoilla vielä viime hetkellä lähdön kanssa, mutta uhkailu välien katkaisemisella tehosi viimein ja poika on nyt katkolla. Tunnen suurta helpotusta, vaikka minulla ei ole lupaa toivoa liikoja, kun hän lähti vastentahtoisesti. Pysyisi siellä nyt edes sen kaksi viikkoa, että pää selviäisi sen verran, että tajuaisi tilanteensa mielettömyyden. Toisaalta tunnen itseni huonoksi äidiksi, kun uhkailin välien katkaisulla, mutta se on oman jaksamiseni kannalta ainoa vaihtoehto, jos hörhöily jatkuu.
Eihän sulla ollut mitään muuta mahdollisuutta. Ja voi olla, että joudut sen välien katkaisun vielä toteuttamaankin. Tämä ikiaikainen vertaus lentokoneen happinaamarista: Laita se ensin itsellesi ja vasta sitten lapselle. Minun on ollut pakko olla kova toisen lapseni takia. Valitettavasti en ole kyennyt vielä olemaan tarpeeksi kova. Kun tyttäreni puhuu minulle asiallisesti muutaman minuutinkin, niin toivo taas herää. Ehkä hän kuitenkin muuttuu ennalleen, ajattelen ja toivon heti.
Tuo on karmeinta, että oma lapsi alkaa uhkailla, vaikka välillisestikin. Sitä joutuu ottamaan huomioon sen mahdollisuuden, että joku todellakin ilmaantuisi kotiisi vaatimaan huumevelkoja. Se on raskasta. Myös on kamalaa joutua mukaan vedetyksi rikolliseen maailmaan, kun itse on ihan tavallinen, eikä haluaisi mitään tekemistä huumeiden ja rikosten kanssa.
Minä luulen, että me emme perheenä selviä tästä koskaan. Vaikka tyttäreni lopettaisi huumeidenkäytön, niin nämä haavat eivät ehkä koskaan parane. Parhaimmillaankin vain arpeutuvat. Sulla on yhtä nuori poika, kuin minulla tytär. Kaikki voisi olla ihan toisin ja heillä ihan toisenlainen elämä. Se katkeroittaa hiukan.
Ankea totuushan on, että ne uhkaukset tulevista “perintätoimista” saattavat olla ihan tosiasioita joillekin. Poikasi on varmasti kuullut yhtä ja toista juttua, ja on paniikissa itse, eikä osaa sitä muuten ilmaista kuin laittaa ahdistuksen sinulle eteenpäin. Kävin oman poikani luona ja kuulin, miten hänen entisiä kavereitaan oli hätyytelty, ja kylmä hiki siinä nousi pintaan.
Poikasi on kuitenkin sen verran nuori, että kyseessä on kamanostamisesta tulleet velat, joten kyse ei varmaan niin suurista summista ole, että kukaan niitä sinun kotoasi tulisi hakemaan. Sitä tarvinne pelätä, ehkä poikasi joutuu vähän miettimään, missä liikkuu.
Voi kun tuntui hyvältä lukea vastauksianne. Ei näitä asioita tule ihan työpaikan kahvipöydässä, sukulaisten tai hyvänpäivän tuttujen kanssa puitua.
Jotain tragikoomista poikani huumeidenkäytöstä on seurannut: suhteet pahimman painajaiseni, ex-mieheni kanssa ovat miltei normalisoituneet yhteisen huolen takia. Tämä on aiheuttanut hämmennystä erityisesti narkomaanipojassamme, joka on vuosikaudet vedättänyt meitä hyödyntäen kommunikaatiomme puutetta ja jopa lisännyt eripuraa sopivilla heitoilla. Isänsä mielestä poika on täydellisen paatunut psykopaatti ja narsisti, minä taas en voi uskoa moista, vaan tiedän ihanan poikani olevan jossain huumenaamion takana. Kun hän osoittaa silloin tällöin häivähdyksiä siitä iloisesta, uteliaasta ja sydämellisestä pojasta, jollainen hän oli vielä 5 vuotta sitten, olen valmis uskomaan toipumisen ihmeeseen. Viime aikoina vaan olen usein huomannut tulleeni hyväuskoisuuttani hyödynnetyksi, milloin liittymäsopimuksen allekirjoittajana, kyydin tai muun edun tarjoajana. En ole osannut olla tarpeeksi kova, vaikka poikani minua kylmyydestä syyttikin, kun asetin uhkavaatimuksen katkolle lähdölle.
Oikeassa olet, A:n äiti, joudun ehkä puntaroimaan vakavasti yhteyden katkaisemista lapseeni, jos hän jatkaa samaan malliin. En edes uskalla ajatella sitä vaihtoehtoa nyt, vaikka pelissä on minun lisäkseni myös 16-vuotiaan siskon turvallisuus. Se tässä pistää vihaksi, että olen aina pystynyt ylläpitämään perusturvallisuuden vaikeuksistamme huolimatta, ja nyt poikani toi väkivallan uhan kotiimme. Vilkuilen tämän tästä ikkunoita ja tarkkailen ympäristöä sekä varmistelen, että ulko-ovi on lukossa. Ei kyllä ole todennäköistä, että velkojat ottavat kiinnijäämisen riskiä, mutta silti…
Poika soitteli katkolta lauhkeana kuin lammas, siellä on kuulema hyviä kolmekymppisiä tyyppejä hoidossa (huh, huh, ettei saisi lisäoppia päänsä sekoittamiseen) ja Xanorejakin annetaan alkuahdistukseen. Mukavan small-talkin päätteeksi tuli varsinainen syy soitolle, tule käymään ja tuo tupakkaa. Se siitä koti-ikävästä…
A:n äiti, tunnen suurta yhtenkuuluvuutta kanssasi, niin tuttua on tekstisi paikoin. Olen joskus lohduttautunut, että käyttäjätytön kanssa olisi vielä vaikeampaa, voimia teille. Ei kuitenkaan vaivuta katkeruuteen, vaan uskotaan hyvään kaikesta huolimatta.
Sun kannattaa ehdottomasti kieltää sun luokse tulo ellei poika ole selvänä. Mun mielestä se on tärkeää jo sun tyttären takia. Mun mielestä oli kamalaa katsoa pari vkoa sit ku mun tuttu oli liikkeellä serkkunsa (y-asteel eikä ees meikan ja näytti tosi kiltiltä) kanssa ja samalla hommas bubrea siinä sit 
. Toisaalt itekii entisenä käyttäjänä tiedän et ei siinä muiden mielipiteet kiinnosta jos tahtoo vetää tai tarvii rahaa tms.
Luotto pitää ansaita ja pohja löytyy nopeammin jos kotonta ei saa turvaa päihtyneenä. Täällä on kerrottu noita pieniä muutoksia jotta saisit oman elämäsi irti käyttäjän elämästä. Nuo ulosottovelat saa myöhemmin tarvittaessa velkaneuvojalta otettua yhdeksi velaksi joten kaikkea ei oo menetetty, melkein kaikilta on luottotiedot menneet; itse säilytin ne kuin ihmeen kaupalla mut mä maksoin laskut ja exä antoi kaiken mennä ulosottoon ku oli tiedot jo menneet. Toisaalta opintolainaa joka päihteisiin meni, on vielä useampi tonni…
Mun keskimmäinen sisar sanoi nyt et oli aikoinaa tosi vaikees asemas ku sen frendit kysy et miks en opiskele tai oo töis ja äippä sano et “asia on mun ongelma” ja toisaalt et “mitä sitä salaamaan”. Lisäks yritti auttaa alkuun kunnes huomas et persoona muuttuu kun käyttää. Kun on sen ½v-1v ollut selvänä ni, usein jo kk tai pari ni alkaa näkymään sitä entistä ihmistä mutta siihen tarvii oman motivaation! Motivaatio tulee vasta jos oikeasti näkee huumeiden haitat eikä katso sitä elämää ruusunpunaisten lasien läpi…
Voimia teille!!
Calendula, sulla on kuopuskin melkein saman ikäinen, mulla on 15 V. sukupuolet vaan menee ihan ristiin 
Arvaa mitä mä tein…Vaikka vanhemmalla lapsella on nyt kaikenlaista ongelmaa “yllätys,yllätys”, menin ja tilasin nuoremmalle ja itselleni viikon rantaloman toukokuun alkuun. Tyttärelle en ole asiaa edes kertonut, koska pelkään, että lipsauttaisin “haluatko mukaan” ja tällä lausella pilasin viime loman. Nimittäin huumeitahan lomakohteista löytyy ja pelkäsin, että vielä yrittää salakuljettaakin niitä.
Rahaa ei olisi tähän tempaukseen ollenkaan ollut, mutta Visa vinkaisi. Kaikki sukulaiset ovat sitä mieltä, että matka on juurikin tarpeen. Lisäksi pääsen viettämään aikaa nuoremman lapseni kanssa kaksin ja hän saa vähän tasoitusta ja palkintoa siitä, että on hoitanut koulunsa ja asiansa hyvin. Miten vanhempi lapsi toikkaroi sen viikon, en tiedä. Olen ajatellut, että onhan hän nytkin usein pois päiväkaupalla, ilman, että tiedän missä hän on ja voi varmaan hillua samoilla kämpillä silloinkin, jos emme ole saaneet hänelle hänkituksi asuntoa.
Elän edelleen toivossa, että sosiaalitoimi olisi vaikuttanut asuntojono asiaan ja tyttö saisi oman asunnon taas. Lupasivat edistää asiaa lastensuojelullisista syistä= nuoremmalle lapselleni täytyy turvata rauhallinen kasvuympäristö. Toisaalta kauhistuttaa, että miten tyttö selviää, kun ei pysty mitään asioitaan hoitamaan. Oli päässyt pari viikkoa sitten työvoimatoimistoon asti, mutta hukannut kaikki laput ja unohtanut ajat etc. eli karenssissa. Sama juttu kaiken kanssa, ei pysty sitoutumaan MTT käynteihin tai mihinkään. Asiat hoituvat vain, jos minä väkisin herätän tytön, liki puen, tökkään suuhun tupakan ja ennenkuin kunnolla herää kuskaan terapian ovelle. Näin on homma saatu pari kertaa hoitumaan, muuten tyttö ei jaksa/muista mennä. Ei silloinkaan, kun on satunnaisesti selvinpäin.
Mutta, calendula; jos sulla mitenkään mahdollista, tee sama temppu kuin minä. Esim. Turkkiin on halpoja matkoja ja tyttäresi varmasti tykkäisi. Nämä “huumeettomat” sisarukset kun usein arjessa jäävät sen ongelmaisemman jalkoihin. Odotetaan mun pojan kanssa jo ihan intona matkaa 
Calendula, tuo kaikki mitä kerroit, palautui minulle mieleen vuosien takaa. On se vaan ihme ja onni, että ihmisen psyyke pyrkii unohtamaan heti kaikki menneet kauheudet, kun on vähänkin helpompaa! 25-vuotias poikani yrittää vasta nyt - 11 vuoden huumeuran jälkeen - vieroittautua aineista. Hän muutti toiselle paikkakunnalle ihan varta vasten sen vuoksi. Tilanne ei ole kovin hyvä vieläkään, en usko enkä luota vielä mihinkään. Mutta itse olen viime aikoina saanut pitempiä hengähdystaukoja. On oikeesti helpompaa, kun ei näe päivittäin tai edes viikottain poikaa.
En osaa sinua neuvoa. Olen vuosien aikana yrittänyt kaikkea mahdollista: vienyt katkoille ja psykiatreille. Olen järjestänyt ja huolehtinut pojan asioista, kun hän ei ole siihen itse pystynyt. Olen antanut ruokaa ja bussilippuja, ostanut vaatteista ja kengistä lähtien lähes kaiken, mitä poika on tarvinnut jne. Silti poika on mennyt koko ajan huonompaan suuntaan, nyt viime syksyyn asti on ollut 4-5 vuotta suonensisäisten päivittäistä käyttöä (lukuun ottamatta katko-ja hoitojaksoja). Ehkä olen toiminut väärin. Äitinä en kuitenkaan ole pystynyt toimimaan vastoin luontoani.
Tuo A:n äidin idea “omasta irtiotosta” lähtemällä matkalle on joka tapauksessa varteenotettava. Lähdin itsekin aikoinaan pojan ollessa 17-vuotias nuoremman lapsen (14v) kanssa juuri Turkkiin rantalomalle. Vanhempi jäi isänsä “vastuulle” kotiin. Sen jälkeen olen irrottautunut aika ajoin (noin kerran vuodessa) lähtemällä muutaman päivän kaupunkilomalle jonkun ystävättäreni kanssa. On ihanaa, kun antaa itselleen luvan olla ajattelematta viikkoon kotipuolen ongelmia. Ulkomailla se onnistuu mielestäni parhaiten. Suosittelen lämpimästi!
Oliko teillä, Nurthuring mother, silloin kiva matka? Tapahtuiko kotipuolessa jotakin katastrofia sen aikana vai saitko kunnon irtioton silloin?
Itse en uskalla jättää puhelinta kiinni, mutta kerron, että minut saa kiinni vain tekstiviestein. Puhelin on oltava silloin auki, koska isäni leikataan juuri ennen matkaamme ja olen hänestä huolissani.
Toisaalta se ihminen, jonka hyvinvoinnista olen kaikkein kiinnostunein on mukanani matkalla. Eli kuopukseni…
Se on jännää, että kun lukee niiden vanhempien tekstejä, joiden lapsi on käyttänyt kauemmin tai noviisivanhempien, niin kaikkiin pystyy kummasti samaistumaan. Ihan nuo samat kuviot on koetettu ja tehty, hinattu hoitoon ties minne ja paapottu. Ja edelleen olen sinisilmäinen. Vielä viime viikolla annoin tyttärelleni 20 euroa, kun hän lupasi imuroida talon. Katosi saman tien ja sanomattakin on selvää, että talo jäi imuroimatta. Istuin keinutuolissa ja hoin itselleni :“tyhmä, tyhmä, tyhmä”. Olin ihan selkeästi aikaisemmin päättänyt, etten anna latiakaan rahaa. Ainoa lohtu oli siinä se, ettei 20 eurolla kovin ihmeellisesti vedellä kuitenkaan. En tiedä miten morkkiksistani olisin selvinnyt, jos olisin mennyt antamaan enemmän rahaa.
Tyttö palasi huonossa kunnossa kolmen päivän päästä ja imuroi talon.
Kiitos kommenteistanne, tuntuu kuin olisin löytänyt kotiin. Nyt vasta tajuan, miten yksin olen ollut murheineni. Kaikki me olemme samalla polulla, jotkut noviiseina ja toiset ovat konkareina sinnitelleet jo useita vuosia. En voi muuta kuin ihailla jaksamistanne, huumoriakin olen ollut aistivinani rivien välistä
Poikani ollessa alaikäisenä laitoshoidossa otin tietoisesti etäisyyttä, vaikka jatkuvat hatkareissut aiheuttivatkin pelkoa ja paniikkia. Samoin pystyin pitämään itseni jollain lailla kasassa viimeiset puoli vuotta hänen asuessaan isällään naapurikaupungissa, vaikka tiedot hänen toilailuistaan kantautuivatkin korviini miltei reaaliajassa. Minulla on mielekäs ja haastava työ, johon on helppo upota, mistä tyttäreni minulle ihan aiheesta huomautteleekin. Mutta “poissa silmistä, poissa mielestä” on pitänyt minut jotenkin järjissäni. Nyt poikani on asunut kuukauden samassa kaupungissa, ja minä olen ajanut itseni kuilun partaalle huolehtimisellani, eikä hänenkään tilansa ole “avustani” huolimatta parantunut. MInä en kyllä ole yhtä urhea ja vahva kuin te olette, että jaksaisin hoitaa häntä vuositolkulla. Ehkä sen ääneen sanominen auttoi katkolle lähdössä.
Kiitos irtiottovinkeistänne. Olemmekin tyttäreni kanssa tehneet pieniä reissuja, milloin Tallinnaan tai lähikaupunkeihin ja viimeksi talvilomalla kylpylään. Ne ovat kyllä olleet elämän suola, ja puhelin on pysynyt äänettömällä (kokonaan kiinni en ole tohtinut sitä laittaa). Hassua, että mainitsitte Turkin. Täytän kesällä 50 vuotta, ja ajattelimme tyttären kanssa paeta juhlia matkoille, Turkkia ja Kreikkaa ollaan pohdittu. Sen verran poikani tilanne harmittaa, etten halua järjestää juhlia ei-niin-läheisille sukulaisilleni, jotka surkuttelevat tilannettamme keskenään. Poikani tulee olemaan katkera, hän on antanut ymmärtää jääneensä vähemmälle kuin siskonsa, mikä on kyllä täysin aiheeton väite. Niin paljon energiaa ja myös rahaa hän on pumpannut. Oletteko huomanneet, että käyttäjäläheisenne ovat jääneet henkisesti sille tasolle, kun aloittivat kaman vetämisen. Poikani on ilmiselvästi 13-vuotiaan tasolla.
Kummallinen tunne, kun on viikonloppu alkamassa eikä ole huolta pojasta. Varmistin oikein äsken, että hän tosiaan on tallessa. Mielentila, joka on ns.tavallisille perheille normaali, on minulle luksusta. Tähän voisi vaikka tottua. Mukavaa viikonloppua kaikille olosuhteista riippumatta!
Nyt kun tarkemmin muistelin tuota matkaa silloin vuosia sitten, ei se niin täydellistä irtiottoa ollutkaan. Matkan aikana ei tapahtunut mitään kotona, mutta juuri päivää tai paria ennen lähtöä oli joku katastrofi. En millään muista, mitä silloin oli tapahtunut, mutta yöunet se vei puoleen väliin lomaviikkoa. Joten alkuloman olin yliväsyneessä tilassa enkä pystynyt nauttimaan mistään. Loppuloman sain jo nukuttua, mikä näkyy valokuvistakin. Käytiin retkillä merellä ja vuoristossa, ja molemmilla oli kivaa! Irrottautumista helpotti varmasti se, että olin siirtänyt vastuun pojasta miehelle. Poika tiesi myös tämän. Miehen kanssa oli sovittu (kuten aina kun lähden johonkin pois kotoa), ettei soitella tai tekstitellä kuin äärimmäisessä hätätilanteessa.
Jos mahdollista, A:n äiti, järjestä tyttärellesi joku tukikontakti (isä tai joku sukulainen tai muu läheinen) siksi aikaa, kun olette reissussa. Joku, johon hän voi turvautua, jos tulee hätätilanne. Ihan oman mielenrauhasi vuoksi. Ja jätä puhelin hotellihuoneeseen, kun lähdette ulos. Et voi tehdä siellä kaukana kuitenkaan mitään, vaikka Suomessa jotain tapahtuisi. Ihanaa lomamatkaa teille!
Calendula, ota sinäkin kaikki irti tästä hengähdystauosta, kun poika on katkolla! Tupakkaa minäkin olen aina katkopaikkaan joutunut viemään, mutta kun siellä ei saa edes nähdä poikaa, pystyy helpommin etäännyttämään itsensä tilanteesta.
Meillä sama juttu eli täytetään tänä vuonna miehen kanssa molemmat 50v. ja ollaan mietitty myös niitä juhlia. Toisaalta olisi kivakin juhlia isommalla porukalla ja kerrankin kutsua sellaisia sukulaisia ja kavereita, joita harvemmin näkee, mutta sitten kun ajattelee kaikkia niitä kysymyksiä (ääneen lausuttuja ja äänettömiä) niin ei nyt sitten niin innostakaan. Ja mulla on kyllä niin surkea fiilis kaiken kaikkiaan koko ajan, ettei mitään juhlia oikeasti jaksais järjestää. Olen niin selkeästi tästä pojan tilanteesta riippuvainen, ettein osaa juhlia omia synttäreitäni edes, kun hän ei pysty olemaan mukana.
Mutta tuollaiset reissut ja irtiotot on kyllä erittäin kannatettavia. Mulla on vaan sitten niissä tilanteissa ollut niitä paniikki/hätä/tuskatilaoireita, johtuen oletettavasti siitä, että aivot ja tunnemaailma kerrankin vähän rentoutuu.
Erittäin tuttua Mulla meni useita viikkoja pojan vankilaan menon jälkeen ennenkuin kunnolla sisäistin, että voidaan viettä tällaisia ihan stressittömiä perjantai/lauantai-iltoja ja aamulla voi herätä huolettomasti, kun ei tarvii alkaa miettiä, onko poika elossa ja jos, niin missä, ja kuinka kauan.
Rauhallista viikonkoppua kaikille!
Nyt kun voisi taas nukkua, niin heräsin taas ennen kuutta. Melatoniini vie kyllä unten maille, mutta 6 tunnin jälkeen olin taas hereillä miettimässä perhe- ja työtilannettani. Kirjoitin tänne jo varhain aamulla, mutta tekstini taisivat kadota jonnekin viestiavaruuteen
Tänne kirjoittaminen ja kommenttienne lukeminen on ollut erittäin terapeuttista. Olen ikäänkuin katsonut tilannettamme ulkopuolelta ja saanut siihen perspektiiviä. Asiamme eivät ole hyvällä tolalla, mutta ne voisivat olla huonomminkin. Olen ammentanut tietoa huumeista sosiaalitoimesta, IH-materiaaleista, kirjoista ja ties mistä, mutta vasta saman kokeneiden sanomana viesti uppoaa tajuntaan. Ei taida olla mitään takuuvarmaa pikaohjetta, jota noudattamalla voisi parantaa läheisensä ja itsensä. Olen yrittänyt irrottautua poikani tilanteesta lempeästi, vaikka tuntuu, että samalla hylkäisin lapseni eikä hänen hätänsä siitä helpota oloamme.
Kävin tapaamassa poikaa katkopaikassa. Mistähän nyt kiikastaa, kun hän ylisti paikkaa ja sanoi siellä olon tekevän hänelle hyvää. Myös hoitaja kehui poikaa ajattelevaksi ja fiksuksi nuoreksi mieheksi, jolla on hyvä toipumisennuste. Ja kaikki tämä kolmen päivän tuntemisen perusteella ja vaikka seulassa näkyi amfetamiiini, subutex, kannabis, rauhoittavat. Minä en ole yhtä toiveikas, varsinkin kun poika kieltätyy ehdottomasti jatkokuntoutuksesta, kun on kesäkin tulossa…Rakentava keskustelu meinasi kääntyä jankkaamiseksi, kunnes tokaisin, että itse päätät ja kannat vastuun. Erosimme hyvässä hengessä, ja poika pyysi käymään vielä ensi viikonloppuna ja ottamaan siskon ja enon mukaan. Eno vain on aika katkera ja kyllästynyt kummipoikansa toilailuun 
Senjamilena, olen seurannut kirjoitteluasi pojastasi. Vankilaanmeno on rankka asia, mutta siitä voi koitua myös hyvää. Poikani vihjasi eilen, että hän menee mieluummin vankilaan kun hoitaa velkansa. Asia voi olla myös meille ajankohtainen jossain vaiheessa…
Malibu, siskosi tilanne on varmasti tuttu tyttärelleni. Hän on ikävässä välikädessä, kun häneltä kysellään veljestä. Riparilla joku valopää oli kysynyt häneltä pullonpyörityksessä että miltä tuntuu hävetä veljeään. Tyttö oli mennyt hiljaiseksi, onneksi mukana ollut pappi oli hoitanut tilanteen asiallisesti. Tämän tyttö kertoi minulle, muuten hän vähättelee veljen ongelmia ja kieltää niiden vaikuttavan häneen. Olemme käyneet yhdessä purkamassa tilannettamme terapeutilla, mutta minä olen tainut olla siellä perheemme äänitorvi Bestis ja muutama hyvä luottokaveri ovat olleet tyttären pelastus masennukselta ja muilta ongelmilta. Hän on veljensä täydellinen vastakohta, luotettava, kiltti, vaatimaton, vähään tyytyvä. Tosin hän on viime aikoina osoittanut myöhästyneitä murrosiän merkkejä, joista täytyy vain yrittää olla kiitollinen. Täytyy hoitaa se matkan tilaaminen, tyttö oli kertonut surullisena enolleen, ettei matkasta taida tulla mitään, koska äitin rahat on menny veljeen ja äiti on niin masentunut. Kieltämättä jo kohteen valinta rahanmenon lisäksi aiheuttaa stressiä, Kreikka, Kreeta, Turkki, Italia?
Taidanpa ruveta paistin laittoon. Jospa suivaantunut enokin vähän leppyisi päivällispöydässä. Slogan “hyvä ruoka, parempi mieli” pätee minun kohdallani. Se vaan valitettavasti näkyy myös vyötäröllä…