Vastuun kantaminen, sitoutuminen, kiltteys...

Huomenta. Olen viimepäivät joutunut miettimään mitä vastuun kantaminen, sitoutuminen ja kiltteys on.
Olen itselleni selitellyt ja puolustellut, että olen tarpeeksi vastuuta kantanut lähimmäisistäni? Olenko sittenkään? oliko ne vain sitoutumiskammoisen puolusteluja? Tai kiltin ihmisen pyrkimys pois liiasta avuliaisuudesta.
Nämä mietteet ovat vasta nykyisin tulleet, kun olen joutunut kieltäytymään tekemästä ja antamasta jotain mitä pyydetään.
On kovin vaikeaa katsoa itseään rehellisesti ja myöntää mikä oikeasti on. Toisaalta, puolustelu on tiukassa minussa, että en muuhun kykene. En tämän enempään vastuun kantamiseen kykene, enkä sitoutumiseen. ja tarvitseeko minun?
Oikeastaan tämä asia on vaivannut koko talven sen takia, kun lähelleni on tullut ihmisiä jotka vaativat ja pyytävät kaikenlaista apua käsi ojossa. Ei oikean hädän takia. Ja ehkä tässä on kyse ollutkin vain siitä, että jotkut ihmiset ovat oikeasti hyväksikäyttäjiä ja nyt vasta opettelen, etten enää ole hyväksikäytetty. ja sen vuoksi tunne siitä, että en auta, on vaikea minun kestää.
Oikeastaan tässä kun kirjoittelen vastauskin tuli, eli olen muuttumassa tässäkin asiassa. Terveempään suuntaan. Mikä voi olla pelottavaakin. Ainakin se ahdistaa jonkin verran, kun tajuaa, että millainen sitä on ennen ollut? Sillä koko aikuiselämäni olen elänyt alkoholistien ja muunlaisten häiriökäyttäytyjien keskellä.
“Parempi myöhään kuin ei milloinkaan” taitaa olla hyvä sanonta minunkin kohdalla.
Onko kokemuksia muuttumisesta?

Mä en ymmärrä mitä tuo sitoutuminen tarkoittaa?

Vastuun kantaminen ja kiltteys, ne mä kyllä ymmärrän ja tekstisi muutoin aivan täysin.

Minulla on nyt hieman toinen perspektiivi, josta asiaa tarkastelen. Itse olen äärettömän onnellinen, että selvisin kamalasta sairaudestani takaisin ihmisten ilmoille. Itse omasta elämästäni ei ole enää jäljellä mitään muuta kuin kaksi aikuista poikaani. Olen onnellinen, että saan heidän lähellään olla ja kenties auttaa heitä vielä jollain tavalla.

Omasta henkilökohtaisesta elämästäni ei ole jäljellä enää juuri mitään, muutama ystävä ja vielä jonkinlainen fyysinen terveys. Tulevaisuudelta ei ole odotettavissa enää mitään ihmeitä. Siksi nautin tästä ajasta jonka vielä saan viettää noiden omien jälkeläisten kanssa. Missään kamalassa köyhässä hoitokorsussa tai hoitolaitoksessa en aio vanhuuttani kitua, vaan kun aika tulee lopetan tämän oman maallisen kykkimiseni ihan suosista.

Minulla on ollut sangen värikäs elämä ja mieleni on edelleenkin kovin nuori. Kuva köyhästä yksinäisestä sairaasta vanhuksesta jossain ikävässä bunkkerissa ei oikein istu meikäläisen maailmankuvaan. Ja onhan se nyt nähty miten täällä vanhuksia nykyisin kohdellaan.
Minä kun en odottele mitään taivaspaikkoja ikuisuudesta niin voin aivan hyvin lopettaa maallisen vaellukseni ilman pelkoja helvetin ikuisista tulista tuonpuoleisessakin.

sinisilmä63 kysyy

Suuri muuttuminen oli, kun lopetin alkoholin juomisen. Kaljakaverit olivat silloin jo häipyneet yhtä lukuun ottamatta.
Nöyrryin pyytämään apua, sainkin sitä. Nöyryydestä olen sitten oppinut, että se oppimiskykyä ja totuudelle avointa mieltä. Siitä yksi käsitykseni on, että siihen sisältyy oikeudenmukaisuus myös ihmisten välisessä kanssakäymisessä. Aina se ei tietenkään onnistu, osaan arvostella muita ja joskus annan höynäyttää itseäni. Se on epäoikeudenmukaista sekä minua että yksinkertaista hyväuskoisuuttani omaksi edukseen käyttänyttä kohtaan.
On myös tilanteita, joissa on vaikeata vetää raja hyvän käytöksen ja totuuden laukomisen väliin. Tämä koskee itseäni ja myös kanssani toimivia ihmisiä. Harrastusporukoissani tällaista tapahtuu äärimmäisen harvoin, palavereissakin tosi harvoin ääneen, koska niissä periaatteessa jokainen kertoo käsiteltävästä asiasta oman kokemuksensa. Perhepiirissä on tietenkin tehtävä kompromisseja.

Ensimmäiset asiat ensiksi

Kiitos Haley ja Lomapuisto.
Värikäs oli minunkin elämä juovana aikana. Vaikka olin juoppo niin kannoin vastuun kodista, rahatilanteesta ja kaikesta perheessä. Töissä olin se vastuun kantaja, että kaikki meni hyvin. Univaikeudet olivat nuoruudesta lähtien koska piti miettiä seuraavaa päivää töissä, lasten asioita, kaikkea mahdollista…

Lähelläni on nyt läheisiä, joille olen joutunut sanomaan ei ja se on kait se mikä ahdistaa, tulee huono olo, kun laitan rajoja. Sen tunteen kestäminen, etten ole enää kiltti ja myötäilevä on hankala sietää. Ja pelon tunne että mitä sitten tapahtuu.
Sitoutumisella tarkoitan sitä, että voi olla jossain mukana, muttei tarvitse sitoutua kaikkeen mihin pyydetään eikä silti menetä ihmisten hyväksyntää, tai ei eroteta porukasta. Tämä ei liity raittiuteen, eikä vertaisryhmiin.
Eilen juuri oli se päivä kun kieltäydyin ja heti perään olin jo perumassa, onneksi järki voitti, enkä perunut.
Minusta on hienoa ja mielenkiintoista kuinka nyt, raittiina ollessa, ajan kans, saan muuttua pois niistä vanhoista vääristyneistä tavoista, joita juomalla yritin peittää. Tai join, jotta jaksoin elää väärin kohdellun itseni kanssa.
Mitä tulee tuohon että voisin itse päättää milloin elämä loppuu? Voinhan tietenkin kuvitella niin. Mutta totuushan on, että voi olla että jo tänään joudun esim. autokolariin ja jään sellaiseen tilaan, etten kykene itse päättämään mitä tapahtuu tms. Olen tehnyt hoito-ohjeet, ettei turhan takia pidetä koneen avulla hengissä. Vaikka oli sekin aika tiukka paikka tehdä. Tuli kyllä mieleen monenlaista asiaa kun sitä tein. Ja myös se paperi miten hoidetaan jos joudun vanhustenhoitopaikkaan.
Tämän kirjoittamiseen meni tunti. Kirjoitin ja poistin ja taas kirjoitin.
Hyvää päivän jatkoa.

Tää on kyllä helvetin totta. Mä olen tuon vuoksi ryypännyt aivan helvetin monia satoja litroja!

Mut miksi olen antanut kohdella itseäni väärin? - Jossain vaiheessa elämää sitä on lannistunut perusteellisesti ja se on helvetin paha juttu. Viinalla noita olotiloja on sitten mukava lääkitä. Itsesäälissä on aivan ihan piehtaroida ja saa helvetin hyvän syyn ryypätä. Varsinkin avioliitossa tää kuvio pelaa fantastisesti. - Mä olen hyvä ollut aina anteeksiantamaan muille ja luottanut positiiviseen muutokseen, mutta kun ei se välttämättä niin mene. Toisinsanoen mä olen joissain asioissa helvetillinen taivaanrannanmaalari ja uskon liian positiivisella tavalla muista.

Väärinkohdelluksi tuleminen on kyllä niitä paskamaisempia juomisen syitä! - Lopulta on noidankehässä. Marttyyriuden sädekehä päänpäällä oikein odottaa vastapuolen seuraavaa siirtoa, jotta saa sitten itse vetää perseet olalle ja julistaa ystävilleen, että mitä on tapahtunut. Tai sitten vetää raivona perseet olalle ja erehtyy lähtemään vielä johonkin suutuspäissään kamalin seurauksin. Jälkeen päin ollaankin sitten nöyriä sekä hiljaisia ja haudataan koko varsinainen fiaskon syy ja toinen osapuoli saa jälleen sulan hattuunsa. - Kamalaa on se ettei sitä itse tajua vaan jatkaa moista elämää ja alkoholisoituu yhä pahemmin.

Avioliitoissa moista tapahtuu aivan helvetin paljon koska on sitouduttu ainakin sanallisesti tietyn kaavan mukaan elelemään yhdessä. Minun mielestäni pitäisi järjestää pakollinen avioliittokoulu kaikille moisen liiton syvyyksiin sukeltaville.

Sitoutumisesta sen verran, että nykyisin olen täysin allerginen minkäänlaisiin sitoutumisiin.

Tunnistan myös itseni aika monista yllämainituista kohdista. Olin sellainen myötäilijä joka oletettavasti haki hyväksyntää nyökkäilemällä sellaisiinkin asioihin jotka eivät alunperinkään tuntuneet oikeilta.
Yksi oleellinen seikka raitistumiselleni olikin ns. “eloonjäämisegoismin” löytäminen. Minun elämäni oli niin rempallaan, että oli vedettävä tiukkoja rajoja ja tajuta ettei minun ollut mikään pakko pelata niillä säännöillä jotka olivat vahingoittaneet minua vuosikausia.
Nykyisin autan jos pystyn, mutta en enää hinnalla millä hyvänsä. Tuo Haleyn mainitsema allergisuus sitoumuksiin pätee minullakin osittain. Olen ollut mukana monessa vapaaehtoistoiminnassa ja olen vieläkin. Suhteellisen vastuullisessakin jonka jatko tulee lähiaikoina käsittelyyn. Aion ottaa pari askelta taaksepäin koska homma ei tunnu omalta. Lähdin siihen muutama vuosi sitten kokeilumielessä muistaen että ovista pääsee yhtä hyvin ulos kuin sisäänkin.
Mottoni: Älä lupaa mitään niin pidät kaiken lupaamasi!

Kiitos kun jaoitte kokemuksenne.
Kyllä, samaa mieltä että avioliittokoulu olisi hyvä, ainakin minulle se olisi ollut nuorena. Tai ainakin itsesuojelukurssi, ei fyysiseen vaan henkiseen puoleen.
Ja ikävä kyllä raittiina ollessa olen joutunut tilanteisiin joissa olen luvannut jotain ja joutunut pakokauhun vallassa perumaan sen. Ja just sitoutumiseen se liittyi, lapsenlapsen pidempi aikaseen hoitamiseen ja toisen lapsen erääseen hankkeeseen. Ikävintä siinä oli se, että ensin innoissani lupasin ja sitten en kyennytkään. Onneksi toinen lapsista ymmärsi, etten kyennyt vaikka niin luulin, toisen kanssa meni vuosia että leppyi. Ja sitten olen muutakin joutunut perumaan kun olen luvannut.
Minähän luulin, kun olin ollut n.13v raittiina, etten kykene parisuhteeseen sitoutumaan, olen liian rikki ja epäluuloinen, mutta eihän sekään pitänyt paikkaansa. Kyllä sitä vielä paranee kun hoitaa itseänsä. Parisuhteessa olen nyt onnistunut, mutta muussa on vielä oppimista. Mutta jos tuossa onnistuin niin miksen oppisi muussakin asiassa ottamaan vastuuta, sitoutumaan, mutten ala enää kiltiksi :laughing:
Kyllä nyt ajattelin että opettelen terveesti ottamaan vastuuta ja sitoutumaan, mutta pidän tiukat rajat.
Oppia ikä kaikki, sanotaan. Hyvää illan jatkoa :smiley:

Huomenta. liittyköhän sellainen asia myös tähän samaan aiheeseen, kun kaikki virasto- ja pankkiasiat ovat kinkkisiä. Kertakaikkiaan ahdistaa kun edes lukee ja mitä pitäisi ehkä tehdä. Hävettää mennä sinne kun tunnen itseni aika tyhmäksi joissain asioissa. Ennen en ollut näin arka. Mihin se rohkeus katosi? Osaan kyllä hoitaa nykyiset asiani, onneksi ei ole kovin monimutkaisia eikä suuria päätöksiä tarvi tehdä. Mutta esim. asunnon vaihtaminen käy niin työlääksi että jätän sen tekemättä kun jokin ihme pelko on. Onkohan se niin että kaiken takana on vain pelokas luonne? Luonnevirhe? Jonka voisi korjata kun vaan aloittaa pienestä niin siitä se lähtee.
onhan minun myönnettävä että ehkä tuo pitkä kriisinaika jätti jälkensä. Ja alanko nyt heräämään ja huomaamaan että on aika tehdä muutoksia omassa käytöksessäni?
hyvää päivän jatkoa!

Jostain muistan lauseen:
“Älkää säätäkö päätänne, vika on todellisuudessa!”

Asioista on tehty monesti sellaisia, että pitäisi olla asianajaja mukana kun lähtee jotain omaan elämäänsä liittyvää juttua hoitamaan.
Ei se meidän vikamme ole. Sitä monimutkaisuutta ja joskus selittämättömyyttäkin oppii tietysti sietämään, kun tarpeeksi tiheään tahtiin pomppii erilaisissa virastoissa. Joskus niissä ravaaminen ja vähän muidenkin ihmisten asioiden hoitaminen kuului työhöni. Siihen tottui, kun sitä teki paljon. Ja lakkasi tuntemasta itsensä tyhmäksi, kun huomasi että eivät ne virkamiehetkään, pitkistä koulutuksistaan huolimatta, aina niin loogisesti ja järjellisesti pystyneet ajattelemaan. Vaikka virka ja oppiarvo pelotti useimmat asiakkaat hiljaiseksi, niin ei se aina ihan niin jumalallista tietoa ja pystyvyyttä tiskin silläkään puolella ollut.

Minä kun tulin tehneeksi joskus sen virheen, että opiskelin amk:ssa sosionomiksi pelotellakseni asiakkaat hiljaiseksi, ja saadakseni jumalallista tietoa ja pystyvyyttä asioihin, niin näkisin kuitenkin melko hyvänä asiana että niitä tiskejä on.
Vaikka tietysti nykyisin suurin osa asioista hoituu jo kätevästi verkossa, eikä niiden tiskien taakse edes välttämättä tarvitse mennä. Ja sitten jos joutuu menemään. niissä on nykyään ihan erikseen neuvojia opastamassa kädestä pitäen ihmistä tämän asioidessa tukiviidakossa.

Tätähän tarvitaan jo siksikin, että meillä on maahanmuuttajia, jotka joutuvat yrittämään asioimista jopa ilman kielitaitoa ja maan tapojen kovin kattavaa tuntemusta.

Toisaalta, nythän minä olen ajatellutkin antaa pitkät koko alalle, niin että ainakaan minä en sitten enää ole asiakasparkoja missään pelottelemassa.

Olitko sä niin sanottu “fattaluuta”?
talentia-lehti.fi/fattaluut … ioinnissa/

Minä olen muuten joskus ollut mukana kouluttamassa näitä fattaluutia.

Hyvää huomenta ja raitista sellaista.
Rohkeus tehdä mitä voin ja hyväksyä sen mitä en voi. Siinähän se on.
Tänä aamuna lukiessani täällä, tajusin että parempi on käyttää voimansa muiden auttamiseen kuin märehtiä näitä omia puutteita. Niistä ei tule kuin pahalle tuulelle.
Kumma juttu kuinka sitä unohtaa omat viisaat päätelmät joista olen kirjoittanutkin, täälläkin, että on hyväksyttävä itsensä sellaisena kuin on. Vasta sitten voi muuttua, kun löytää paikan jossa on samankaltaisia ihmisiä jotka eivät arvostele, vaan kertovat itsekin omista vaikeuksistaan. Kun tuntee ettei ole huono vaan hyväksytty voi muutos tulla.
Siksi kait moni yrittää piilottaa joitakin huonoja puolia, kun ne ei ole hyväksyttyjä.
Niinkuin tämä etten kykene kaikkeen siihen mitä lähiympäristö vaatii. Ja sitten erehdyn siihen että alan esittämään jotain muuta kuin mitä olen. Niinkuin minäkin esitän jotain muuta kuin olen esim. sisaruksilleni. Mutta sellaista se elämä kait on, ei voi olla rehellinen, ei saa olla rehellinen, koska se voi vain aiheuttaa lisää pahaa oloa. juoruileminen, arvostelu on aika herkässä ihmisten välisissä keskusteluissa. mitäpä sitä muuta voi kuin toisia arvostella, niinhän sitä tekee itsekukin, minäkin.
Hyvää päivän jatkoa.

sinisilma63 kirjoitti

Voi kuinka oikeassa oletkaan! Lisään vielä, että onnistumisista, vaikeuksien voittamisesta tai niiden hyväksymisestä kertovien ihmisten kohtaaminen on avannut ihan uusia näköaeloja.

Tänään et ole yksin

Huomenta.
Vastuu itsestä on oltava ensimmäisenä, muutoin ei voi auttaa muitakaan. Sitoutua siihen että pidän huolen omasta hyvinvoinnista, mielenterveydestä. Olen kiltti itselleni.
Assertiivisuus ja epäassertiivisuus, aion lukea niistä jälleen. Joskus vuosia, vuosia sitten luin kyllä mitä se on, mutta olenko jälleen unohtamassa sen.
Samoin luin, kun olin ollut raittiina muutaman vuoden, Suomen perustuslakia. Minulle se oli hyvin tärkeää ja monta ahaa-elämystä löysin, josta olin ihan hämmentynyt, että näinkö se pitäisi oikeasti olla, eikä niinkuin olin jostain kumman syystä olettanut ja uskonut.
Tuo pieni kirjanen, osa perustuslakia, kolahti postiluukusta ja ihmeenähän minä sitä silloin pidin, koska siitä sain voimaa vastustaa sellaista mikä oli väärin silloin.
Toivon ja rukoilen muillekin näitä pieniä ihmeitä, jotka tulevat apuun silloin kun omat keinot on loppu.Ilman vihaa, kaunaa ja katkeruutta.
Hyvää päivän jatkoa.