Tilanne on se, että ollaan molemmat vanhemmat päihdekuntoutujia, minä pidemmällä kuin toinen.
Suhtaudun kannabikseen myönteisemmin kuin moni muu, enkä halua juuri sanella mitenkä omalla vapaa-ajalla pitäisi toimia, mutta… olemme eronneet, lapsi on arjet minulla ja viikonloput toisella. Kävipä eräs päivä niin, että hain lapsen. Näin tämän toisen olemuksesta, että jotain on otettu. En sitä siinä hetkessä ottanut puheeksi, sillä välimme ovat olleet melko tulenarat viimeisen vuoden ajan.
Selvisi kuitenkin näin myöhemmin, että toinen oli kuin olikin jonkun muun, kuin lääkärin määräämän lääkkeen vaikutuksen alaisena. Hän itse kertoi, että oli pienet sauhut polttanut, kun saa niin paremman yhteyden lapseen ja lapsessa ei näy merkkejä, että asia häiritsisi tai ahdistaisi. Lapsi on 4v.
Totta kai järkytyin ja vanhemman vaistoni terävöityi, että eihän tämä ole ok. Kerrottakoon tähän väliin, että tämä toinen on äärettömän hyvä puhumaan ja on aikojen saatossa saannut minut tuntemaan syyllisyyttä asioista, jotka todellisuudessa ovat omaa syytään. Tässä näkyy jälleen merkkejä, kuinka minua pyritään manipuloimaan omaa moraalia vastaan ja hyväksymään päihtymys lapsen läsnäollessa. Ripottain sain selville, että tämä näkemäni kerta ei ollut ainoa vaan pilveä oli poltettu edellisenäkin päivänä. Ja vielä tämän jälkeen sain tietää, että näin on toimittu useamminkin.
Ensimmäisellä kerralla, kun toinen vanhempi oli polttanut lapsen päiväunien aikaan, oli lapsi säikähtänyt, kun käytös oli muuttunut. Sen jälkeen asia on kuullemma ollut ok, eikä lapsen käytöksessä ole näkynyt merkkejä, että asia haittaisi. Keskustelin tämän vanhemman läheisen kanssa. Tämän vanhemman lapsuudessa on ollut päihdekäyttöä oman canhemman osalta. Tämä ei kuitenkaan muka mitenkään vaikuttanut tähän nyt samaa kaavaa toistavaan vanhempaan ja minun tulisi vain ajatella että, kumpi on pahempi, puoli pulloa vodkaa vai savut.
Jos nuo ovat todella ainoat vaihtoehdot, niin sanoisin savut, mutta en tässä tilanteessa pidä kumpaakaan hyvänä vaihtoehtona enkä pidä näitä kahta ainoina vaihtoehtoina. Jos lasta ei jaksa selvinpäin, tulisi pyytää apua. Tämähän ei ilmeisemmin ole vaihtoehto.
Yritän pohtia päätäni puhki, kuinka ilmaisen huoleni niin, että toinenkin ymmärtää, mutta pahoin pelkään, että joudun loppupeleissä kääntymään sosiaaliviranomaisten puoleen. Tämä toinen ei ole nähnyt pienemmissäkään huoli-asioissa, että pyrin ratkomaan ongelmat niin, että lapsen ja toisen vanhemman yhteyssäilyy. Kerta toisensa jälkeen minua vaaditaan hyväksymään ja ymmärtämään erinnäisiä käyttäytymismalleja ja kasvatustapoja, joita pidän ongelmallisina. Kun tuon huoleni esiin ja päädytään riitaan, olen usein todennut, että tarvitaan ulkopuolista apua. Jos väläytän vähääkään lastensuojelusta, olen pelkkää pahaa haluava kiusantekijä, joka haluaa aiheuttaa vain lisää ahdistusta.
Joskus jopa uskoin tuohon sontaan, mutta oman kuntoutumisen myötä olen ymmärtänyt, että en minä voi aina olla syypää, jos aikuinen ihminen käyttäytyy sopimattomasti. Johonkin mun on vedettävä raja hyväksymisenkin suhteen, paljon katson läpi sormien, mutta minunkin havaittavaa päihtymystilaa lapsen seurassa en kykene hyväksymään vaikka kuinka yritän käännellä tilannetta positiiviseksi päässäni.
Mulla on ongelmia itsetunnon kanssa ja olen (tai olen ollut) sen takia helposti manipuloitavissa… mutta onhan mulla oikeus, tai siis - velvollisuus -, vaatia päihteetöntä lapsuutta omalle lapselle?