Sellaista keskustelua haluan herättää-heränneekö?-miten puutut tilanteisiin, joissa jotakuta kohdellaan kaltoin?
Huomaat vaikkapa lapsen kärsivän vanhempien kyvyttömyyden vuoksi. Tai huomaat perheväkivaltatilanteen.
Puututko asiaan, uskallatko, pidätkö sitä mitenkään sinulle kuuluvana?
Asia on ollut esillä siten, että suurempi osa lasten kaltoinkohteluista tulee ensikerran ilmi vasta jossain tehohoitoyksikössä.
Jokin lehtikirjoitus syyllisti lastensuojelun viranomaisia etteivät hoida leiviskäänsä.
Uskon suojelussa toimivien tekevän parhaansa.
Olisiko meidän tavallisten ihmistenkin uskaltauduttava alkaa puuttumaan enemmän tuttujen, naapureiden ja vieraidenkin
ihmisten asioihin, jos tuollaista havaitsemme?
Uskon, että tällaisia tilanteita on yhden jos toisenkin tiedossa. Mistä johtuu suuri kynnys puuttua?
Lasten kaltoinkohtelu on niin kauhea asia, että ainakin siihen suosittelisin puuttumaan jos sellaista huomaa tai epäilee. Lastensuojeluilmoituksenhan voi tehdä myös nimettömänä, eikä ilmoituksen tekijän henkilöllisyys tule kohteen tietoon. Eri asia on, jos ilmoituksen tekee joku ammattinsa puitteissa (esim. päihdetyöntekijä, poliisi tms.)
Lastensuojelu sitten selvittää asian kun ehtii, mutta valitettavasti lastensuojelun resurssit ovat kovasti kuormitetut. Alaa vaivaa työvoimapula ja työntekijöiden ylikuormitus, mutta parhaansa varmaan tekevät.
Toki muuhunkin väkivaltaan on puututtava, jos ei väliin menemällä niin ainakin soittamalla 112. Oli kyseessä sitten kotiväkivalta tai katuväkivalta.
Kunnioitan myös suuresti sellaisia aikuisia, jotka uskaltavat puuttua lasten tai nuorten väliseen keskinäiseen kiusaamiseen sellaista nähdessään, vaikka eivät tuntisi kyseisiä tenavia.
Yksi tyypillinen syy on tietysti tämä ei kuulu mulle, en jaksa vaivautua. Empiiristen kokemuksieni mukaan ihmiset tässä maassa toimivat kyllä yli 90 %:sti, jos joku saa slaagin tai turpaansa keskellä katua, mutta jos asia ei tapahdu suoraan silmien alla, onkin paljon helpompaa olla välittämättä ja keskittyä vain omiin asioihinsa. Toinen syy voi olla se, että huolissaan oleva ihminen pelkää suuttumista, jopa kostoa tämän sukulaisen/naapurin/kaverin taholta, jonka lapsesta olisi aiheellista tehdä lasu. Syynä lienee myös se, että piilossahan nämä lasten kaltoinkohtelut pääasiassa tapahtuvat. Aika harva hakkaa lastaan julkisella paikalla tai silloin, kun on ihmisiä kylässä. Jos lapsi ei itse ota asiaa puheeksi(tai ole edes ikänsä puolesta kykenevä siihen), niin merkit voivat olla maallikolle varsin epämääräisiä, vaikka tämä olisikin ihan välittävä ihminen. Jos naapurissa lapsi huutaa ja itkee, en minä ainakaan osaa suorilta tulkita, onko kyseessä normaali itqpotqraivari, kun tenava ei omasta mielestään saa tarpeeksi karkkia ja ruutuaikaa vai asia, josta on syytä olla huolissaan. Enkä luonnollisestikaan ala tehtailla lasuja varan vuoksi aina, kun kuulen jonkun lapsen pitävän jotakin meteliä. Eri asia sitten, jos sieltä naapurista kuuluu tosissaan jotakin outoa ja hirveää, mutta silloin on parasta soittaa suoraan häkeen. Lapsilla on usein mustelmia, vaikkei heitä kukaan hakkaisi. Lapsi voi olla alakuloinen ja vetäytynyt, vaikkei hänen kotioloissaan olisi mitään vialla. Aina toki ohjeistetaan tekemään ilmoitus matalalla kynnyksellä, mutta kyllä moni varmasti miettii tuollaisissa epäselvissä tilanteissa, onko homma vain ihan omassa päässä ja meneekö tekemään ilmoituksen ihan turhasta. Tietenkin on paljon tapauksia, joissa ei ole mitään epäselvää, vaan jokainen ei-kuurosokea kyllä näkee ja kuulee, että esim. siellä naapurissa ravaa, bailaa ja riehuu sekakäyttäjäporukka 24/7 ja lapsia on paikalla, mutta katso kohdat 1 ja 2.
Itse ne ole koskaan tehnyt lastensuojeluilmoitusta. Tuntemani tapaukset, jotka ovat kyseisen palvelun tarpeessa, ovat jo valmiiksi lasun asiakkaita. Eivätpä siinä minun ilmoitteluni enää taida tehdä kesää tai talvea. Eläinsuojeluilmoituksen olen tehnyt kahdesti. Muutaman kerran olen myös soittanut poliisille ihan sivullisena, kun olen nähnyt aikuisten välistä väkivaltaa. Ei se puhelimeen tarttuminen minulle mitenkään vaikeaa ole. Se noissa jutuissa vähän stressaa, jos joudun(olen joskus joutunutkin) vielä jälkeenpäin oikeuteen todistamaan tai ainakin nyt poliisin kuultavaksi. En minä mitään kostoa tahi muita seurauksia pelkää, mutta mulla vain on parempaa ja kivampaakin tekemistä, kuin ravata poliisi- tai oikeustalolla jaarittelemassa. Harva siitä tykkää, vaikkei itse syytettynä/epäiltynä olisikaan.
hyviä kommentteja.
omalla kohdalla ollut pari tapausta ja en ole puuttunut:
sukuun kuuluvan lapsi kärsi isän päihteidenkäytöstä ja muusta psyyken sekaisuudesta. aioin tehdä lastensuojeluilmoituksen ja kerroin siitä sekavan isän äidille. hän sai minut taivuteltua olemaan tekemättä ilmoitusta. sittemmin asia ratkesi parhain päin.
toinen oli tapaus jossa yleisellä paikalla puistonpenkillä mies alkoi mukiloida hänen sylissään olevaa naista. katsoin miestä mutta vihainen tuijotus käänsi katseeni. seurasin tilannetta kauempaa, mutten soittanut 112een. kohta he häipyivät ja jäin miettimääm miten naisen kotona käy.
syy etten puuttunut oli pelko, että mies tunnistaa ja kostaa vaikka olikin tuntematon.
muoks.
sen verran lisään, että myös vadelmamunkki ansaitsee puolestani kiitokset aktiivisesta tukemisesta. teillä molemmilla paljon tietoa eri asioista ja jaatte sitä muidenkin käyttöön. on varmaan monia muitakin, vaan ei ole tullut seurattua viime aikoina.
Aikuisten välisestä väkivallasta vielä: Välillä kun homma eskaloituu siihen pisteeseen, että joku pääsee hengestään, kysytään, miksei asiaan puututtu aiemmin, vaikka varmasti merkkejä oli näkyvissä. Entä jos puututtiinkin? Paljonhan näitä on, että naapuriin soitellaan kytät moneen kertaan tai ystävälle/sukulaiselle sanotaan JSS ja jopa yritetään konkreettisesti auttaa siinä. Jos ihminen kerta toisensa jälkeen palaa väkivaltaiseen parisuhteeseen tai kaveripiiriin, jossa tulee alvariinsa pataan, ulkopuolisten keinot ovat aika vähissä, olivatpa viranomaisia tai siviilejä.
Edellisen hallituksen sisäministeri Mykkänen ehdotti poliisien määrän lisäämistä ratkaisuksi parisuhdeväkivaltaan. Okei, poliisin resurssit ovat aivan surkeat ja niitä pitäisi lisätä, joo, mutta ei se väkivaltaisia parisuhteita lopeta, vaikka kyttiä riittäisi päivystämään jokaiseen kadunkulmaan ja selvittämään jokaikinen näpistyskin. Toki poliisin pitää mennä rauhoittamaan se akuutti tilanne, mutta parisuhdeväkivaltaan ja erityisesti siihen, että niihin väkivaltaisiin suhteisiin jäädään, liittyy sellaista problematiikkaa, joka ei kuulu poliisin toimenkuvaan mitenkään. Tietty voidaan lähteä sille linjalle, että kaikkien on hyväksytettävä uusi poika-/tyttö-/minkä sukupuolinen vain -ystävä ensin poliisilla ja kytät käyvät säännöllisesti kotikäynneillä tsekkaamassa parisuhteiden tilan ja päättämässä jatkosta, mutta itse en ainakaan ihan tuollaista poliisivaltiota kaipaa :mrgreen: .
noinhan tuo on kyllä. jälkiviisaat sitten siunailevat, miksi kukaan ei puuttunut. onneksi kuitenkin ääritapaukset aika harvinaisia vielä vaikka jokainen tapaus tietenkin surullinen.
tärkeintä olisi kai saada turpaan saava tai muuten alistunut ymmärtämään että lähde pois.
varmaan joissakin tapauksissa tilanne parantuu jos asia tiedostetaan ja sitä käsitellään vaikkapa ammattilaisten avulla.
lähtökohtana olisi kuitenkin parempi olla lähteä suhteesta ensimmäisen lyönnin jälkeen.
henkisen väkivallan tapauksissa asia monimutkaisempi luonnollisesti.
kohteeksi joutuvat tietenkin usein rikkinäiset ihmiset jotka eivät lähde vaikka miten kohdellaan. sanovat usein rakastavansa väkivaltaista vaikka jokainen näkee, että on riippuvainen.
^ Tietysti olisi hyvä saada ihminen itse ymmärtämään, että väkivaltaisesta ja jopa hengenvaarallisesta suhteesta kannattaa lähteä, mutta monesti sen asian takominen ihmisen kalloon voi olla yhtä turhaa, kuin saada rappioalkoholisti tai rapanisti tajuamaan, että toiminnassaan ei ole enää mitään järkeä ja sille olisi hyvä tehdä jotakin.
Itse olen saanut turpaani parisuhteessa silloin joskus nuorena sata vuotta sitten. Mulle riitti yksi kerta ja sen jälkeen ilmoitin silloiselle poikaystävälleni, että tuossa on ovi, suksi vittuun. Hakkasi hän mut vielä kerran senkin jälkeen, mutta se oli siinä vaiheessa, kun hän oli jo tekemässä muuttoa. Minulle tuon ratkaisun tekeminen oli hyvinkin helppoa ja siksipä usein ihmettelen niitä ihmisiä, jotka jäävät suhteeseen pahoinpideltäväksi vuosiksi ja jopa vuosikymmeniksi. Olen kuitenkin ajatellut, että varmasti taustalla vaikuttaa se, millaiset eväät ylipäätään on elämään saanut. Jos on lapsesta asti tottunut siihen, että väkivalta tmv. huono kohtelu kuuluu ihmissuhteisiin, ei täten tiedä paremmasta ja osaa arvostaa itseään ja pitää puoliaan. Itselläni oli lapsuuden kodissani hyvin rakastava ja perusturvallinen ilmapiiri. Näin ollen minulle ei ollut mitenkään okei, että saan pataani ja joudun pelkäämään omassa kodissani, joten helppoa tässä on huudella muille, että sen kun vain heitätte pihalle väkivaltaisen siipan, hyvin simppeliä.
Noin se on monenkin asian kohdalla.
Mitä on kokenut lapsuudessa on usein tuttua ja turvallista sattui mitä tahansa, tulee nyt sitten huonosti
kohdelluksi toisen kautta tai omalla toiminnalla.
Päihteet on hyvä osoitus siitä, vaikka onhan se riippuvuus tietenkin, siis fyysinen.
Kuvaava sanoitus black crowesin she talks to angels-kappaleessa: she smiles when pain comes.
Ja pinttyneistä tavoista, ajatusmalleista on vaikea irrottautua, kääntää elämä ajatuksinenn, tunteineen, toimintoineen
hyvää tuovaan.
Menee ehkä vähän offiksi, mutta tuli mieleen tästä:
Lastensuojelutyöntekijä on varmaan yksiä epäkiitollisimpia duuneja.
Usein kun suuremmankin yleisön tietoon tulee jokin pahemmanlaatuinen lasten kaltoinkohtelutapaus, alkaa se marina ja pöyristyminen, kuinka lasun tantat eivät tee mitään. Istuvat vain perseellään juoruamassa ja juomassa kahvia. No, miten helkkarissa ne voivat mitään tehdä, jos niillä ei ole tietoa asiasta, jos lasu- ilmoitusta ei ole tehty. Eivät ne mistään kristallipallosta näe, että nyt siinä ja siinä perheessä piestään lasta. Ja vaikka kaltoinkohtelusta jotakin alustavaa käryä olisikin, niin ei sellaisessa tapauksessa voi toimia heti täysillä ja täsmänä, koska enemmän tai vähemmän epäselviä juttujahan nämä monesti ovat ja ensin pitää tutkia ennen kun voi hutkia. Varsin tiukat lait lastensuojelutyöntekijöiden toimiakin säätelevät.
Sitten puolestaan, kun lasun sossut tekevät jotakin, alkaa, ainakin tietyillä ihmisillä, valitus siitä, kuinka sossut sieppailevat lapsia huostaan tyystin mielivaltaisesti ja aivan kiusallaan kyttäävät viattomia kunnon kansalaisia. Ihan kuin sosiaalityöntekijät voisivat harrastaa lasu-toimia ihan huvikseen. Toki on mahdollista, että lastensuojelussa on töissä joku yksittäinen virkaintoinen ja vittupäinen hullu, mutta ei sekään voi lain yli kävellä, vaikka kuinka haluaisi. Johonkin ne huostaanotetut lapset on myös työnnettävä ja nämä paikat ovat aikalailla kortilla. Ihan tosissaanko joku luulee, että se sossu vie sen huostaanottamansa lapsen omaan kotiinsa 
:mrgreen: .
Toimi lastensuojelu siis niin tai näin, niin aina väärinpäin .
Tietysti lastensuojelussa on töissä ihan vain ihmisiä ja virheitä hekin tekevät. Kuuluisana esimerkkinä tämä takavuosien Vilja Eerika Tarkin tapaus, jossa sossut kyllä kämmäsivät. No, sanomistahan siitä taisi tulla. En kuitenkaan usko, että moinen välinpitämättömyys on mikään yleinen käytäntö lastensuojelussa, vaikka resurssitkin ovat mitä ovat.
^ Näen hyvinkin samalla lailla nuo lastensuojelun vaikeudet Winstonin kanssa.
Päävastuu sen koordinoinnista on kuntien lastensuojeluviranomaisilla eli lastensuojelun sosiaalityöntekijöillä. Heistä on pulaa, koska työ on hyvin kuormittavaa ja vastuullista palkkaan nähden.
Mukana kuviossa on sitten kaikenlaisia yksityissektorin ja kolmannen sektorin toimijoita, jotka ylläpitävät mm. nuorisokoteja ym. laitoksia, joihin lapsia saatetaan joutua sijoittamaan.
Periaatteessa ihanteena olisi, että perheitä pystyttäisiin tukemaan ja auttamaan heidän kodeissaan niin että asiat sujuisivat ilman lasten huostaanottoja. Se voi kuitenkin olla mahdotonta jos perheessä on väkivaltaa, päihdeongelmia tai muuten vaan niin levoton meno ettei lapsi pysty siellä elämään normaalisti ja käymään koulua.
Lastensuojelun sossun tehtävä on aika kova duuni, koska siinä ollaan aina omalla nimellä ja henkilötiedoilla. Virkahenkilön nimi on oltava julkista tietoa. Näin ollen voi myös helposti joutua maalittamisen, uhkailun ja jopa vainoamisen kohteeksi. (sama riskihän on toki myös poliiseilla ym. viranhaltijoilla)
Nykyisin erityisvaatimuksena sosiaalityöntekijälle on myös se, että kyseessä on oltava nimenomaan yliopistotason suorittanut sosiaalityöntekijä. Edes sijaisuuteen ei voi palkata esim. ammattikorkeakoulun käynyttä sosionomia, jollaiset työskentelevät vain sosiaaliohjaajan nimikkeellä, eivätkä vastaa päätöksistä.
Tämäkin säädös pahentaa työvoimapulaa sosiaalityöntekijöistä.
Jos lastensuojelu toimii voimakkaasti, se saa syytöksiä mielivaltaisuudesta ja lasten riistämisestä vanhemmiltaan. Jos taas lastensuojelu lepsuilee ja hutiloi, voi tapahtua sellaisia järkyttävyyksiä kuten juuri Vilja Eerikan tapauksessa 10 vuotta sitten.
Ikävä kyllä, satuin tuntemaan erään tuohon traagiseen tapaukseen liittyneen sosiaalityöntekijän henkilökohtaisesti. Hän on sellainen pehmeä, sävyisä ja mukavan tuntuinen vanhempi herra; lähellä eläkeikää jo tuolloin. Hänet siirrettiin vain toisiin tehtäviin kaupungin sisällä.
SE onikävä piirre, että suomessa(lienee muuallakin) pitää aina koettaa etsiä syyllisiä.
Lehdistö, etenkin iltapäiväläpyskät, tuota ruokkivat kovasti.
Ollaan hyvin jälkiviisaita ja mikään ei noin muutu.
Vahinkoja sattuu kaikille ja niiden kanssa soisi olla avoimempi. Nyt pitää koettaa salailla ja varoa tekemästä
mitään, kun tulee helposti lynkatuksi.
Lehdistönvapaus on hyvä asia vaan ei se tuota minusta tarkoita.
^ Olen samaa mieltä siitä, että kovin innokkaasti haetaan syyllistä ja ollaan lynkkaamassa jotakuta sellaisissakin tapauksissa, joissa se on täysin turhaa. Välillä sattuu isompia tai pienempiä tragedioita, joita kukaan ei olisi voinut estää, vaikka olisi päällään seisonut. Yksin iltapäivälehtiä en tuosta syyttelisi. Nehän kirjoittavat sitä, mitä jengi haluaa lukea.
Vähän eri mieltä olen silti tuosta vahinkoja sattuu kaikille -ajattelusta. Suomessa mm. lasten tapaturmaiset kuolemat, lasten väkivaltaiset kuolemat, liikennekuolemat ja vakavat kuolemaan tai vammautumiseen johtaneet työtapaturmat ovat vähentyneet murto-osaan jostain 60- ja 70-luvuilta. Tähän lienee suurelta osalta vaikuttanut niin sanottu syyllisten kaivelu, eli sen selvittäminen, miten tilanteessa X on toimittu ja miten siinä olisi voinut toimia toisin. Toki se kyseisen tapauksen kohdalla on jälkiviisastelua, mutta ilmeisesti siitä jälkiviisastelusta on otettu opiksi vastaisuuden varalle. 50-60 vuotta sitten näitä nyt vain sattui, että lapsia kuoli tapaturmaisesti, kun ne oli jätetty alle kouluikäisen isomman sisaruksen tai tyystin höperöityneen mummon hoidettavaksi. Sellaista se on ja osanotot kaikille. Tuolloin oli ihan arkipäivää sekin, että tehtaalla tai raksalla joku nyt välillä kuolee tai loukkaantuu pahoin työtapaturmassa. Ammatin varjopuolia ja se siitä. Myönnän kyllä, että välillä tuntuu sangen kohtuuttomalta, kun jotain raksan pikkupomoa tai isompaakin syytetään siitä, että joku duunari sirkkelöi itseltään sormet irti. Vaikka olisi työssään kuinka tunnollinen ja kunnollinen, niin ei silti pysty tuijottamaan jokaista työläistä joka sekunti sen varalta, ettei se vain ihan omaa syytänsä sählää itseään hengiltä tai työkyvyttömäksi. Jos tämä tarkka työturvallisuuskyttääminen kuitenkin on johtanut tähän yllämainittuun työturvallisuuden paranemiseen, niin silloin se on parempi tapa toimia, kuin sellaista sattuu ja rapatessa roiskuu -asenne.
Meni nyt vähän ohi väkivallasta ja lastensuojelusta tuo mun raksaesimerkkini, mutta eiköhän siitä pointin ymmärrä.
yle.fi/uutiset/3-12311972
Siinä juttua Mallasta ja lastensuojelun jälkihuollon ongelmista.
Kaikilla tuntemillani/tietämilläni ihmisillä, jotka ovat olleet huostaanotettuina(Joko omien teini-iän tunarointiensa vuoksi tai siksi, että vanhempansa ovat olleet kerrassaan kelvottomia) aikuiselämä ei ole ollut ensinkään ruusuista. Vähintään päihdeongelma on massiivinen ja elämänhallinta muutoinkin tyystin hukassa. Lainkaan tavatonta ei ole sekään, että pyöritään jatkuvassa rikos- ja linnakierteessä, jos ei jossakin vaiheessa onnistu ryhdistäytymään uskoontulemisen kautta. Varmasti toisenlaisia ja onnellisempiakin stooreja on ja minun otantani on puutteellinen. Kovasti yleistä silti tuntuisi olevan se, että huostassa ollut lapsi/nuori ei saa kovinkaan hyviä eväitä elämäänsä. Johtuuko tämä siitä, että lastensuojelulaitokset ovat niin kaameita mestoja, että tekevät ihmisestä antisosiaalisen(Jotkin ovat. Onhan näistä ollut paljonkin juttuja mediassa, mutta tuskin kuitenkaan kaikki), siitä, että huostaanotetut lapset ovat rumasti sanottuna jo valmiiksi niin piloilla, ettei mitään ole tehtävissä vai siitä, että varhaisten kiintymyssuhteiden rikkoutuminen on niin pahasti traumatisoivaa, olkoot ne varhaiset kiintymyssuhteet laadultaan sitten millaisia vain? En tiedä.
Tietenkin huostaanotto on välttämätöntä tehdä, jos vanhemmat ovat kyvyttömiä huolehtimaan jälkikasvustaan tai nuori sössii elämäänsä niin lahjakkaasti, ettei muu auta, mutta tuossa systeemissä on varsin paljon parantamisen varaa.
Edit: Nuo yllämainitsemani, aikoinaan huostassa olleet ihmiset ovat nykyään vähintään kolmevitosia, joten voi olla, että lörpöttelen ihan esihistoriallisista asioista. Tuon linkkaamani jutun perusteella tosin vaikuttaa siltä, ettei kovinkaan suurta kehitystä parempaan ole tapahtunut.
Hyvä sarja tämä “Tytöt 18”, joka kertoo jälkihuollon avulla elämää opettelevista nuorista naisista. Tässähän on mukana myös tuo em. Malla.
areena.yle.fi/1-50974105
Tulee mieleen, miten pienistä asioista tai sattumuksista voi joskus olla kiinni se, mihin suuntaan elämä joskus aikuisena sujuu. Tietysti se ei aikuisenakaan etene aina vain yhteen suuntaan vaan saattaa mutkitella paljonkin elämän varrella.
Itse en ollut 18-vuotiaana ainakaan järkevämpi tai fiksumpi kuin nämä “Tytöt 18” -sarjan nuoret. Päin vastoin. Sarjan tytöistä samastuin ehkä eniten Aliisaan, joka tykkää juopotella ja nauraa paljon, ja tuskailee jo 18 -vuotiaana laskujen ja velkojen kanssa.
Jokainen tarvitsee elämässään joskus välittämistä ja puuttumista, mutta pelkästään ne eivät yksin pelasta. Selviytyminen on monen osatekijän summa, kuten päihderiippuvuudesta toipuminenkin.
Sattumat ja olosuhteet voivat johdatella elämää toiseenkin suuntaan, kuten nähdään sitten Hämeenlinnan naisvankilasta kertovassa sarjassa “Linna”.
areena.yle.fi/1-61028550
Voi olla pienestä kiinni, päätyykö ihminen elämässään johonkin laitokseen potilaaksi/asukkaaksi/vangiksi vaiko töihin hoitajaksi/vartijaksi/sosiaalityöntekijäksi. Jotkut saattavat päästä kokemaan jopa ns. tiskin molemmat puolet. 
^ En tiedä, onko sillä lopputuloksen kannalta suurtakaan väliä, otettiinko lapsi huostaan varhain vai myöhemmin. Tuolla ylempänä kertoilin, että tunnen huostassa olleita ihmisiä, joiden aikuiselämästä tuli järjestäen tavalla tai toisella yhtä sotkua. Osa näistä tosiaan on otettu huostaan ja sijoitettu jo ihan pieninä. Yksi tuttu pyörii iloisesti linna- ja päihdekierteessä vielä nyt nelikymppisenäkin. Hänet otettiin huostaan jo reippaasti alta kouluikäisenä. Syynä tyypillinen lasinen lapsuus. Puhuu aina hyvin lämpimästi sijaisvanhemmistaan ja pitää heihin edelleen tiiviisti yhteyttä ihan vapaaehtoisesti. Biologisiin vanhempiinsa välit eivät sitten olekaan niin lämpimät. Ilmeisesti tuo sijaisperhe ei siis ollut suoraan helvetistä ja sijoitus mitenkään huono ratkaisu hänen itsensäkään mielestä. Silti hänestä tuli, mikä tuli. Tietenkään ei voi tietää, vaikka hänestä olisi tullut kriminaali, linnakundi ja paatunut sekakäyttäjä siltikin, vaikka olisi viettänyt kuinka onnellisen lapsuuden kunnollisten ja rakastavien biologisten vanhempiensa huomassa. Muutenkaan tähän minun otantaani ei mitään tilastoa voi vielä perustaa.
Luin joskus artikkelin tutkimuksesta(Siis itse tukimusta en ole lukenut), jossa käsiteltiin huostaanoton seurauksia. Sen mukaan huostaanotetuilla menee järjestäen elämässä huonommin. Oli siis vertailtu ihan saman perheen lapsia, joista toinen oli ollut huostassa ja toinen ei. Edelleen huostaanotto on toki tehtävä, jos olosuhteet sitä edellyttävät, mutta harvoinpa se taitaa olla tie onneen ja autuuteen.
Varmasti on ziljoona muuttujaa, jotka vaikuttavat siihen, miten ihmisen elämä lähtee rullaamaan. Jos ei puhuta huostaanotoista ym. lasu-toimenpiteistäkään, niin onhan näitä vaikka ja kuinka, että saman perheen lapsista tuli tyystin erilaiset elämänpolut valinneita. Ympäristö ja olosuhteet toki vaikuttavat, mutta ihan loppupeleissä olennainen muuttuja lienee yksilön temperamentti. Se on kait vähän sellainen ominaisuus, jolle ei hirveästi mitään voi.
