Olen juovan alkoholistin sisko ja raittiin alkoholistin puoliso.
Mieheni juomishistoria on ollut tuurijuoppoutta. 1-3 kertaa vuodessa 1-2 viikon putkia. Niiden jälkeen pari viikkoa toipumisaikaa. Mieheni kävi joitakin vuosia sitten Minnesota-hoidon jatkohoitoineen. Noin kaksi vuotta hoidon jälkeen tapahtui ensimmäinen retkahdus, viikon putki. Sitten kerättiin henkisiä sirpaleita ja saatiin paketti jotenkin kasaan. Kuinkas ollakaan vuosi edellisen retkahduksen jälkeen mies retkahti taas. Tuo tapahtui viime kesänä. Luulen, että siitä lähtien mies on elänyt ilman alkoholia, mutta…
Olen edelleen hirmuisen epäileväinen ja kyttään tietoisesti sekä tiedostamatta. Minulla ei ole mitään syytä kuvitella miehen käyttävän alkoholia, mutta en pääse ajatuksestani irti: entä jos kuitenkin, mahdollisuushan on olemassa. Olemme työmme puolesta eri paikkakunnilla suurinpiirtein pari päivää viikossa.
Samaan aikaan toisaalla, veljeni jatkaa ryypiskelyään. Hän asustelee vanhempiemme nurkissa, jotka mahdollistavat hänen juomistaan loistavasti. Hänellä on vielä taipumusta väkivaltaisuuteen humalassa, joten pelkään jatkuvasti vanhempieni turvallisuuden puolesta. Noita väkivaltaisuuksia on muutamaan otteeseen tapahtunut siellä kotioloissa, onneksi kenellekään ei käynyt pahemmin vaan selvisivät pintanaarmuilla. Kuitenkin tilanne voisi olla paljon pahempikin. Pelkään jatkuvasti milloin viranomaiset ilmoittavat jonkun heistä menehtyneen. Olen keskustellut vanhempien kanssa, he eivät suostu laittamaan veljeäni pihalle, vaan sanovat, että jos tarvitset, sinullakin on aina koti täällä meillä. Hei haloo, olemme varhaiskeski-ikäisiä, emme lapsia! Omaan kotiini en ole veljeäni kutsunut tai päästänyt yli 10 vuoteen. Olen myös harventanut käyntiäni vanhempieni luona, koska en haluaisi olla tekemisissä veljeni kanssa. Olen huomannut, että ennen niin läheiset välit vanhempiini alkavat etääntyä.
Käsitän kuinka epäreilua on, että toisen juomisen takia seuraan tarkkaavaisesti myös toisen tekemisiä. Ennen tuota ensimmäistä retkahdusta olin jo mielestäni saavuttanut sellaisen tilan, että en epäillyt tai kyttäillyt miestäni. Sitten kun rysähti, niin kaikki se paha palasi mieleeni alle puolessa sekunnissa. Siitä meni taas aikaa ennen kuin luottamus taas palautui edes osittain, ja sitten rysähti taas. Jotenkin tuntuu, että on helpompi kuvitella pahinta kuin tuudittautua hyvään oloon, jos se matto taas vedetäänkin jalkojen alta. Olemme mieheni kanssa aiheesta keskustelleet, ja hänelläkin alkaa olla jo mitta täynnä tätä vahtimistani. Rakastamme kyllä toisiamme edelleen kovasti, ja tahdomme jatkaa elämäämme yhdessä, mutta näin tämä ei voi jatkua.
Onko teillä vastaavia kokemuksia? Kuinka saitte irrotettua ”tapaukset” toisistaan?
