Vaimoni ja lasteni äiti

Jaaha, melkein kaksi vuotta sitten livahti tuostakin. Onpahan ollut vuoristorataa - lyhempää ja pitempää kuivaa kautta, mutta turhankin tyypillisesti sitten pahempia ja pahempia putkia. Vuoden verran meni tuosta edellisestä, että rouva tajusi - lasten alkaessa oireilemaan - edes jotenkin tilanteen vakavuuden ja päästiin vähän organisoituneemman yrittämisen alkuun: AA-kerhoa, omalääkärin kirjottamia rauhoittavakuureja jne.

Eipä se vaan niin helppoa ole… Nyt saatiin järjestettyä “melkein ilmainen” hoitojakso paikallisen Kelaa-vastaavan kautta: 5 vko “residenssiohjelma” (100 €/vko ruoka- ja majoituskulut), 6 vko retkahduksenestoa ja 20 vko jatkohoitoa. Lisäksi lähipiirillä mahdollisuus päästä keskusteluterapiaan. Tuon “poissaolojakson” aikana ja “vapaaksipääsyä” seuranneen pääsiäisviikonlopun näytti jo hyvältä, mutta heti kun sitten tiistaina mun piti mennä töihin, niin alkoi juominen taas. Lapsista puolet oli koto-Suomessa sukulaisten luona lomailemassa - vanhin ja nuorin kotona (täällä 2 vko “pääsiäisloma” kouluista), eikä siis tosiaan mitään stressiä mistään, mutta silti.

Nyt sitten viikonloppuna mun vanhemmat tuli tuomaan lapsia takaisin, eikä sekään enää hillinnyt rouvan menoa: heti lauantai-iltana sammui jälkiruoan ääreen (meillä ei edes ollut ruokajuomina alkoholia tällä kertaa) ja sunnuntaina tärisi krapuloissaan - väitti juoneensa vain yhden oluen loivariksi (mikä voi toki pitää paikkansa). Maanantaina sitten lähti kävelylle “kun on niin levoton ola ja pitää päästä selvittämään(!) päätään” - kolmen tunnin jälkeen aloin jo vähän huolestua (en enää juurikaan välitä) ja neljän tunnin kohdalla soittikin sitten poliisi… Rouva oli päätynyt yhden tutun papparaisen (jolta se on ennenkin käynyt rahaa ja viinaa ruinaamassa - siivoomassa nyt sentään välillä rahan eteen) luo viskiä kittaamaan ja päätynyt niin tiukkaan kuntoon ettei osannut talosta ulos. Pappa oli sitten soittanut tyttärensä paikalle ja tämä sitten poliisit. Kun pääsin paikalle, rouva röhnötti 45-asteen kulmassa partioauton takapenkillä (nyt harmittaa hemmetisti etten ottanu kuvaa) ja mölis jotain käsittämätöntä. Kysyin poliiseilta et “onko mun pakko ottaa toi mukaani” ja vastasivat että valitettavasti taitaa olla - vaihtoehto on pidätys ja putka, josta täällä sitten automaattisesti seuraa oikeusjuttu ja sakot. Totesin että mun rahoistahan se sekin ois pois eli parempi viedä kotiin selviämään. Porukat oli arvatenkin aika järkyttyneitä - vaikka toki tiesivät jo tässä vaiheessa mistä on kyse, niin eivät olleet tajunneet että näin hurjaa on meno.

Täällä on tosi kiva olla tunnin matkan päässä töissä ja miettiä että missähän kunnossa se rouva ajelee lapsia kouluista hakemaan ja huolehtiiko iltapäivän (porukat valitettavasti palasivat jo). Eipä ole ollut yks eikä kaks kertaa, kun joku lapsista soittaa et “äiti nukkuu sohvalla eikä herää” tai kun olen kotiin päässyt, niin ruoka on palanut hellalle ja yks kuorsaa löyhkäten makkarissa. Onneks sentään vanhemmat lapset on jo teini-ikäsiä ja nuoremmatkin osaa mennä naapurista (jossa kyllä tiedetään mikä meillä tilanne) apua hakemaan jos “oikea” hätä tulee.

Nyt tässä täytyy sitten koittaa miettiä että ottasko vielä yhden riskin ja koittas saada tuon aloittamaan Antabuksen (harmi kun ei se kapsyylinä toimi) vai pakkaako kamat ja lähtee lasten kanssa takas Suomeen. Täällä mulla ei ole mitään mahdollisuutta selvitä itsekseni lasten kanssa - iltapäivähoito maksaa liikaa (muodikkaasti tämmöinen keskiluokkainen väliinputoaja: ei tarpeeksi varakas ostaakseen palveluita, muttei tarpeeksi köyhä saadakseen valtiolta ilmaisia) ja kun ei ole sukulaisia lähimaissa, niin ei oikein vaihtoehtoja. Vanhin lapsista kun lopettaisi lukiota vastaavan koulun vuoden päästä ja siinä mielessä olis kiva vielä hetki sinnitellä täällä. Toisaalta täällä kun saa tiukkaa viinaa lähi-ruokakaupastakin, on toi myrkyllinen tuttavuus tuossa naapurustossa ja kelpais se lastenhoitoapu ajoittain vaikka yhdessä pysyttäiskin.

Mä itse rupesin tossa vuosi sitten ottamaan henkistä eroa ja keskittymään mahdollisuuksien mukaan omiin harrastuksiin (rouvan sammuttua aikaisin illalla on hyvää aikaa tehdä omia juttuja :wink: ) - naapureille, tuttaville ja sukulaisille (niille joiden kanssa enempi ollaan tekemisissä eli joille nyt jotain hyötyä kertoa) on kerrottu - lasten kanssa on puhuttu asioista (jokaiselle ikäänsä sopivalla tasolla tietenkin) ja se on ainakin selvästi auttanut niitä selviytymään.

Paikallinen Al-Anon on valitettavasti ihan mahdoton: ei ollut tosiaan aiempaa kokemusta miesasiakkaista ja uskonnollisuus pursuaa korvistakin - kävin naapurikunnan puolella ryhmässä, jossa oli pari miestäkin, mutta se on liian kaukana ja työssäkäyvälle epäsopivat ajat. Rouva koki samoin AA-ryhmät liian uskonnollispainotteisiksi ja lisäksi täällä ainakin ryhmät on aivan liian isoja - asioista ei pysty keskustelemaan, vaan formaatti on lähinnä kuin kirkossa kävisi yhden saarnatessa. Tuolla “kuntoutusohjelmassa” terapeutit oli kyllä ihan osaavia ja keskustelua oli niin pienryhmissä kuin kaksinkin - jotenkin vaan jäi vähän turhan “korkeantason” tuntuma: asioita pitäisi käsitellä vähän syvällisemmin …no ehkä sinne jatkohoitoaikana ehditäänkin …olettaen että tuo ääliö nyt saa käytyä edes siellä :confused:

Että semmosta täällä… Oispas kiva (toivottavasti, ainakin mielenkiintoista) lukea mitä aloittaja isä ja aviomies:lle ja pyykkipoika:lle kuuluu?

Hei!

Juuri tänään totesin al-anonissa käydessäni, että jos joku minulta kysyy, että kannattaako erota juovasta alkoholistista, niin neuvoisin, että kyllä ehdottomasti!

Itse olen nyt saanut eroprosessin liikkeelle. En aio perua mistään syystä erohakemusta. Olemme ensimmäisessä vaiheessa :slight_smile: Pelasta itsesi ja lapsesi. Minua harmittaa, etten aiemmin eronnut - mikään ei ole lapselle pasempaa, kuin elää alkoholismin sairastuttamassa ilmapiirissä! Nyt tällähetkellä tuleva exäni osaa kyllä olla surkeana ja yrittää kaikin mahdollisin keinoin vedota minun “säälikeskukseen”, mutta ei onnistu. Jos antaisin periksi ja peruisin eron, niin muutaman kuukauden kuluttua saisin vain pettyä uudelleen, kun hän alkaisi taas juomaan.

Tänä päivänä minulle on täysin se ja sama tuleeko hän koskaan elämässään oikeasti raitistumaan. Niin kauan, kuin yritän auttaa häntä, niin niin kauan hänellä ei ole pienintäkään tarvetta raitistumiseen!

Minun suurin este havahtumisessani omaan itseeni oli se, että minun persoonani oli niin kokonaisvaltaisesti läheisriippuvuudella maustettu. Enhän minä edes tiennyt kuka minä oikeasti olen, kun minun piti selviytyäkseni hyväksyttynäolemiseen tehdä asioita, jotka palvelivat muita - minä itse olin aina toissijainen…

Hieman on alkanut helpottamaan :slight_smile:

Kiva kuulla että helpottaa!

Täällä nyt taisi rouva jonkin verran säikähtää poliisin kanssa tekemisiin joutumista: meni tänään ihan omatoimisesti lääkäriltä hakemaan Antabus-kuurin (yhteinen ystävämme mukana tukena ja todistajana).

En mä nyt kovin luottavainen ole, mutta katsotaan nyt pari kuukautta siihen kun lasten koulut loppuu ja sitten jos hyvältä näyttää lisätään vuosi aikatauluun, mutta jos tulee yksikin repsahdus, niin mulla on selkeä varasuunnitelma ja mun vanhempien sekä anopin tuki (entinen työkaveri on jo petannut mulle työpaikkaakin). Tämä on nyt kommunikoitu rouvalle erittäin selkeästi todistajan läsnäollessa eli ei pitäis olla mitään epäilystä ettenkö olisi tosissani.

Huomattavasti keventynyt fiilis täälläkin siis.

Päivä kerrallaan…

Varmuuden vuoksi lekuri oli rouvalle määrännyt ensin 3 pv Librium-kuurin (klooridiatsepoksidi, rauhoittava/ahdistusta poistava) että varmasti on alkoholi ja johdannaiset pois elimistöstä (täällä melko tiukkoja vastuukysymysten välttämisen takia) eli ei vielä ole Antabusta aloitettu - hyvin tuntuu olevan rouva motivoitunut ja olo semmoinen että eiköhän sinne asti päästä. Toki taustalla kalvaa epäilys kestääkö kantti, mutta eihän tässä voi kuin toivoa. Helpottavaa tietysti on että varasuunnitelma on niin selkeä ja mahdollinen.

Näyttääpä tuo täkäläinen hoito-ohjelma muuten melko lailla yks-yhteen myllyhoidon kanssa - keilaamisen sijaan täällä on taideterapiaa, jossa oikeasti ruodittiin tekeleitä ja niiden taustoja - mahdetaankohan Suomessa käydä läpi tyyliin “minkälaisia tuntemuksia se nyt herätti kun et saanut sitä paikkoa siinä viidennellä kierroksella”? :unamused:

Minä olin vuosi sitten kutakuinkin samassa tilanteessa. :frowning:

Kuulostaa “vanhanaikaiselta” hoitomuodolta, kun tarjotaan päihderiippuvaiselle mainitsemiasi lääkkeitä. Suomessa a-klinikka tarjoaa myös lääkkeitä päihteidenkäytön lopettamiseen. Kuulostaa hullulta tuo Librium -kuuri. Yhtä käsittämätöntä on syöttää antabusta. Minulla on kyllä väärä käsitys Myllyhoidosta ollut, jos siellä määrätään tuollaisia lääkkeitä. Ainakaan Minnesota-hoidossa tuollaisia ei määrätä missään nimessä.

Olisi mielenkiintoista kuulla, miten läheisten mukaanotto tapahtuu. Minkälaisia toimintamalleja tarjotaan läheisten toipumiseen?

-pyykkipoika-

Ei noita lääkkeitä siis siellä hoidossa määrätty: rouva repsahti hoitojakson jälkeen ja lopulta meni omalääkäriltä hakemaan Antabus-reseptin - Libriumia se kirjoitti siksi että tuo pärjäisi hermojensa kanssa siihen asti että voi turvallisesti aloittaa A:n.

Tämähän siis ei ollut suomalainen Myllyhoito, vaan vastaava “toisessa EU-maassa”… Omaiset otettiin hoidossa mukaan/huomioon seuraavasti:

  • “sisäänottohaastatteluista” (joita puolisen tusinaa) kahdessa omainen mukana - toisella kertaa oli pääpaino siinä, miten omainen kokenut tilanteen

  • hoitojakson aikana yksi “omaispäivä”: luentoja ja ohjattua keskustelua omaisryhmässä

  • toisena viikonloppuna “potilasta” sai tavata asuntolassa pari tuntia la+su, kolmas+neljäs viikonloppu “potilas” pääsi perheen/omaisen mukana ulos asuntolasta ja viimeisenä viikonloppuna pääsi kotiin pe-su

  • lähiomaisille ja lapsille on tarjolla keskusteluja terapeuttien kanssa (vapaaehtoinen ja vapaasti tilanteen mukaan sovittavissa), mahdollisuus käydä psykiatrin vastaanotolla, sekä tarpeen mukaan ohjataan jatkoterapioihin

Mä tosiaan olin mukana noi kaksi alustavaa + ton omaispäivän ja yhden kerran hoitojakson jälkeen keskustelemassa terapeutin kanssa.

Eipä noissa nyt kovin syvällisiin vielä päästy. Tärkein viesti siellä oli että pitää päästä eroon kaikesta mahdollisesta syyttelystä: sen enempää itse “potilaan” kuin lähipiirin. Mitään radikaaleja muutoksia ei suositella tehtävän (parisuhde, työpaikka, asuinpaikka, jne.), vaan ensin pitäisi päästä jaloilleen ja oppia kohtaamaan itsensä ja se normaali arki (ettei muutoksesta tule itsetarkoitus ja tuo arjessa pärjääminen unohdu). Tämä siis lähinnä juovan osapuolen ja perheen yhdessäpysymisen näkökulmasta.

Täällä nyt siis päivä 2 Antabuksella - lähisuku valitettavasti käytöksellään aiheutti turhaa kränää oikein urakalla, eikä sen takia oikein vielä näy “selvän päivän valoa”…

Eilen saatiin onneksi lähisuvun kanssa “ilmaa puhdistettua” - huomattavasti parempi olo sekä itsellä että “potilaalla”.

Neljäs päivä antabuksella - sivuvaikutuksena ilmennyt voimakasta uneliaisuutta, mutta muuten ok. Itsestä tuntuu että tuo uneliaisuus on tarttuvaa laatua :wink:

Reilu viikko Antabus-kuuria nyt takana ja annostelu “ylläpitotasolla” (eli 200 mg 3 pv välein): arki palautunut suht normaaliksi - aika väsyneitä toki kaikki ollaan, mutta muuten “ihan ok”.

Minulla menee todella hyvin. On uskomatonta, miten hyvin :slight_smile: Samaa ei voisi sanoa tuosta tulevasta exästä. Hän ei ole kai kuukauteen syönyt mitään, kun mikään ei pysy sisällä, juonut vaan sitäkin enemmän. Jos on vielä Juhannuksena hengissä, niin ihme on tapahtunut. Surettaa hänen lasten puolesta, kun ovat menettämässä äitinsä. Minä olen osaltani jo surutyön tehnyt ja en aio jäädä nyt tuleen makaamaan. Läheisen osa on joskus todella raaka… Miten helppoa onkaan elää nyt, kun hän juo itseään hengiltä jossain muualla, kuin tässä kotona. Minulta ei enää liikene sääliä häntä kohtaan, vaikka hän epätoivoisesti yrittääkin minun “säälikeskusta” aktivoida. Kuulunnee hänen sairaudenkuvaan. Jos hän ei ymmärrä lopettaa puhelinterrorisointiaan, niin haen lähestymiskieltoa. Mietityttää, pitäisikö tehdä ositus jotenkin todella kiireellä, ennenkuin hänestä aika jättää…?

-tsr- kerrot, että läheisillä on mahdollisuus keskustella psykiatrin kanssa. Onko psykiatri mukana päihdeongelmaisten hoitamisessa? Olen kyllä ymmärtänyt, että päihdeongelmaisen “ongelmat” ovat enemmän sisätauteihin liittyviä, kuin psykiatrisia! Alkoholismi ei ole mielisairaus, vaikka alkoholistin mieli käyttäytyykin “sairaasti”.

Kyllä vaan taitaa olla alkoholismi aika tavalla mielen sairaus. Riippuvuus on enempikin pääkopan aikaansannosta :frowning: (juo omaa pahaa oloa helpottaakseen, riippuvuus useinkin enempikin psyykkinen kuin fyysinen?)

Minun käsityksiä sairaudesta nimeltään alkoholismi:

Alkoholismi on biologinen sairaus. Sairauteen kuuluu kontrollikyvyn menetys päihteen käytössä aikaan ja paikkaan nähden aluksi osittan ja lopulta kokonaan. Sairaus on voimakkaasti perinnöllinen.
Alkoholismi on ns. alkuperäinen sairaus, joka aiheuttaa muita sairauksia.

Kun alkoholismi saadaan hallintaan hyvällä hoidolla, niin raitistuneiden alkoholistien keskuudessa ei esiinny yhteen enempää psykiatrisia ongelmia, kuin muussakaan väestössä.

On kyllä liian helppoa selittää alkoholismi seurauksena jostain toisesta sairaudesta. Sairauteen kuuluu voimakas kieltäminen ja siksi moni alkoholisti kieltääkin juomisen olevan syy ongelmiin. “Juominen ei ole ongelma, vaan ongelma on esim. hankala puoliso tms. joka laittaa juomaan!” tai “minua alkoi masentamaan ja siksi juon paljon”. Syytetään jotain muuta, kuin alkoholia syntyneistä ongelmista.

En osaa kertoa alkoholismista omakohtaisesti, vaan näin olen ymmärtänyt raittiiden alkoholistien kertomana, mitä tuohon ylle kirjoitin. Tiedän ja tunnen puolestaan hyvin läheisen osan. Toivon omassa toipumisessa pääseväni siihen tilaan, että voin sanoa olevani toipunut läheisriippuvuudesta.

Saa oikaista käsityksiäni ko, aiheesta, jos olen hakoteillä. :slight_smile:

-pyykkipoika-

Eiköhän alkoholismi ole sekä psyykkinen- (tunne-elämän-) kuin fyysinen- (kemikaalinen riippuvuus) sairaus. Geeneissäkin se kuulemma kulkee. Kaikin puolin viheliäinen, kammottava vaiva. Raitis alkoholisti on edelleen tunnesairas, toipumiseen menee pitkä aika. Se, että laitaa korkin kiinni, ei vielä tarkoita, että kaikki on kunnossa, ja elämä hymyilee. Juomattomuus mahdollistaa sairauden jatkumista raittiina, ja oireet ovat vain vähän erilaisia, mutta yhtä rasittavia. Nimimerkillä kokemusta löytyy… Minua auttoi paljon se, kun ihan oikeasti käsitin ja ymmärsin, että kyse on sairaudesta. Ei se ihminen tahallaan ollut sellainen ash-hole. Sairaus teki hänet sellaiseksi. Olin eroaikoina niin täynnä vihaa ja katkeruutta, että sitä on vaikea uskoa. Ja erosin siis raittiista, itseään hoitavasta alkoholistista. Myöhemmin onneksi aloin nähdä häntä eri tavalla, annoin anteeksi. Koin ja tunsin myötätuntoa. Nykyään kohtelemme toisiamme kunniotuksella, ja välimme ovat ystävälliset. Se on tärkeää yhteisille lapsillemme - mutta myös minulle itselleni. Katkerana on kamala elää, elämä valuu silloin sormien välistä.

Ajattelin ennen että tuhlasin aikaani ja elämääni monta vuotta tämän juopon takia. Sitten tajusin, että ihan itse minä sen elämäni tuhlasin, omaan sairauteeni ja tyhmyyteeni. Katkeruus ja viha kääntyi itseeni. Lopulta osasin antaa itsellenikin anteeksi - tein niissä olosuhteissa sen, mitä silloisella elämänkokemuksellani osasin. Tein parhaani. Nykyään olen jopa vähän kiitollinen niistä kaikista vuosista alkoholistisessa suhteessa, koska niiden ansiosta tunnen itseni paremmin, olen löytänyt al-anonin kautta uusia mahtavia ystäviä, ja elämäni on kaikin puolin ihanaa. En ole enää yksin. Olen saanut uusia “työkaluja” vaikeuksien käsittelyyn, olen löytänyt sen oman Korkeamman Voimani, luotan elämään ja tiedän pärjääväni. Näin ei ehkä olisi, jos en olisi tätä alma-vaihetta elänyt.

Oli minulla joku pointtikin tässä… :unamused: Niin se oli se, että yrittäkää nähdä ihminen sairauden takana. Rakastakaa, kunnioittakaa ja pitäkää puolisoistanne, vaikka sairautta vihaisittekin. Rakkaudettomuus ja vihaaaminen kääntyy kuitenkin pahiten itseään vastaan. Sitä katkeroituu, muuttuu ilottamaksi, väsyy ja masentuu. Rakkautta on sekin, että lähtee pois. Irrottautumista rakkaudella on se, että on ystävällinen ja kohtelias, ja kävelee pois, omiin menoihinsa. Silloin tekee palveluksen sekä itselleen, että alkoholistille.

Voimia ja iloista päivää kaikille Kotikanavalaisille, luottakaa elämään, se kyllä kantaa!

Aamen!

Tuon asian minäkin olen pikkuhiljaa tajunnut parin viime vuoden aikana, ja nyt se on tämän kevään aikana lopullisesti kirkastunut. Ajattelin ennen niin päin, että mies jotenkin varastaa elämäni, kun käyttäytyy noin. Että hänen pitäisi kunnioittaa minua sen takia, että pysyn hänen rinnallaan vastoinkäymisistä huolimatta, ja että elämäni menee hukkaan, kun mikään ei muutu. Mutta mikä velvollisuus hänellä on minua “palvella?” Olisihan tietysti ollut mukavaa, jos hän olisi ajatellut minun tunteitani niin kuin minä olen yrittänyt ajatella hänen. Mutta eihän hän minua ole pakottanut jäämään, eikä edes pyytänyt. Itse minä tässä roikun, ihan omasta vapaasta tahdostani. Kuvittelin aikanani, että hänestä tulee elämänkumppanini, ja yhdessä olemme vahvoja jne. En tajunnut, että hänellä oli jo - alusta asti - kumppani, nimeltään alkoholi. Alussa, ja perustelen sitä kotioloillani joista olen aiemmin kertonut muualla, takerruin mieheen ja olin kyllä kauan sillä tavalla kai läheisriippuvainen, jopa parikymmentä vuotta.

Mutta en minä juuri nyt tunne itseäni enää läheisriippuvaiseksi. En enää odota, että hän muuttuisi. En odota, että hän alkaisi tehdä jotain rakkaudentekoja minua kohtaan. En ole katkera enkä vihainen, ainoastaan surullinen hänen puolestaan, ahdistunut siitä etten voi tilannetta muuttaa, hyvin huolestunut hänestä, koska hän kumminkin on kumppanini. Mutta se, pysynkö tässä liitossa vai lähdenkö, se on kyllä ihan minusta itsestäni kiinni, ja uskon että minulla on hyvin realistinen kuva tilanteesta. Lopputulosta en tiedä vielä. En aio elää näin loppuikääni, mutta en ole vielä valmis lähtemäänkään. Mutta tunnen itseni kyllä hyvin itsenäiseksi ihmiseksi, enkä enää loukkaannu mistään tai elättele turhia toiveita. Kuten sanoit, katkeruus ja viha kääntyy itseen. Niitä minulla ei nyt ole, ja minulla on kokonaisuudessaan aika hyvä ja tasapainoinen olo, vaikka mitä tapahtuisi. Ahdistus ja suru nousee kyllä pintaan myös päivittäin, mutta suurimmaksi osaksi tämän neuvottomuuden takia, ei halua että toisen elämä tuhoutuu. Kyllä mä itseni pystyn pelastamaan, mulla on sen verran kova elämänhalu :smiley:

“On lupa toisesta huolta pitää,
ei ole se keltään pois”

No, ehkä se onkin siltä toiselta pois, kun huolenpidolla mahdollistaa jne. Jokainen ihminen on kuitenkin erilainen, ja jokainen ihmissuhde - vaikka alkoholistisuhteet näyttävätkin seuraavan pelottavasti samaa kaavaa, en ole vielä oppinut niputtamaan kaikkia juoppoja samaan lyhteeseen (hah, miten ontuva vertaus), minulle jokaisen sisällä on kuitenkin ihminen.