Jaaha, melkein kaksi vuotta sitten livahti tuostakin. Onpahan ollut vuoristorataa - lyhempää ja pitempää kuivaa kautta, mutta turhankin tyypillisesti sitten pahempia ja pahempia putkia. Vuoden verran meni tuosta edellisestä, että rouva tajusi - lasten alkaessa oireilemaan - edes jotenkin tilanteen vakavuuden ja päästiin vähän organisoituneemman yrittämisen alkuun: AA-kerhoa, omalääkärin kirjottamia rauhoittavakuureja jne.
Eipä se vaan niin helppoa ole… Nyt saatiin järjestettyä “melkein ilmainen” hoitojakso paikallisen Kelaa-vastaavan kautta: 5 vko “residenssiohjelma” (100 €/vko ruoka- ja majoituskulut), 6 vko retkahduksenestoa ja 20 vko jatkohoitoa. Lisäksi lähipiirillä mahdollisuus päästä keskusteluterapiaan. Tuon “poissaolojakson” aikana ja “vapaaksipääsyä” seuranneen pääsiäisviikonlopun näytti jo hyvältä, mutta heti kun sitten tiistaina mun piti mennä töihin, niin alkoi juominen taas. Lapsista puolet oli koto-Suomessa sukulaisten luona lomailemassa - vanhin ja nuorin kotona (täällä 2 vko “pääsiäisloma” kouluista), eikä siis tosiaan mitään stressiä mistään, mutta silti.
Nyt sitten viikonloppuna mun vanhemmat tuli tuomaan lapsia takaisin, eikä sekään enää hillinnyt rouvan menoa: heti lauantai-iltana sammui jälkiruoan ääreen (meillä ei edes ollut ruokajuomina alkoholia tällä kertaa) ja sunnuntaina tärisi krapuloissaan - väitti juoneensa vain yhden oluen loivariksi (mikä voi toki pitää paikkansa). Maanantaina sitten lähti kävelylle “kun on niin levoton ola ja pitää päästä selvittämään(!) päätään” - kolmen tunnin jälkeen aloin jo vähän huolestua (en enää juurikaan välitä) ja neljän tunnin kohdalla soittikin sitten poliisi… Rouva oli päätynyt yhden tutun papparaisen (jolta se on ennenkin käynyt rahaa ja viinaa ruinaamassa - siivoomassa nyt sentään välillä rahan eteen) luo viskiä kittaamaan ja päätynyt niin tiukkaan kuntoon ettei osannut talosta ulos. Pappa oli sitten soittanut tyttärensä paikalle ja tämä sitten poliisit. Kun pääsin paikalle, rouva röhnötti 45-asteen kulmassa partioauton takapenkillä (nyt harmittaa hemmetisti etten ottanu kuvaa) ja mölis jotain käsittämätöntä. Kysyin poliiseilta et “onko mun pakko ottaa toi mukaani” ja vastasivat että valitettavasti taitaa olla - vaihtoehto on pidätys ja putka, josta täällä sitten automaattisesti seuraa oikeusjuttu ja sakot. Totesin että mun rahoistahan se sekin ois pois eli parempi viedä kotiin selviämään. Porukat oli arvatenkin aika järkyttyneitä - vaikka toki tiesivät jo tässä vaiheessa mistä on kyse, niin eivät olleet tajunneet että näin hurjaa on meno.
Täällä on tosi kiva olla tunnin matkan päässä töissä ja miettiä että missähän kunnossa se rouva ajelee lapsia kouluista hakemaan ja huolehtiiko iltapäivän (porukat valitettavasti palasivat jo). Eipä ole ollut yks eikä kaks kertaa, kun joku lapsista soittaa et “äiti nukkuu sohvalla eikä herää” tai kun olen kotiin päässyt, niin ruoka on palanut hellalle ja yks kuorsaa löyhkäten makkarissa. Onneks sentään vanhemmat lapset on jo teini-ikäsiä ja nuoremmatkin osaa mennä naapurista (jossa kyllä tiedetään mikä meillä tilanne) apua hakemaan jos “oikea” hätä tulee.
Nyt tässä täytyy sitten koittaa miettiä että ottasko vielä yhden riskin ja koittas saada tuon aloittamaan Antabuksen (harmi kun ei se kapsyylinä toimi) vai pakkaako kamat ja lähtee lasten kanssa takas Suomeen. Täällä mulla ei ole mitään mahdollisuutta selvitä itsekseni lasten kanssa - iltapäivähoito maksaa liikaa (muodikkaasti tämmöinen keskiluokkainen väliinputoaja: ei tarpeeksi varakas ostaakseen palveluita, muttei tarpeeksi köyhä saadakseen valtiolta ilmaisia) ja kun ei ole sukulaisia lähimaissa, niin ei oikein vaihtoehtoja. Vanhin lapsista kun lopettaisi lukiota vastaavan koulun vuoden päästä ja siinä mielessä olis kiva vielä hetki sinnitellä täällä. Toisaalta täällä kun saa tiukkaa viinaa lähi-ruokakaupastakin, on toi myrkyllinen tuttavuus tuossa naapurustossa ja kelpais se lastenhoitoapu ajoittain vaikka yhdessä pysyttäiskin.
Mä itse rupesin tossa vuosi sitten ottamaan henkistä eroa ja keskittymään mahdollisuuksien mukaan omiin harrastuksiin (rouvan sammuttua aikaisin illalla on hyvää aikaa tehdä omia juttuja 
) - naapureille, tuttaville ja sukulaisille (niille joiden kanssa enempi ollaan tekemisissä eli joille nyt jotain hyötyä kertoa) on kerrottu - lasten kanssa on puhuttu asioista (jokaiselle ikäänsä sopivalla tasolla tietenkin) ja se on ainakin selvästi auttanut niitä selviytymään.
Paikallinen Al-Anon on valitettavasti ihan mahdoton: ei ollut tosiaan aiempaa kokemusta miesasiakkaista ja uskonnollisuus pursuaa korvistakin - kävin naapurikunnan puolella ryhmässä, jossa oli pari miestäkin, mutta se on liian kaukana ja työssäkäyvälle epäsopivat ajat. Rouva koki samoin AA-ryhmät liian uskonnollispainotteisiksi ja lisäksi täällä ainakin ryhmät on aivan liian isoja - asioista ei pysty keskustelemaan, vaan formaatti on lähinnä kuin kirkossa kävisi yhden saarnatessa. Tuolla “kuntoutusohjelmassa” terapeutit oli kyllä ihan osaavia ja keskustelua oli niin pienryhmissä kuin kaksinkin - jotenkin vaan jäi vähän turhan “korkeantason” tuntuma: asioita pitäisi käsitellä vähän syvällisemmin …no ehkä sinne jatkohoitoaikana ehditäänkin …olettaen että tuo ääliö nyt saa käytyä edes siellä 
Että semmosta täällä… Oispas kiva (toivottavasti, ainakin mielenkiintoista) lukea mitä aloittaja isä ja aviomies:lle ja pyykkipoika:lle kuuluu?
Pelasta itsesi ja lapsesi. Minua harmittaa, etten aiemmin eronnut - mikään ei ole lapselle pasempaa, kuin elää alkoholismin sairastuttamassa ilmapiirissä! Nyt tällähetkellä tuleva exäni osaa kyllä olla surkeana ja yrittää kaikin mahdollisin keinoin vedota minun “säälikeskukseen”, mutta ei onnistu. Jos antaisin periksi ja peruisin eron, niin muutaman kuukauden kuluttua saisin vain pettyä uudelleen, kun hän alkaisi taas juomaan.
(juo omaa pahaa oloa helpottaakseen, riippuvuus useinkin enempikin psyykkinen kuin fyysinen?)