…anteeksi. Mitäs hittuja luulitte. 'Oon luullu että en ole tehny itelleni niin pahoja juttuja. Ja kuvitellu että ne on vaan tapahtunu. Sit kun alkaa ajatteleen enemmän että onko todella antanu edes itselleen kaiken aikuisten oikeesti anteeksi. Ja sit kun pääsee siihen että oikeasti aikuismaisesti pyytää itseltään anteeksi moneen kertaan se prosessi vasta alkaa. Ja sit alkaa sattuun tuonne sydämen tienoille. Alkaa tosissaan kelaan että miksi piti ruveta leikkimään. Prosessia prosessin päälle. Ja helvetti et sit ollaan sekasin ja muuten ihan selvin päin. Me kaksi täällä jossain kehon sopukassa. Toinen minä yrittää ja toinen minä haukkuu ja uhkailee sitä herkempää.
Päihteiden käyttö meinaan on pelkkää kusipäisyyttä itseään kohtaan mun mielestä. Siitä menee rikki ja siihen se maailma loppuu jos ei ymmärrä kääntyä. Itsensä häpäisemistä ja jopa kiduttamista. Rääkkäämistä. Ei ehkä tarvis olla, mut niin se taitaa olla. Asia ymmärretty mutta kauanko paluu kestää varsinkaan kun ei ole suuntaa. Kun ei ole pohjalla mutta kuitenkin liikaa juttuja ettei pääse ylöspäinkään.
Ei kukaan halua varmaan toistaa samoja virheitä koko elämää. Silti, se ei vaadi älykkyyttä, ei voimaa, ei ystäviä, ei naista. Se että kykenee taas elään vaatii jotain korkeamman kaavan luottamusta, loivaa päästä “vinksahtamista”. Joku ehkä menettää raajan tai halvaantuu että tajuaa mistä tässä pelissä on kyse. Eikä sekään välttämättä riitä.
En ole selvinny vielä mistään mutta alan tajuaan ellen jopa sisäistään mistä tässä on kyse. Ja se ei ole tän narkkaamisen ja läträämisen arvosta. Siltikään en pysy kurissa. Et onko pikkasen kenkku tauti tuo päihde vamma.
En ihmettele enää ollenkaan että mun päässä on alkanu jauhaan tietyt “kelat”. Vittu ku se vaan on niin että MINÄ olen ihan rikki, sielu tai mieli tai mikä ikinä se onkaan, on jumissa. Sitä ei voi ees käyttää.
Täältä on vaikeeta tulla takasin. pari päivää menee ok ja sit se sanoo et mun täytyy vetää taas. Mulla siis alko mun riippuvuus puhumaan mulle. Ei mitään sen ihmeellisempää. Jo viime talvena kun olin ottamassa aspiriinia ihan särkyyn niin “se” sano että “vedä vaikka suoneen”. Se sanoo myös että “vedä vaikka rööki” tai että “kaasua, nyt haet sitä kaasua”. Mut se sanoo myös et “nyt otat sitä vippiä”. Tai et “ne on jääny kiinni” TAI “tulee maailman loppu”.
…tu mikä skitsohenki mun sieluun on tarttunu. Mut kiva että on paljastanu itsensä koska nyt olen vasta, kun kuulen näitä juttuja ääneen, pystynyt aloittaan prosessin anteeksi antamiseen itselle.
Suosittelen mutta tää on ihan kipeetä. Ja helvetin vaikee selittää, mut jotain tapahtuu tänkin robottiruttusen lokerossa vihdoin.
Asiaa kirjotit, robo. Pohdin nuita ittekin, sitä itselle anteeksi antamista,esim., vaik olen kyl kova kantaan kaunaakin, j o s ei pyydetä todella anteeksi. Ilon hippusia, hyviä, jopa riemunkin hetkiä. … On niitä! On, on, on!
bob on tyhmä jätkä…
mikä vittu sä olet tos vaihees vittuilemaan muille ihmisil…
jos jollain on pää vähän sekaisin (anteeksi robo) mut mulki on kavereita jotka kuule ääniä…
ja se ei ole kovin kivaa…
Jeanette Wintersonin kirjas Paino kirjailija miettii äitiään, jolla oli tapana sanoa (kuten niin monel äidil, onkse jossain äitiysoppaassa, kele!) “Jokaisella meillä on ristinsä kannettavana.” Kirjottaa jotain sellasta, et hän (äiti) esitteli omaansa kuin keskiaikainen marttyyri, koverrettuna, verisenä ja jonain. W. kirjottaa, että äiti kyllä uskoi Kristukseen, muttei tämän kykyyn kantaa ristiä (!!!) ja kysyy: “Onko elämä lahja vai taakka?” Mietittyvä kirja, edelleen.
Höm, ei mitään ketään vastaan enkä neuvokaan, mut mun kohalla elämä näyttää lähtevän uusiks ja paremmaks kun tajuan että on parasta lähtee siitä että antaa itselle anteeksi. Se on vaikeeta ja nössöthän ei sitä vissiin edes harkitse.
Se on raskas rosessi, kuka siihen lähtee on pehmeä ja “taipuvainen”. Kovat vaan murtuu. :mrgreen:
Ja äänistä sen verran että on ollu tosi hiljasta. Kun oon iteki alkanu toivoon maailmanloppua. Ei oo kato devilillä enää mitään sanottavaa, heh.
Et ihan kivasti menee, nyt on vaan edessä ihan perus masennus. Ja siihenhän löytyy keinot. Paitsi että poliisi kehtaa näinä toipumisen hetkillä uhkailla ajokortin menetyksellä, mut WTF, en oo varmaa vuoteen ajanu autoa, pitäkää korruptoitunu ammattikunta hyvänänne, ettekä tiedäkkään kuinka paljon ihmiset tietää, poliisin perkeleet elämän pilaajat!
Puhut robo ihan asiaa, tai ainakin sellaista asiaa mitä itsekin usein vatvon. Miksi jatkaa jotain sellaista, mistä kuitenkin päälle päätteeksi tulee vain paha olo. Elämästä nauttimisen taito hukkuu sinne johonkin ja lopulta unohtuu kokonaan.
“Pitää olla luja kuin tuhatvuotinen tammi, mutta taipuisa kuin oljenkorsi.” Siinä kaikille opettelemista.
Kummasta se lähtee, itselle anteeksi antamisesta, vai toiselle? Kun kaunakin piinaa… Itsesyytökset on kamalia ja tuttuja. Ei edes erota enää, milloin on tehnyt väärin, milloin vain turhaa syyllisyyttä. Mut mä inhoan näitä “itseäsi saat syyttää” ja “omapa on vikasi” ym. tuomitsevaa puhetta. Kun olin apteekis ja oli pitkä jono, tuli rupateltua jonkun toisen odottelijan kanssa. Hän onnistui syyttämään kymmenen minuutin sisällä minua siitä, että olin nuorena aloittanut tupakanpolton, koska hänkin oli ollut nuori, muttei niin tyhmä, hohhelihoijaa . Mitä itsesyytös hyödyttää, auttaa…?. En väitä, ettei olisi hyvä asia, että pysähtyy ja pohtii, mitä on tehnyt. Mutta syyllisyydentunteeseen jääminen ei tee hyvää. Muutoskin on mahdollinen. Joskus tekee väärin, totta hemmetissä, mutta eikö kaikki ihmiset tee…? Mä en tunne syyllisyyttä siitä, mitä olen tehnyt itselleni, se on minun asiani. Entisellä tolkuttomalla bentsojen aiheutin kyllä surua muillekin, koska musta tuli melkonen syyttävä sormi ja veemäinen ihminen… Mutta ennen kaikkea tuotin kärsimystä itselleni. En tiedä, miksi tuntisin syyllisyyttä jälkimmäisestä. Se oli minun tuskaani. Musta ois aika kovaa, että sen lisäksi minä vielä syyttäisin itseäni siitä, että tein itselleni pahaa… Asioille oli syynsä, en oikeuta sillä entistä käytöstäni, koska se, että murensin itseäni ei tarvi mitään oikeutusta. Se, että se kohdistui toisiin, oli väärin. Moni on antanut anteeksi ja olen pyrkinyt hyvittämäänkin edes jotenkin, osa on kadonnut elämästäni. En murehdi sitä enää. Enkä oikeastaan kaipaakaan kyseisiä ihmisiä. Ystäviä on. Se on tärkeää. Ja anteeksi antaminen on vaikeaa, mutta kun siihen pystyy, hirveä taakka helpottaa…
Ei muuten haukuta bobia. Bobi on ehkä suomalainen.
Resilar on loistava voiteluaine. Ja jos vaan on pää kunnossa niin kuka tahansa kestää vittuilua 24/7. Ja jos ei kestä niin raiteille lepuuttaan ja venttuuttaan.
Äh, eiku siis hoitoon, jos vaan keho kestää lääkkeitä. Jos ei niin raiteille lepuuttaan. Kyllmä kisko niskassa tuo turvan. Tai sit vaan pitää kestää.
Ei muuta ku lisää läppää robottiruttusesta. Kasvattaa luonnetta, kun tulee kritiikkiä…
Mitä tää siis nyt on. Itsensä ilmaisua. Melkein kiinnosti, mut se täytyy ilmaista. Munkin tarvii ilmaista omat ongelmat. Mut mistäköhän mä sain päähäni kerrata että jotain melkein kiinnosti. Jonkun täyty se ilmaista, koska ilmaiseminen helpottaa.
Loppuvittuiluna, en ees muista mikä täs oli pointti koko touhussa, joten vissiin trollaan itseeni. Ehkä mielenterveys ongelmat. Parempi myöntää muuten kun katua ja myöntää koska mul on paras allekirjotus.
Jotenki tuntuu et tää ei nyt mee tällä, mut menköön.
Ei oo kato devilillä enää mitään sanottavaa, heh.
