Hei!
Onpa hienoja kuulumisia nyt!
Jospa todella pohja oli tuo ja vuosi raittiina toteutuu ja sen jälkeenkin yhteiselo raittiina jatkuu!
Tuo pohja ja oman halun löytyminen on nyt avainasiat.
Itsellä kolme vuotta alkkiksesta erosta. Edelleen ollaan hänen kanssa yhteyksissä, viestitellen ja välillä jopa soitellen. Kiva täällä välillä lueskella miltä kaikelta säästyy kun ei näe, saati asu yhdessä hänen kanssaan. Kiitos kaikille kirjoittajille 
.
Voi Miner, toivottavasti sun emäntäsi raittius pitää, ja jonain päivänä hän voi olla elämästään sinulle kiitollinen. Itse lukeudun noihin vuosikausia “uskoneisiin”, eikä loppua näy. Tuon porttiteorian allekirjoitan myös meidän läheisten kohdalla täysin. Meillä kyllä aina mennyt huonot ja hyvät ajat kausittain, mutta oikein kun miettii, niin on niitä huonoja, ja paljon, joskin toki hyviäkin…eikai tässä muuten oltaisi. Meillä ei varsinaisia kuntoutusjaksoja ole takana kuin yksi, ja sekin naurettavan lyhyt, joten siihen sitä on kai jaksanut tuudittautua, että se viimeinen kortti on vielä olemassa. Tuohon jatkuvaan huoleen halusin omalta kohdalta sanoa vähän samoin kuin muillakin vastanneilla, että ei sitä saa kytkettyä pois, vaikka kuinka koittaisi ajatella, että en mahda tälle mitään. Enkä usko, että huoli poistuu, vaikka erottaisiinkin. Mietin tänään, että ehkä me päihderiippuvaisten puolisot ollaan jotenkin erityisen välittäviä ja huolehtivaisia, vai onko elämä vaan muokannut meidät niin…en tiedä. Ennen pelastin puolisoani jatkuvasti, hain milloin mistäkin, että vaan saisi putken poikki, enää en ole tehnyt sitä aikoihin ja aina se on routa porsaan kotiin lopulta ajanut. En oikeastaan enää jaksa estelläkkään lähtemästä, koska ei se sitä kuitenkaan estä, humalassahan se siinä vaiheessa jo on, vaikka onkin juonut vain pari kaljaa ja hyvä kun selvän saa…lennokkaista jutuista ainakaan. Valehtelu siis on hyvinkin tuttua, ja oma alkkikseni onkin joskus sanonut hyvin, että ajattelee että voi juoda vain vähän, kukaan ei huomaa ja se jää siihen, mutta myös pelkää, ettei vaan kukaan esim. veisi niitä juomia, jos kertoo totuuden. Näinhän se on, valehtelee läheisten lisäksi myös itselleen…että muka kykenisi kohtuukäyttöön, tai hiukan ottamaan rentoutuakseen. Ja kun ei myönnä, ei voi kellään olla mitään valittamista aiheesta. Olen kyllä lukuisia kertoja sanonut, että valehtelu asiaa vain pahentaa, mutta siinä vaiheessa himo on jo niin suuri, että ne suojelee rakkaintaan, alkoholia. Ja se raastavin vaihe, kun huomaat pienistä asioista, että jumaliste, taasko mennään, ja toinen silmät kirkkaina väittää, että ei, en ole juonut…alat jo hetken epäillä itseäsi, että ehkä se puhuukin totta, ja seuraavassa käänteessä ja täysin pleksit. Se loputon kissa-hiiri-leikki “ootko juonut” “no en oo”, vähän varovasti kattelet ja tarkkailet… ja tiedät kyllä miten asiat on, mutta et ehkä itsellesikään halua myöntää…se on se, mitä ei jää ikävä, jos joskus uskallan irti päästää! Meillä tilanne siinä mielessä ikävä, että talo on minun, puoliso työtön ja jos jotain asunto-asioita aletaan miettiä, niin tiedän, että se olen minä joka kaiken järjestää…eikä toista nyt vaan voi pihallekkaan heittää. Ois niin paljon helpompi itse lähteä, tai niin olen aina antanut itseni ajatella. Mutta ehkä ajan kanssa asiat järjestyy! Ja aina myös ajattelen ja tulen aina ajattelemaan, et kukaan ei pahuuttaan juo tai sairastu päihderiippuvuuteen! Voimia taisteluihin teille jokaiselle! Tänne kirjoittaminen todella auttaa!
152 päivää kesti tällä kertaa raittius. Toisaalta pitkä aika, mutta toisaalta nyt näin että se raiskaus ei ollutkaan se pohjakosketus. Emäntä siis lähti pitemmälle työreissulle toiselle puolelle Suomea ja ensimmäinen vapaapäivä lauantaina niin ratkesi, nyt jatkaa kolmatta päivää ja tänään olisi työpäivä. Kaikki näytti todella hyvältä, hän oli onnellisemman oloinen kuin koskaan suhteemme aikana ja aloitti jopa kuntoilun. Vielä lähtiessään reilu viikko sitten otti antabusta ja oli todella luottavainen että pystyy olemaan juomatta.
Minun pitäisi mennä sinne ensi viikon perjantaina, mutta jätän kyllä menemättä jos siellä on vastassa se surullinen, säälittävä, vapiseva ihmisraunio, miksi hän aina muuttuu pidemmän putken jälkeen. Eipä tässä taas voi kuin toivoa että saa ajoissa putken poikki ettei satu mitään pahempaa. Huoh… On tämä kyllä raskasta.
Viimeksi päätin että kun seuraavan kerran ratkeaa niin se on ero, jos ei lähde välittömästi myllyhoitoon. Nyt on mieli taas muuttunut ja olen päättänyt olla hänen tukenaan, enkä edes harkitse eroa. Kuitenkin pystyi nyt pitempään raittiuteen kuin koskaan suhteemme aikana ja meillä oli ihan älyttömän hyvät 5kk. Eli suunta on hyvä ja toivoa on niin kauan kun hän yrittää. Sitten jos suunta kääntyy ja juomiset alkavat lisääntymään eikä vähenemään niin on pakko alkaa tekemään vaikeita ratkaisuja. Kiitos taas kaikille jotka näitä viestejä jaksavat lukea.
Ja osastolle se tämäkin ratkeaminen hänet johti, onneksi on kuitenkin fyysisesti kunnossa. Nyt lepäilee siellä viikonlopun ja tulee sit kotiin. Työreissun piti kestää vielä 1,5 viikkoa. On kyllä vaikea käsittää miten aina vaan tekee itselleen näin. En kyllä usko että työnantaja enää kauaa katsoo tätä, kuitenkin ollut vajaan vuoden aikana jo useasti pois juomisen takia. Varmaan tulee taas tältäkin työnantajalta kohta joku hoitoon ohjaus ja sit potkut jos ei lopeta kokonaan juomista. Joka ikinen kerta se juominen johtaa johonkin tällaiseen tilanteeseen. Hän ei koskaan pysty itse lopettamaan juomista, aina se loppuu vasta kun haen hänet jostain kotiin tai joutuu osastolle.
Oma jaksaminen on kyllä parantunut todella paljon. Tuli nyt oikeastaan ensimmäistä kertaa sellainen olo että ihan sama, tehkööt mitä tekee, elämä jatkuu silti. Ja mulla on hyvä elämä. Aloitin työn ohessa opiskelutkin uuteen ammattiin ja omaa raittiutta tulee kohta 7 vuotta täyteen. En ole koskaan ollut näin hyvässä kunnossa ja onnellinen. Olen lisännyt liikuntaa entisestään ja se on kyllä itsellä se asia mistä saan eniten voimaa ja jaksamista. Kohta lenkille koirien kanssa. 
Mukavaa viikonloppua kaikille! Kyllä se elämä voittaa kun pitää itsestään ja omasta jaksamisesta huolta!
"Oma jaksaminen on kyllä parantunut todella paljon. Tuli nyt oikeastaan ensimmäistä kertaa sellainen olo että ihan sama, tehkööt mitä tekee, elämä jatkuu silti. Ja mulla on hyvä elämä. Aloitin työn ohessa opiskelutkin uuteen ammattiin ja omaa raittiutta tulee kohta 7 vuotta täyteen. En ole koskaan ollut näin hyvässä kunnossa ja onnellinen. Olen lisännyt liikuntaa entisestään ja se on kyllä itsellä se asia mistä saan eniten voimaa ja jaksamista. Kohta lenkille koirien kanssa. Mukavaa viikonloppua kaikille! Kyllä se elämä voittaa kun pitää itsestään ja omasta jaksamisesta huolta!
[/quote]
"
Hei,
juuri näin olet hienosti saanut palikat oikeisiin paikkoihin. Jaksa luottaa itseesi ja anna itsekkäästi itsellesi sitä hyvää aikaa, elämyksiä jne.
Jatka huolenpitoa itsestäsi! Hyvää viikonloppua sinne myös!
hän on alkoholisti, niin tää on ihan “normaalia”
toivottavasti sai raittiudesta kiinni 
Ei saanut. Tein päätöksen erota jo ensimmäisen kerran viime vuoden syksyllä, ja erosinkin silloin ja muutin omilleni. Silloin hän joi kuukauden putkeen ja lähti sitten hoitoon, joka kesti useita kuukausia. Luulin, että jokin oli muuttunut hänessä sen hoidon aikana. Ja varmasti olikin, mutta ei tarpeeksi. Annoin siis hänelle vielä sen kuuluisan yhden ja viimeisen mahdollisuuden ja otin takaisin hoidon jälkeen. Saimme viettää mahtavat puoli vuotta yhdessä, kunnes hän otti aivan yhtäkkiä yliannostuksen ja olisi kuollut käsiini ilman ambulanssia. En vielä silloin lähtenyt pois, vaan jaksoin uskoa raittiuden ehkä kantavan vielä. Meni 2kk, hän oli aivan pillereissään eräänä perjantaina ja paljastui, että oli syönyt kipulääkkeitä salaa pari viikkoa. En vielä silloinkaan viheltänyt peliä poikki, ajattelin, että ei ole kuitenkaan alkoholia ottanut. Nyt sitten hänelle tuli oikeastaan ensimmäinen kunnon tilaisuus (olin yötä pois kotoa) ja ratkesi juomaan, joi viikon ja meni vielä pisteenä iin päälle toisen miehen kanssa sänkyyn.
Muutin jälleen omilleni ja läheisriippuvaisessa sairaassa mielessäni vielä ajattelen, että jos hän olisi nyt vuoden itsekseen täysin raittiina, ja en ole (tai hän ei ole) ketään toista siihen mennessä löytänyt, niin antaisin vielä yhden mahdollisuuden. Jos olisi vielä vuoden siitä raittiina niin voisin harkita yhteenmuuttoa. Tiedostan sen, että todennäköisyys pysyvälle raittiudelle on häviävän pieni ja pelko ratkeamisesta tulisi olemaan läsnä useita vuosia, ellei loppuelämän. Ja en tiedä miten pettämisen voi antaa anteeksi, tai voi ehkä antaa anteeksi, mutta voiko sitä unohtaa? Tai hyväksyä? Ei hän ikinä selvinpäin pettäisi, siitä olen varma. Pettäessään koki jo minut menettäneensä, niin ajatteli että ihan sama, kaikki on jo menetetty. Tavallaan ymmärrän sellaisen päihtyneen logiikan.
Mutta toisaalta, en olisi itsekään aikoinaan uskonut raitistuvani ja keväällä tulee 10 vuotta täyteen. Vaikeinta tässä on se, että meillä on tosi hyvä olla yhdessä ihan kaikin puolin ja raittiit jaksot kestävät yleensä useita kuukausia (nyt oli siis 10kk täysin raittiina ja yli vuoden ilman alkoholia) ja hän tekee todella paljon töitä raittiuden eteen, ei koskaan ole vähätellyt ongelmaa, ottaa kaiken saatavilla olevan avun vastaan ja oikeasti haluaa elää raitista elämää. Tiedostan myös sen, että jos nyt vaan menen rohkeasti eteenpäin, saan varmasti hyvän elämän myös ilman häntä ja löydän jonkun toisen, sitten kun olen joskus siihen valmis. Olen omaan elämääni enemmän kuin tyytyväinen, minulla on kaikki asiat hyvin. On tämä vaikeaa. Vaikeaa rakkautta.