Nyt on pakko vain purkautua tänne, kun ahdistaa eikä ole oikein järkevää paikkaa näiden ajatusten kanavoimiseen. Mietin niitä ongelmiani, jotka ylipäätään saavat minua hakemaan alkoholista helpotusta. Ongelmat olivat jo kauan ennen alkoholiin tutustumista ja ovat yhä yli vuosikymmenen alkoholin kanssa elämisen jälkeen. En vain pidä itsestäni ja arjesta sellaisena kuin se on, vaan vaadin enemmän mitä voin saada. Stressaannun pienistäkin haasteista enkä siedä huonommuuden tunnetta jonka arki jatkuvasti saa aikaan. Omaa luontaista neuroottisuutta kun ei tunnu saavan rauhoitettua millään ja käyn koko ajan kierroksilla ihan pienistäkin asioista. SSRI-lääkitystä en halua edes harkita, sillä se tasaa pois ne ainoat hyvätkin hetket elämästä. Tuntuu että miksi edes elää jos elämä on vain tasapaksua ja mitäänsanomatonta? Jos olisi jokin muu toimiva ja vain hyviä puolia sisältävä lääke, niin sitä ehdottomasti kokeilisin. Mutta ei tietenkään ole. En ymmärrä edes miksi. Koen jopa pientä katkeruutta tästä.
No miksi sitten juon? No siksi että se vaikuttaa olevan toimiva lääke ja sitä kautta neuroottisuus ja vaativuus usein helpottavat. Jotenkin sitä vain on parin kaljan jälkeen aina rennompi ja huolettomampi olo kun hermot hetkeksi rauhottuvat. Olen siis tissuttelija ja tykkään juoda muutamana päivänä viikossa 2-3 olutta kerralla ja joskus enemmän jos on jotain illanistujaisia kavereiden kanssa. Juominen ei juuri koskaan aiheuta ylilyöntejä tai pahaa oloa, vaan on juurikin mukavaa ja rentouttavaa. Siksi siitä pidänkin niin. Silti, riippuvuushan kyseessä on selvästi. Olen ilmeisesti alkoholisti, vaikka vihaan tuota sanaa sen äärimmäisen raskaan ja negatiivisen, jopa kuolettavan painon takia. Silti, alkoholi tuo huomattavasti iloa elämääni tässä nautiskelun muodossa kuin se nykyään on, joten en vain löydä riittävästi motivaatiota täysraittiuteen. Jos en juo alkoholia, niin tilalla on aina sokeri, eli herkuttelen aina tämän tilalla. Yritän myös hakea onnistumisen fiiliksiä tekemisestä, mutta yksinkertaisesti omilla kyvyilläni ja vaativuuteni takia turhautuminen on jatkuvaa eikä tyydytystä saa tekemisestä kuin äärimmäisen harvoin.
Mietinkin, että onko elämän tarkoitus lopulta se, että on pakko kärsiä itsensä kanssa ja elää päihteetöntä elämää vain siksi että se on päihteetöntä? Ainut asia mitä lopulta haluaisin elämältä on se, että neuroottisuus helpottaisi ja pystyisin rentoutumaan ja nauttimaan asioista. Sellainen mukava tyytyväinen ja rauhallinen olo. Mutta sitä ei vain tunnu löytyvän mistään muusta kuin alkoholista. Tuntuu että jatkuva neuroottisuus ja stressi kaikesta suorittamisesta syö kaiken energian. Haluaisin olla vaan ja nauttia. Haluaisin pois vaatimuksista ja arjen suorittamisesta. Hiljaisuus, rauha, lepo, tyytyväisyys. Nämä kun elämääni tulisivat niin voisin sanoa olevani onnellinen. Tällä hetkellä ne tuntuvat tulevan vain parin bissen kautta hetkeksi. Mutta haluaisin että ne olisivat pysyviä.
Olen hakeutumassa psykoterapiaan käsittelemään tätä ongelmaa lähiaikoina. Saa nähdä onko siitäkään apua. Mutta onko samassa tilanteessa olleita ja miten olette päässeet tästä parempaan vai oletteko ylipäätään?
Tällä hetkellä jokin suurempi kriisi meneillään kaiken kanssa. Pitäisi olla tekemässä sitä sun tätä ja olen itselleni vaativampi kuin koskaan. Haluaisin vain jäädä pois tästä elämän hulinasta ja suorittamisesta. Haluan rauhan ja lempeän tyytyväisyyden. Joskus mietin että onko elämällä edes sellaista tarjota, vai löytyykö se rauha vain kuolemasta. Jos elämä on vain kärsimystä ja suorittamista, en näe sitä kovinkaan mieleisenä.
T. Mies, 32 v
.