Heipähei. Päätinpä sitten pienoisen pohtimisen ja miettimisen (ja jonkin asteisen juomiseen kyllästymisen) johdosta rekisteröityä foorumille. Eihän ne asiat ala menemään parempaan suuntaan, jos ei jossain vaiheessa oikeasti tee sitä päätöstä tai siirrä sitä päätöstä ajatuksesta tekoihin. Olkoon tämä jonkinlainen ensimmäinen askel. Vaikkakin vaikea sellainen.
Vähän taustoja. Olen hieman alle kolmekymppinen nainen. Juominen on ollut elämässäni osana jo niistä teinivuosista asti. Silloinhan se tosin oli sitä satunnaista viikonloppuryypiskelyä, jos vaan sai jostain jonkun ostamaan jotain tai muuten hankittua juotavaa. Täysi-ikäisyys oli kuin taivas; pääsi baareihin. Siinä vaiheessa kuitenkin sanoisin juoneeni ihan kuin kuka tahansa ikäiseni. Silloin tällöin baareissa mukavat kännit. Asia ns. räjähti käsiin ehkä siinä vaiheessa, kun hieman yli parikymppisenä muutin omaan asuntoon. Mä melkein pidin parhaimpana puolena siinä sitä, että mä saisin juoda niin paljon kuin haluan, minä viikonpäivänä tahansa. Olipa sekin typerä ajatus. Vapaus juoda.
Hakeuduin ihan tarkoituksella sellaisten ihmisten seuraan, jotka olivat jokseenkin samanlaisia. Ne jotka valittivat juomisesta tai pitivät sitä muuten turhana tai tyhmänä, leimasin tylsiksi kukkahattutädeiksi ja sainkin seurakseni niitä ihmisiä, jotka tykkäs juoda yhtä antamuksella kuin minä. Ja jos sellaista ei ollut, juopottelin yksin kotona. Pahinta mitä tiedän. Ja kovin surullista. Istua yksin kotona illasta toiseen ja juoda paha olo ja yksinäisyys pois.
Mulla oli omasta mielestäni kaikki hyvät syyt juoda. Mulla on masennus, syömishäiriö, ahdistusta ja pelkoja. Lääkkeitä on syöty; oikein ja väärin. Mutta juominen oli silti kans kiva lisä. Sanottakoon, että sorruin myös huumeisiin, joista räpiköin itseni ihan omin voimin irti ja nyt olen pari vuotta ollut käyttämättä mitään. Mutta juominen, se ei lopu. Sitä on koko ajan saatavilla, sen kun kävelee lähikauppaan. Ja kun se on laillistakin. Sen sijaan koin helpommaksi irtautua huumeista ja siitä maailmasta ja niistä ihmisistä.
Mun juomisesta sen verran, että en ole enää pitkiin pitkiin aikoihin vetänyt kännejä, mä olen lähinnä tissuttelija, pienessä sievässä on kiva olla. Kännejä en vedä, koska ensinnäkin saan niin kauheat olot, jos juon liikaa, oisko se sit antabusreaktio vai mikä se nyt on; iho punoittaa, hengitys on vaikeaa, sydän takoo tuhatta ja sataa ja tätä kestää sen tunnin…puoltoista. Hillitymmällä tahdilla ja vähemmällä juomisella joskus saa vältettyä tuon. Lisäksi en koe, että itsensä juominen kaatokänniin on edes missään mielessä kivaa, on kiva juoda silleen vähäsen, mikä tarkoittaa mun kohdalla max. viittä siideriä ja sit tehdä jotain itselle mieleisiä asioita; pelailla tms. kotona.
Musta mä osaan kuitenkin siinä mielessä just käyttää alkoholia, et tiedän tasan tarkkaan, mikä kertamäärä on se maksimi ja osaan kuulostella juodessani, että milloin pitää lopettaa. Jos olo alkaa mennä yhtään sekavaksi, korkki kiinni, pullo kaappiin tai pullonjämät viemäristä alas ja juominen on siltä päivältä siinä. Ja jos tätä tapahtuisi se kaks kertaa viikossa korkeintaan, se ois mulle ok. Se ois enemmänkin; se ois lottovoitto. Mutta kun mä voin tehdä sitä viisikin kertaa viikossa… Se on liikaa.
Mulla olis tavoitteena se, että lakkaisin tissuttelemasta useana päivänä viikossa, määrissä ei sinänsä ole mitään vikaa, tuo 5 on se maksimi, mut useimmiten mun juominen rajoittuu 2-3 siideriin/bisseen. Ongelmallista on myös se, kuinka koen pakottavana tarpeena tissutella. Välillä tuntuu, et mun iltani on ihan tylsiä ja tympeitä, jos en ota sitä muutamaa juomaa. Tässä kohtaa näen ISON ongelman. Musta se on jonkinasteista alkoholismia, jos ihmisestä tuntuu, että on pakko juoda. Mua ärsyttää ja turhauttaa, että mä tunnistan itsessäni ja käytöksessäni ongelman, tiedän, et jotain pitäis tehdä, mut en saa muutettua mitään. Mä tiedän et mul on ongelma myös siitä, et mä häpeän mun tissutteluani ihan yli kaiken. Mä häpeän käydä lähikaupoissani, mä voin vaikka vannoa, et ne ihmiset ajattelee jotain pahaa. Vaikka onks sil mitään väliä, mitä muut ajattelee? On kai sillä vähän. Tai ei sinänsä, mut jotenkin… No.
Kaikista pahinta tästä tilanteesta tekee sen, et mulla on pieni lapsi. Alle vuoden ikäinen. Mä en koskaan juo hänen seurassaan, tarkoittaen sitä, et jos lapsi on hereillä jne. niin mä en juo. Mä juon iltaisin, kun lapsi on mennyt nukkumaan. Pahinta ois kai se, et yhtään humalaista/hiprakkaista vanhempaa joutuis katsoa. Vaikka ei välttämättä kauheesti tajua vielä. Mun tekee hänen puolestaan niin pahaa, mun lapseni ansaitsee parempaa, kun tämmöisen. Entinen narkkari ja nykyinen alkoholiongelmainen. Päälle päin musta ei näe kukaan yhtään mitään, tää on mun salaisuus ja mä juon ne muutamat juomani ihan täällä kodin seinien sisällä yksin. Ei kukaan tiedä. Tuo lapsi on kans varmaan iso osasyy siihen, miks mä pystyn kuitenkin nuo määrätkin pitämään alhaalla (sen lisäks et en kestä juoda isoja määriä), koska mä en voi ottaa riskiä, et oon oikeasti kännissä ja sit tiedä mitä voi tapahtua. En mä voi sammua tms.
Tuli vähän pitkä tarina. Mut ehkäpä joku jaksoi lukea. Mä yritän jotain. Tänne kirjoittaminen olkoon oikeasti se eka askel. Varmasti täältä löytyy vertaistukea. Eikä täällä kukaan varmaankaan katso kieroon, et mitä säkin siinä valitat tai arvostele tai leimaa miksikään.
