Vähän ennen hajoamista

Jo pitkään olen miettinyt, että jotain olisi pakko tehdä, en vain ole osannut mistään aloittaa. Aloitan nyt kirjoittamalla tänne, niin tuntisin ottaneeni edes yhden askeleen.
Avomieheni aloitti taas juomisen, vaikka pari viikkoa sitten edellisestä monen päivän ryypyttelystään selvisi. Tätä on jatkunut monta vuotta, välillä voi mennä kuukausia hyvin, välillä usean viikon putket seuraavat toisiaan.
Ei ole yhteisiä lapsia eikä yhteistä omaisuutta, joten sikäli olisi helppo lähteä. Mutta olen niin nahjus, etten saa lähdettyä. Ryyppyputken aikana kaikki energia menee omaan jaksamiseen, selvinä aikoina taas ajattelee, että jospa se tästä.
Tiedän, ettei mikään muutu. Yritän vaan jaksaa aina seuraavaan selvään kauteen, koska silloin meillä menee hyvin. Mutta taas tuntuu, etten vaan jaksa. Kun olisi yksikin ihminen, jolle puhua, muttei ole.
Tiedän, että pitäisi vaan lähteä ja jatkaa elämää, mutta en onnistu siinä. Voimat alkavat olla lopussa, pää leviää…

:smiley:

Tuttua. Liian tuttua. Itselläni on onneksi se tilanne, että lähipiiri tietää eikä tarvitse kuluttaa energiaa peittelyyn. Toinen juttu on sitten juuri tuo, miten itse jaksaa. Minun selviytymiskeinoni on se, että puuhastelen ja keskityn tekemään ja hoitamaan asioita. Eihän se surua ja pettymystä pois vie, mutta auttaa. Myös meillä on juomisen väliaikoina hyvä olla yhdessä…tosin viime aikoina kokemani pettymykset lupausten rikkomisesta ovat aiheuttaneet katkeruutta ja riitoja ja nakertaneet sitä hyvää.

Yhden neuvon annan. Pidä tiukasti huolta siitä, että halutessasi olet vapaa lähtemään, etkä joudu esim. taloudellisten seikkojen vuoksi roikkumaan yhdessä.

Sanoisin että jossain kohtaa automaattisesti kamelin selkä katkeaa. Sain ohjeeksi jostain auttavasta puhelimesta sen, että toista voi auttaa ja tukea vain jos jaksaa. Jos oma jaksaminen ja energiat eivät riitä, parempi antaa olla. Se on satuttavaa ja vaikeaa sen hyvän vuoksi, mutta joskus molemmille tarpeen. Tai niin haluan itse uskoa. Viime aikoina, kun olen yrittänyt olla juovan miehen kanssa mukamas rajoittamassa ja kaitsemassa, olen huomannut että kumpikin kärsii. Riitelyksihän se menee, jos juoppo haluaa juoda ja toinen haluaa juopon palaavan ns. normaaliksi.

Kiitos vastauksesta sinulle nimimerkki Et ole yksin. Juu, tilanne on onneksi sellainen, että pääsen tästä lähtemään, kun vain saisin itseäni niskasta kiinni ja uskaltaisin. Tässä muuttotappiokunnassa saa asunnon helposti ja taloudellinen tilanteenikin on ok.
Turhauttaa taas. Olin välillä muualla, mutta tulin kotiin, kun ei jaksa loputtomiin toistenkaan nurkissa roikkua. Olen luvannut itselleni, etten mahdollista mieheni juomista enää, mutta sorruin taas hakemaan tasoittavia, kun krapuloissaan vapisi, pyysi ja rukoili. Vihaan ja halveksin itseäni, se on tässä melkein pahinta.

Hei Yksin, onko kotipaikkakunnallasi al-anonia? Tai jossain lähellä. Suosittelen lämpimästi.
Niin se vaan on, että alkoholistin läheisten on saavutettava se oma pohjansa ennen kuin muutos tapahtuu. Ajatus muutoksesta elää ja hautuu, sitten se hetki tulee: tää oli nyt tässä. Voisit pienin askelin mennä kohti muutosta, sillai kun se itsestä tuntuu hyvältä.
Tsemppiä!

Naapurikaupungissa olisi tuo al-anon, olen sitä harkinnut. Arveluttaa sekin, kun mies raivostuu, jos tietää minun “laulavan” meidän yksityisasioita muille.
Nyt on taas ihan täydellisen epätoivon hetki. Juominen jatkuu, en edes tiedä, millä verukkeella on töistä pois. Varmaan saa kohta potkut ja sittehän sitä on aikaa juoda. Krapulassa lupaa lopettaa ja rukoilee, etten jättäisi, kännissä (kuten nyt) on ilkeä ja ylimielinen. Taas pitää yrittää voimia jostain kasata, että jaksaisi omat velvollisuudet suorittaa.

En näin ulkopuolisena oikein ymmärrä, mitä saat tuosta suhteesta. Itselläkin kyllä takana pitkä ja vaikea suhde alkoholistiin, ja toki oli hyviäkin aikoja. Kuten kaikilla.

Jos yhdessäolo ahdistaa vain silloin, kun mies juo, voisitte hommata erilliset asunnot. Olisitte yhdessä vain silloin, kun mies on selvinpäin. Miehen dokailu ei vaikuttaisi niin paljon omiin rutiineihisi, eikä omaan arkeesi. Saisit lisäksi ehkä hieman toisenlaista näkökulmaa suhteeseenne. Samassa kämpässä asuminen alkoholistin kanssa saa kaikki asiat ja ongelmat paisumaan vielä suuremmiksi, ja olo voi tuntua tukahtuneelta ja jopa siltä, että asuisi vankilassa. Mieleen ei mahdu juuri muita asioita kuin alkkiksen touhut ja se, milloin juominen taas alkaa tai milloin putki mahtaa tällä kertaa päättyä. Elämää on kuitenkin muuallakin. Se voi jäädä ahdistavassa tilanteessa kokonaan huomaamatta. Saati elämättä.

Toki erillään asuminen on kalliimpaa, mutta jos raha ei ole sinänsä este, niin voiko omalle rauhalle asettaa hintalappua?

Pakkasen ehdotus on hyvä. Se on niin raskasta olla samassa taloudessa juovan ihmisen kanssa. Hommaa oma kämppä!