Uusia alkuja

:smiley:

Viikonloppu meni ihan hyvin. Lueskelin kokouksesta saamani aloituspaketin pienet kirjaset ja kyllä ne herättivät ajatuksia. Tajusin esim. sen, että olen todellakin ollut 10 vuotta juomatta jonkun toisen ihmisen (lapseni) takia, en omasta päätöksestäni. Vaikka lapseni ei sitä koskaan ole edes osannut pyytää, tämä on ollut motiivini. Ja tässä on varmaan yksi selitys sille, miksi nyt aloin juoda uudestaan. Kun lapsi on ollut kesäreissuillaan, tämä juomisen este on ollut myös poissa. Vastuun helpottaminen on mielessäni (ja ajallisestikin) antanut tilaa juomiselle.

Neljäs tipaton päivä on menossa nyt, ja lauantain kokouksen hyvä olo alkaa hiipua - saakutin saakutti: alkaa taas tehdä mieli! :imp: Tiedän pääseväni kokoukseen ensi lauantaina, mutta en todennäköisesti ennen sitä. Tosin lapsi palasi taas kotiin, joten siinä on rajoitin. Ja tietysti voisin varmaan ottaa yhteyttä siihen ryhmäläiseen, jonka puhelinnumeron sain, jos tiukille menee.

Mietin vielä sitä AA-ryhmää. Totesin, että ainakin yksi äärimmäisen hyvä puoli siinä mielestäni on. Silloin jos käyn psykologilla, a-klinikalla tms., asetelma on se, että minä olen potilas, ressu, alkoholisti jne., jota tuo kunnollinen työntekijä - vähän ylhäältä käsin - auttaa. Minä kerron omista ongelmistani ja hän ei kerro itsestään mitään. Mutta ryhmässä tilanne on tasa-arvoisempi: on hyvin helpottavaa kuulla, että myös muut ovat joutuneet vaikeuksiin, mokanneet. Se auttaa itseä avautumaan aivan toisella tavalla. Tunnet olevasi ihminen siinä kuin muutkin paikallaolijat, kukaan ei suhtaudu sinuun alentuvasti eikä asioitaan tarvitse kaunistella. Minä koin, että tämä ilmapiiri antaa ainakin minulle mahdollisuuden tuoda menneisyydestäni ja tästä hetkestä toisten ihmisten eteen jotain sellaista, mistä en ikinä ennen ole saanut, uskaltanut enkä voinut kenellekään puhua. Se on hyvin vapauttavaa. On paikka, jossa tätä osaa itsestään ei tarvitse kätkeä, ja pelätä, mitä tapahtuu, jos joku saakin sen selville. Saan olla tiusku, alkoholisti, ilman tuomioita, kauhistelua tai arvostelua. :slight_smile: Ja yhdessä toisten kanssa ja toisten esimerkistä oppien etsiä tietä raittiiseen elämään.

Johan tuli ylevää tekstiä! :laughing:

Hmm…aika jännä… Just ite mietin samaa asiaa kun luin kirjoituksesi. Siis en ole käynyt AA-ryhmässä vaan eri sosiaalityöntekijöillä… Ja jotenkin se tuntuu välissä inhottavalta kertoa omista asioista kun toinen vain istuu pöydän toisella puolella ja kuuntelee. Välillä jotain kysyen, mutta koko tapahtuma tuntuu niin kliiniseltä. Toinen ihminen kuuntelee minua vain koska saa palkkaa siitä, enkä usko että hän todella ymmärtää minua kun ei ole sitä itse kokenut…

Kyllä se nyt on tullut todistettua, että ei se juominen lopu ennen kun tosiaan tulee se oma pohja vastaan. Toivon vaan että se tulee kuitenkin “ajoissa”. Karua mutta totta.

Tästä minäkin olin huolissani, että entä jos en voi mitään, vaan minun on väistämätön pakko juoda pohjalle asti (=menettää kaikki). Mutta nyt olen oivaltanut, että jokaisen pohja on eri korkeudella. Minulla se taitaa olla siinä, että en suostu pilaamaan lapseni elämää, en riskeeraamaan työtäni enkä murtamaan vanhoja vanhempiani juopottelullani. Toivon, että tämä riittäisi pohjaksi, ettei tarvitsisi luisua syvemmälle. Ja haluaisin olla optimisti, että kun olen havahtunut hakemaan apua jo nyt, ehkä paljon pohjemmalla ei tarvitsisikaan käydä (ainakaan tässä vaiheessa elämää - koskaanhan ei tiedä, mitä elämä vielä tuo vuosien mittaan. Alkoholisti on kuitenkin jossain mielessä vaaravyöhykkeessä koko elämänsä ajan.)

Eilen juomahalu unohtui, kun lähdimme uimarannalle ystävien kanssa. Se, että saa ajatukset pois juomisesta, on tosiaan tehokas keino, kun siinä onnistuu. Yhtäkkiä vain huomasin, että olen voinut nauttia kesästä ja ystävien seurasta pari tuntia ilman, että on juominen käynyt mielessäkään. :slight_smile: Vaikeahan ajatuksiaan on ohjailla, ei minullakaan tahdo oikein onnistua esim. se, että sanon itselleni:“Nyt alan lukea saadakseni ajatukset pois viinasta.” Ajatus kun tahtoo jatkua: “Nyt luen, etten ajattelisi viinaa. Voi, vieläkin näköjään ajattelen viinaa, vaikka luenkin.” Eli pyörii mielessä silti, koska ajattelee koko ajan sitä, miksi yrittää tehdä jotain muuta. Mutta eilen onnistuin vahingossa! :smiley: Ja ylimääräinen ilon aihe oli, kun rannalta pyöräilimme kotiin AA-kokouspaikan ohi (siellä oli toisen ryhmän kokous juuri loppunut) - ja rapulta vilkutti yksi ryhmästäni tuttu nainen! Sydäntä lämmitti, että hän huomasi ja tunnisti minut, vaikka on vain kerran tavattu.

Oman toipumiseni alkuaikojen kokemukseen liittyy todella tukevasti juuri tukihenkilön läsnäolo.
Heti ensimmäisessä palaverissa jäätiin juttelemaan kanssani näistä AA-kuvioista ja kokouskäytännöistä.
Pääsin ymmärtämään asioita heti ensimmäisenä iltana.
Seuraavaksi päiväksi tukihenkilöni ehdotti tapaamista henkilökohtaisesti ja niin myös tapahtui.
Hän haki minut kotiinsa juttelemaan ja kertoi myös omaa tarinaansa elämästään kohti raittiutta.
Se oli mielenkiintoista ja sai minut tavallaan koukkuun toipumisohjelmaan. Koin vetovoimaa heti alusta alkaen.
Sain kaipaamaani tukea ja se selvästi helpotti.

Tänään omissa toimissani muistan tämän ja toteutan tuota samaa asiallisentoiminnan linjaa.

Äh, mulla jäi tukihenkilön numero kotiin (en ollu tallentanu sitä kännykkään vielä)! En kyllä töistä voisi soittaakaan, mutta vois edes lähettää tekstarin - tosi tukala olo nyt (=janottaa). :frowning: No, en voi nyt juoda (ensin olen töissä, sitten illan lapsen kanssa). Toisaalta en samoista syistä pääse tänään minkään ryhmän kokoukseenkaan. A-klinikalta soittivat vihdoin äsken, pääsen sinne perjantaina ensimmäiselle tutkimusjakson käynnille. Aion toki mennä: kaikki apu on nyt tarpeen. Mutta tällä hetkellä tuntuu, että AA voisi paremminkin olla mun tie.

Tuli poltti taas. Se korvensi. Vaati, maanitteli, uhkaili:“Vain Myrkky voi sinua auttaa! Vain sillä voit minut sammuttaa!”. Minä kiemurtelin, hikoilin, pinnistelin. Tuli kavensi ajattelun. Vain Myrkky mahtui mieleen. Vastustin Tulta. Vastustin kaksi päivää, vastustin yhden päivän, vastustin yhden tunnin. Lopulta illalla: voimat loppu. Laitoin viestin Tuelle, vaikka tiesinhän, että oli jo myöhä. Jo liian myöhä. Tuki, perheellinen ihminen, ei ehtinyt vastata. Istuin tunnin puhelin kädessä. Yksin. Sitten poltti Myrkky jo kurkkua, toinen lasillinen toi vedet silmiin. Myrkky täytti solut, tuli hiipui hiljaa. Ei ääntäkään. Hengähdin. Hetkeksi.

Mutta Tuli valehtelee. Ei Myrkky sitä sammuta. Se kerää visusti kaiken Myrkyn itseensä. Polttoaineekseen. Ja pian, jo huomenna tai ylihuomenna, Tuli alkaa taas kuiskutella. Pian jo vaatia. Maanitella. Uhkailla. “Vain Myrkky voi sinua auttaa!”

Näin kävi eilen. Taas. Tästä tulee pitkä ja kivinen taival. :cry:

Tiesin, että pitäisi puhua jollekulle. Mutta rima nousi viikon mittaan, samaa tahtia juomahalun kanssa. Alkoi tuntua, että ehkä se numeron antanut ihminen ei tarjoutunutkaan tukihenkilöksi, vaan vain seuraksi toisiin ryhmiin, kuten sanoi. Ja alkoi tuntua mahdottomalta soittaa jollekulle, jonka on vain kerran tavannut, ja sanoa, että haluan viinaa. On vielä vaikea luottaa siihen, että toinen oikeasti ymmärtää - vaikka tiedänkin, että ymmärtää. Ja tuntui myös, että mitäpä se toinen siihen olisi osannut sanoa, mikä olisi auttanut. Kun ei sellaisestakaan itsellä vielä ole kokemusta. Pitäisi vain uskoa ja luottaa, että toiset osaavat auttaa!

Meillä oli puhelimen päivystys 18-21, mutta pääsin rauhassa puhelimen ääreen vasta sen jälkeen. En voi soittaa ja puhua tästä asiasta, kun lapsi kuuntelee vieressä. Varmaankin voisin soittaa jonkun toisen paikkakunnan jatkuvasti päivystävään puhelimeen?

Tässä meni tällä kertaa metsään. Tiesin ja tunsin, että pitäisi puhua, mutta luulin kestäväni perjantaihin (a-klinikka), lauantaihin (AA-ryhmä). Väärä luulo.

Eilen ei onnistunut kumpikaan. Tänään taas uskoakseni molemmat.

Kiitos, kiltti Vaeltaja, kun jaksat kannustaa. Suunnan kyllä luulen jo tietäväni, mutta toteutus ontuu vielä pahasti. :slight_smile:

Opettaa, huomaan: perin pohjin ja kantapään kautta. Tuskallista oppia, mutta luultavasti elintärkeää.

Noh, eihän maailma tähän kaadu. Mitään kamalaa ei ymmärtääkseni tapahtunut. Olisi tietysti mielenkiintoista pohtia, mikä tunnetila laukasi niin voimakkaan viinanhimon ja miten jatkossa välttyä tai purkaa sellainen.

Aikonaan omalla kohdallani se oli lähinnä yksinäisyys ja itsensä tarpeettomaksi tuntemisen tunne ja välillä jokin aivan selittämätön itsetuhoisuus, jota en oikein pysty analysoimaan.

Joka tapauksessa minua on auttanut se, että vähän toivuttuani, olen määrätietoisesti pitänyt huolta ihmissuhteistani ja minulla on selvät tavoitteet ja suunnitelmat elämälleni.

Kiitos lohdutuksesta, Vaeltaja. Sitä jotenkin vain niin helposti pettyy itseensä, kun ei tahdo tajuta, että niinkuin useimmista muistakin sairauksista toipumiseen, tähänkin pitää varata aikaa. Ei se toipuminen tapahdu hetkessä, esim. silloin, kun juominen loppuu. Se on parhaimmillaankin vasta hyvä alku toipumiselle.

Kävin tänään sitten a-klinikalla puhumassa. Työntekijäkin totesi, että tahti, jolla olen tänä kesänä alkanut juoda, ei hyvältä näytä. Sain ohjeen keksiä muuta tekemistä juomisen tilalle (ihan kuin olisin ennenkin kuullut tuon neuvon… :wink: ), esim. tälle illalle, joka on riski, koska lapsi lähtee yöksi pois kotoa. Ja sain tiistaiksi seuraavan ajan sekä kannustusta käydä myös AA:ssa.

Minulla olisi mahdollista päästä a-klinikan työssäkäyvien asiakkaiden ryhmään. Se kokoontuisi 12 kertaa. Mutta sen kellonaika on keskellä työpäivääni! Miten ihmeessä kysyisin työnantajalta luvan tällaiseen “harrastustoimintaan” työpäivinä? En ole ongelmastani töissä puhunut. Lisäksi a-klinikan työntekijä sanoi, että voisin ottaa antabuksen avuksi, jos lopettaminen on vaikeaa. Se oli minulle yllätys. Ensimmäinen ajatus oli, että onko siitä mitään apua - eihän silloin voi juoda, mutta ei kai se juomahalusta paranna? Että kärvisteleekö sitä sitten sen kanssa aikansa, ja kun lääkkeen lopettaa, palaako entinen kuvio? Mutta minkälaisia on muiden kokemukset antabuksesta?

Huomenna menen taas ryhmään, se ainakin on varma. Viimeksi siitä tuli niin hyvä mieli. Aiemman viestisi ajatus siitä, että kannattaa kiinnittää myös huomio siihen, milloin on hyvä olo, “se on oikea suunta”, oli hyvä. Jos minusta AA:ssa ja kokouksen jälkeen tuntuu hyvältä, minun kannattaa käydä siellä.

Kiitos! Samoin sinulle. :slight_smile:

No tämä ajatus minullakin oli: eihän ongelman todellinen syy antabuksella lähde. Vaikka tietysti juominenkin on tärkeää saada poikki.

Lueskelin Kotikanavaa, ja siellä yksi sigridin huomio puhutteli. Hän totesi ensimmäisestä askeleesta eräälle kirjoittajalle:

Totesin, että minulla tahtoo käydä näin: myönnän auliisti voimattomuuteni alkoholin suhteen, ja jopa sanojen tasolla senkin, etten yksin selviä - mutta käytännössä yritän silti selvitä vaikeista hetkistä yksin! Se on ihan nurinkurista, eihän se niin onnistu! Se on huomattu, viimeksi toissapäivänä.

Tänäänkin, kun lapsi lähti, oli taas oikein vaikea hetki. Tällä kertaa heti kun hän oli lähtenyt, tuli tunne, että nyt pullo tänne heti. Huomasin oikein odottaneeni sitä hetkeä. No, ainakin vielä korkki on pysynyt kiinni. Mutta yksin, tyhmä minä, olen taas yrittänyt sinnitellä. Siksi tulin nyt tänne, että olis edes joku juttukaveri - ja on se Auttava puhelin kyllä mielessä myös. Niin niin, taas yritän hoitaa asiat kirjoittamalla enkä keskustelemalla: enkö vieläkään ole tätä oppinut! :slight_smile: :wink:

Jaahas, teillä muilla taitaakin olla ihan oikea elämä näin perjantai-iltaisin, ei tarvii täällä pyöriä. :wink: No, pahin on taas tältä päivältä ohi (luulen, toivon): taidan onnitella itseäni nollapäivästä ja kaivautua sänkyyn kirjan kanssa. Huomenna ryhmään. Hyvää yötä! :slight_smile:

Oho, täällä ei ole käynyt ketään kirjoittamassa sitten eilisillan. :open_mouth: Mä onneton heräsin jo kaksi tuntia sitten, neljän jälkeen - ei todellakaan tavallista mulle. Harmi, koska olis saanut kerrankin nukkua pitkään. Mutta tää huono nukkuminenkin taitaa liittyä tähän viinakuvioon. Ainakin nää jutut oli mielessä heti aamusta (siis juominen ja lopettaminen).

Kiva, Vaeltaja vaelsi paikalle! :smiley:

Joo, elämää on tämäkin, ei virtuaalimaailmaa. Ainakin minulle.

Tämä olis tarpeen, tunnen niin. Toivottavasti ryhmässämme on tänään vähän useampi paikalla, niin että mukana olis myös joku, joka haluaisi tähän hommaan suostua. Vaikka ehkä ne tahtookin, mistä sen tietää! :smiley:

Tähän on pyrittävä. Vaikka eilisestä nollapäivästä kirjoitin iloiseen sävyyn, se ei tullut helposti. Olo oli nukkumaan ruvetessa paremminkin puhkiväsynyt (tästä taistelusta) kuin voitonriemuinen. (No, nukkumaan ruvetessa ei kai oikeastaan haittaa, jos onkin väsynyt… :wink: )

Piti tulla kesken tiskaamisen kirjoittamaan. Mä olen nyt ihan vakavissani alkanut miettiä, että josko kysyisin mahdollisuutta siirtyä ainakin joksikin aikaa osa-aikatyöhön (esim. 30 h/vko), terveyssyistä. Mulla on nimittäin alkoholismin lisäksi toinen sairaus, joka heikentää stressinsietokykyä (työterveyshoitajakin mua tästä talvella muistutti). En siis joutuisi perustelemaan pyyntöäni alkoholismilla (vaikka ajattelin kyllä käydä siitäkin puhumassa työterveyslääkärin kanssa. Ehkä hän osais neuvoa, miten kannattais menetellä, että voisin saada toiveeni läpi?). Voisin käyttää sitten energiaani ja aikaani itseni, ja tässä vaiheessa erityisesti alkoholismini hoitamiseen. Voisin esim. mennä sinne a-klinikan ryhmään.

Musta alkaa nimittäin tuntua, että paukut alkaa olla tosi vähissä, sekä kotona että töissä. Viime kevät töissä oli rankka, eikä syksy näytä ainakaan helpommalta. Kotona taas nyt just tiskailen kahden viikon tiskejä (pitäisköhän ostaa tiskikone… :laughing: ?) - en ole jaksanut aiemmin. Ja koti on muutenkin sen näköinen, että emäntä ei ole oikein hoitanut hommiaan… :unamused: Ja töissä loman jälkeen työ on ollut kerrassaan takkuamista - ei ajatus kulje, tai se kulkee tässä alkoholismikuviossa; ihan yksinkertaisenkin homman hoitamiseen menee moninkertainen aika. Olis siis varmaan työnantajankin etu, että hoitaisin itseäni, ennen kuin työteho häviää kokonaan. Lisäksi voisin perustella osa-aikatoivettani sillä, että lapseni ei enää koulun jälkeen pääse iltapäivähoitoon - hänen yksinäiset iltapäivänsä eivät tulisi niin pitkiksi, kun minulla olisi lyhyempi työpäivä.

Mä olen nimittäin nyt oivaltanut, että asioiden on muututtava. Muuten minulta loppuu oikeasti voimat. Mietin tätä juomistakin, että onko yksi osa selitystä juomiselle minun kohdallani se, että olen ollut vuosikausia vahva ja hoitanut yksin kaiken. Ja nyt juomalla tulen heikoksi (ja sairaaksikin, myös ihan fyysisesti!) ja yritän sillä sanoa jollekin, että auttakaa mua, peitelkää mut petiin ja hoitakaa. Tiiätte kyllä, sillä tavalla kuin vanhemmat hoiti, kun itse oli lapsi. Sai vaan olla ja toiset piti huolta. Mä en muuten enää jaksa. :cry:

Tämä on minulle tuttuakin tutumpaa. :blush: Aina sitä yrittää selvitä yksin, kaipa sitä on niin tottunut siihen… Ja ainahan sitä yksin pärjää, jonkin aikaa, mutta tämä ongelma taitaa todella olla sellainen, mistä ei yksin selviä?

Tuo osa-aikatyö kuulostaa minusta, yksinhuoltajasta (nimellisesti yhteishuoltajasta, mutta tuntuu, että pojat ovat vain kuin varastossa isänsä luona osan ajasta) hyvältä. Silloin kotityötkin tulisi tehtyä paremmin eikä kotona olisi koko ajan tunne “pitäisi sitä ja pitäisi tätä” muttei jaksa…

Tiedän, kuinka raskasta on, kun tuntuu, että on kaaos töissä (ei kykene parhaimpaansa) ja on kaaos kotona (ei jaksa hoitaa kotia kuten haluaisi). On tosi kuluttavaa, kun missään ei tule ikinä “valmista” eikä pysty ikinä huoahtamaan ja kunnolla rentoutumaan. Hoida siinä sitten vielä itseäsi?? :open_mouth:

Jos sinulla on tunne, ettet jaksa, tee ajoissa se, mitä kykenet tilanteen parantamiseksi. On karmeaa, kun polttaa itsensä täysin loppuun. Tämänkin tiedän kokemuksesta, ikävä kyllä.

Hyvällä alulla tunnut olevan, onnea siitä!

Julia

¨

Niin. Mun työaikoihin vaikuttaa kyllä aika paljon ne ajat, jolloin ollaan auki asiakkaita varten. Ja toisaalta mulla vaikuttaa se, että on aina kiire kotiin, koska lapsella on lyhyt koulupäivä. Siksi esim. jonakin päivänä myöhempään tekeminen (tuntien tekeminen takaisin esim. sen a-klinikan ryhmän takia) on hankalaa. Selkeästi lyhennetty työaika vois siksi toimia paremmin.

Varoituksen sana on tosiaan paikallaan. Nimittäin koko ajan kun tätä ajatusta nyt mielessä pyörittelen, yritän kuulostella, että yritänkö oikeasti raivata aikaa itseni hoitamiselle - vai juomiselle. :confused: Me (juovat) alkoholistit kun ollaan hyvin ovelia otuksia, kun juomisesta on kyse! :wink: Mutta vakavasti puhuen: viime kevät oli niin tiivis, että mulla ei ollut aikaa yhdellekään omalle harrastukselle - mielessä olis kuitenkin juttuja, joita haluaisin tehdä, jos aikaa olisi. Siksi uskoisin, että aika ei menisi vain alkoholiongelman vatvomiseen.

Näinhän se on, julia. Tunnut tietävän, mistä puhun… :slight_smile: Pakko olisi tässä tilanteessa, jo lapsenkin takia, yrittää pitää jaksamisestaan huolta. Kiitos kannustuksesta!

Voi kurjuus. :frowning: Tältä toivoisin säästyväni. Ja toivottavasti kaikki muutkin äidit (ja tietysti kaikki muutkin, mutta erityisesti nyt oli mielessäni äidit). Jaksamista sulle! :slight_smile:

Ei minulla enää hätää ole, mutta jouduin aika pitkälle sairaslomalle pian kolme vuotta sitten… :frowning: Ja alkoa alkoi mennä enemmän. :cry: Ja kauan kesti ennen kuin sitä alkoi sieltä pikku hiljaa nousta ja saada energiaa tähänkin asiaan.

Joo, ei sitä nimenomaan äideille soisi, koska se vaikuttaa niin suoraan lapsiin. Minä suunnilleen vain nalkutin pojille ennen kuin helpotti eli pääsin sairaslomalle. En vain jaksanut enää työn jälkeen oikein mitään. Nyt minulla on läheiset välit poikiini ja olen siitä tosi onnellinen :slight_smile:

Nyt energiaa riittää jo oman itsensäkin hoitamiseen, vielä kun todella sisäistäisin sen, että tästä alkoholiongelmasta en selviä yksin. Käyn kyllä A-klinikalla juttelemassa, mutta paukut eivät riitä voittamaan niitä kiusauksia aina- vielä. Pakko uskoa, että pian.

tsemppiä sinullekin!