Uusi raitis, ihana kesä edessä! Tällä hetkellä ei siitä epäilystäkään, niin hyvältä juuri nyt tuntuu! Pääsiäisen retkahdus on muistissa, hyvinkin, ja toivottavasti pysyykin. Sen jälkeen on ollut vappu ja lomaviikko, jotka menivät hyvin, ilman suurempia mielitekoja.
Ensimmäinen kerta, kun lähestyvä lomaviikkokaan ei huolettanut etukäteen. Antabusta oli mukana ja sitä otinkin, vaikka suurempia vaikeuksia ei ollutkaan. Oli vain hieno, aurinkoinen, iloinen, täydellinen loma! Sitä ei pilannut yksikään krapulapäivä, ei ahdistus, häpeä, itsesääli, väsymys. Joka päivä ihmettelin ja olin hyvin kiitollinen siitä, että olen näin pitkällä tässä uudessa elämässäni.
Olen siis oppinut tämän parin vuoden aikana paljon itsestäni, tavastani reagoida ja toimia. Eteeni voi tulla vielä montakin vaikeaa paikkaa ja hetkeä, joista en onneksi tiedä, mutta tällä hetkellä , juuri nyt, tunnen itseni vahvaksi ja voimakkaaksi.
Muistan, kun lopetin tupakanpolton yli 10 vuotta sitten. Sekin oli tuskaisaa, lopetin monta kertaa, ja tuntui, kuin menettäisi parhaan ystävänsä. Luopuminen oli vaikeaa, vaikeaa…niin viinastakin luopuminen, vaikka se aiheutti vain ahdistusta, kauhua, pelkkää pahaa oloa viimeiset vuodet. 
No, ei pyhiä päätöksiä eikä hehkutuksia. Olen kuitenkin oppinut elämään selvin päin tavallista elämää. En kaipaa viinaa enää päivittäin. Voin ajatella tulevaa kesälomaa levollisin mielin.
Voin olla huomenna kännissä, raskaassa ja ahdistavassa. Kivassa pikkupöhnässä en varmaan enää koskaan.
Kuka tästä elämästä tietää, huomisestakaan.
Tänään en kuitenkaan juonut ja hyvä niin.
Nöyränviisasta pohdintaa, Marina! 
Minä sitä kans joskus mietin, että mitäköhän se juomiseni olisi, mitä joissakin kaipaavissa tunnelmissani ikävöisin. Että olisiko se oikeasti sitä, että “voisin” käydä tuolla William K:ssa tai Hemingwayssä vain nauttimassa jonkin hyvän oluen, ottaisin hetken ihan rennosti ja sitten jatkaisin aistielämyksestä kylliksi saaneena matkaani.
Ei se olisi. Kyllä se ainut juominen, mitä “ikävöisin”, olisi känni. Se hetki menisi tasan niin kuin se on aina mennytkin. Ensin joisin jollakin hillityllä tahdillani tuopin pari, sitten olisikin edessä vain kiihtyvä kymmenen tuopin koskimelonta kohti hirveää humalaa ja sekavaa pahoinvointia. Seuraavana aamuna en muistaisi, miten tulin kotiin, tärisisin krapulaani ja yrittäisin tajuta, miten helvetissä tässä kuitenkin kävi taas näin ja miten hetken mielijohteesta palautin taas kaiken lähtöruutuun. Olisin varmasti vieläkin pöhnässä ja jollen oikein kestäisi darraa, yrittäisin sitä varmasti jotenkin korjata. Siinä taas olisin putken kynnyksellä ja niin herkässähän se on viime vuosina ollut, että voisipa se siitä taas revetä. Ja mitä väliä sillä tuollaisessa hetkessä olisikaan, kun olisin jo tehnyt tyhjäksi kuukausien raittiuteni, inhoaisin itseäni ja ajattelisin, että aivan sama…
Noin se menisi, suunnilleen noin. Oho… juomisen ikäväni tuntui juuri juosseen vähän loitommaksi 
Oho…minulla myös. 
Nii-i! Milloin olisin kaivannut YHTÄ tuoppia, kun olisin voinut olla jo kaivatessani rehellinen itselleni ja sanoa, että kaipaan känniä: että se “kaipaus” osuu just siihen, että nyt pää sekaisin ja kaikki järjestys sisälläni paskaksi. Ei se ole se tuopinikävä, vaan sen “ikävä”, että jotenkin ei vain kestä itseään, elämäänsä, jotakin tunnettaan tai tilannettaan. Ja sitten kun tuohon pääsee kiinni, alkaa jo ymmärtää, ettei oikeasti kaipaa yhtään sitä juttua, minkä parissa on tehnyt elämästään vain helvetin. Että kaipaakin jotain ihan muuta.
Kyllä helpottaa kovasti, kun voi tunnustaa itselleen tämän asian. Minä voin myös ihan rehellisesti sanoa, että ei kiinnosta edes sen kaltaiset kohtuukäytöt, kuin lasi viiniä ruuan kanssa tai yksi siideri terassilla. Minä haluan vain kännin. Ja miksi minä sen haluan, siihen on aika monta syytä. Selkeää on kuitenkin se, että kännillä ei mikään noista syistä muutu eikä parane.
Siellä se känni jossakin mielenperukoilla yhä kummittelee ja voi joskus nostaa päätään, mutta kun sen tajuaa saavan nosteensa aina jostain muusta kuin todellisesta halusta - että se perimmäinen halu onkin jotain ihan muuta ja todellisempaa - niin sitten on ehkä jo vahvastikin voiton puolella. Ja vielä kun ei sitä lähde itseltään kieltämään, että “kaipuu” tai mieliteko voi joskus kiusata, niin sen kanssa vain oppii hissuksiin olemaan ja elämään: voi käydä niin kuin monille käy, että sitten se vain hyytyy se himon veto. Vähän varmaan siksikin, että elämään nyt vain tulee ajallaan muitakin juttuja, kun se juominen jää pois.
Ja siinä sitten matkan varrella voi oppia, että mitä ne perimmäiset halut ovatkaan olleet, joihin on pitänyt juoda. Minä en ole tuota känniäkään kaivannut pitkään aikaan. Alkaa jo hahmottua vähän, mitä minä tässä elämässä kaipaan ja miten minä voin niitä itselleni myös antaa.
Joo, sama :mrgreen: Joskus täällä veisteltiin just siitä hyvin, etteihän juominen ole välttämättä vain todellisuuden pakenemista: se voi olla yritys juosta kiinni jotain sellaista, mitä elämänsä täyteydeltä ja syvyydeltä kaipaisi. Sitähän voi vähän niin kuin vahingossakin ajautua elämään, joka ei ole yhtää omaa, ei tyydyttävää, ei vain se oma juttu. Semmoseen ajautuu, kun ei ohjaudu. Monella se ohjautuminen alkaa sitten raitistumisesta, mutta sekään ei riitä, kun pääsee juonen päästä kiinni. Elämänjanonkin kanssa on vähän niin, että kun kerran pääsee makuun, niin ei osaa enää lopettaa