Puolisentoista vuotta plinkissä, milloin aktiivisemmin, välillä pidempiäkin taukoja. Samoin juomisen suhteen. Pari vuotta on nyt mennyt taistellessa alkoholin kanssa, viime vuosi melko hyvin, muistaakseni pari kunnon retkahdusta ja muutama tissuttelukerta. En ole niistä ylpeä. Vaikkakaan en ole saavuttanut täyttä raittiutta, olen oppinut olemaan ja elämään arkea ja juhlaa ilman viinaa. Johan se kymmenisen vuotta kuuluikin molempiin. Aikaisemmin olenkin kertoillut tarinaani, joka ei erityisen kaunis ole.
Olen ollut työstä vapaalla pidemmän ajan. Kuukaudet kuluivat nopeasti, paljon oli tekemistä, opiskelua ja perheasioiden hoitoa eikä niihin kuukausiin juurikaan viina kuulunut. Tosin muutama päivä kului niistäkin tosi syvässä krapulassa ja morkkiksessa. Nyt taas työelämässä, aikanaan tuli töissäkin usein oltua milloin pienemmässä, milloin pahemmassa krapulassa.
Miksi alkoholista on niin vaikea päästää irti?? Inhoan itseäni juotuani, hauskaa humalaa ei ole ollut vuosiin. Morkkikset ovat hirveitä, samoin fyysinen olotila juomisen jälkeen. Tiedän, että jukainen känni johtaa syvään itseinhoon. Onnistun kuitenkin aina välillä uskottelemaan itselleni, että nyt otan vain nämä pari kaljaa/viinilasillista ja siihen se jää. Ei koskaan jää.
Aikaisemmin kuvittelin, että ihmiset teeskentelevät että eivät muka juo. Joulukirkossa katselin ihmisiä ja ajattelin, että osa teistä on jo konjakkihöyryissä ja suurin osa haaveilee nytkin jo viinistä ja glögistä…Suuret ryyppyjuhlat, ihanaa kännäämistä monta päivää.Vähän glögiä, vähän lisää, viinitilkka, saunaolut, ruokaviinit, kahvikonjakit. Niin sivistynyttä, niin hyväksyttävää…
Uudenvuoden lupauksia en yleensä tee, mutta nyt yritän muuttaa suhtautumiseni alkoholiin lopullisesti. Vuosi ilman viinaa rehvakas lupaus itselleni, vain te täällä plinkissä tiedätte sen. Omaiseni ovat olleet kiitollisia, että läträäminen on kohdallani totaalisesti muuttunut parempaan suuntaan ja perhepiirin tapahtumat sitä vaativatkin. Täällä on hyvä purkaa olotiloja ja tunteita, onnistuu tämä tai ei.
Hyvää uutta vuotta kaikille, tämä kanava on ollut itselleni suurena voimavarana taistelussani itseäni vahvempaa voimaa vastaan.
Hei, kyllä se lupaus olla vuosi ilman viinaa on tosi rehvakas. Minulle on ollut helpompi tie luopua taistelusta itseäni vahvempaa vastaan ja elää päivä kerrallaan ilman ensimmäistä huikkaa.
Hyvää alkanutta vuotta!
Ptäisikö ottaa pienempi tavoite kuin vuosi raittiutta. Vain tämä päivä ja huomenna huominen…vuosi tuntuu kyllä tosi suurelta palalta, siinähän on lomat, pääsiäiset, juhannukset. Helpottaako hommaa ajatella vain tätä päivää? Entä loppuelämä? Lisääkö edelleen ahdistusta ajatus, että ei enää koskaan saa vetää kunnon känniä tai tissutella pikkuhiljaa viiniä menemään…? Helpottaisiko päätöstä ajatus että kaikkea voi tehdä, mutta ei kumminkaan tee…?? Pitääkö ajatella olevansa aina raitis vaiko vain tänään raitis? Yhtä suuri ahdistus siitä syntyy jos ratkeaa rypptäämään, oli ajatellut mitä tahansa. En tiedä. Hyvä ajatus, joka johti alkuun tällä kuoppaisella tiellä on se, että tänään ei tarvitse juoda. Tätä ajatusta hellin mielessäni joka päivä.
AA-kerhoa en ole vieläkään kokeillut, en millään saa itseäni menemään sinne, tympii ajatuskin. Olin aikoinaan painonvartijoissa ja sekin oli mielestäni vähän semmoista fanaattista hommaa, jota vieroksun. Laihduin kyllä siellä…
Kävin vajaan vuoden puhumassa mielenterveystoimistossa jonkun psyk.hoitajan kanssa, se auttoi ymmärtämään ehkä lapsuutta ja siitä johtuvia asioita ja terapeutilla tuntui olevan kova halu uskotella että juomiseni johtui niistä asioista, mutta en usko oikein sitä. Suku on täynnä juoppoja, joten riippuvuustaipumus kyllä on suuri. Luullakseni join, koska tykkäsin juoda ja humaltua, kunnes menin jonkun rajan yli ja juomisesta tuli pakkomielle. Sitten pitikin juoda unohtaakseen se, että piti juoda.
Nykyisin nautin raittiista päivistä ja hyvästä elämästä, mutta en tiedä, koska putoan kuoppaan.
Olen kokenut hyväksi, että huolehdin vain tästä päivästä. Huomisesta ei koskaan tiedä ja menneille ei mitään voi kuin korkeintaan oppia.
Mikähän sinua tuossa AAssa niin tympii ? Minä en ainakaan mitään fanaattisuutta ole siellä havainnut. Ilmaista terapiaa se minusta on ja tukea vaikka alkuun saattaa tuntua vähän oudolta, minusta ainakin tuntui.
Älä sure etukäteen sitä kuoppaan putoamista. Päivä kerrallaan on siitä hyvä ohje, että se on realistinen. Miljoonan kilometrin matka alkaa yhdellä askeleella ja jatkuu askeleen kerrallaan. (Kuulostaa AA:lta vaikkei ole tarkoitus, mutta hetki kerrallaan kuulostaa taas kovin uskonnolliselta joka ei myöskään ole tarkoitus - mutta näillä sanoilla on puhuttava.)
Voit asettaa tavoitteen sinne vuoden päähän jos se tuntuu sinusta hyvältä etapilta, mutta elä vain tässä päivässä. Selviydy tästä päivästä, jos putoat, tiedät ettei sen tarvitse olla lopullista. Tulee uusi päivä jolloin voit nousta taas. Ja jos putoat aamupäivällä voit nousta jo ennen iltaa, ei tarvitse hukata siihen koko päivää.
Kyllä sinä selviydyt, älä suotta pelkää. Rauhallisesti eteenpäin.
Hyvin menee, mutta menköön…toistaiseksi. Olen vissiin oppinut elämään ilman alkoholia, mutta tiedän hyvin, että jossain vaiheessa taas alan juomista petailemaan, niin on käynyt koko tämän puolentoista vuoden ajan silloin tällöin. Miten nyt saisin itseni järkiini siinä tilanteessa.? Lomaviikko odottaa, mutta aivan yhtä hyvin sietämätön juomisen halu, ei välttämättä himo, iskee arkena, odottamatta, ilman syytä. Ajatus vain, että taidan juoda oluen ja se on juotu ennenkuin ajatus on päässyt loppuun. Sietämätöntä!
Tässä pohdiskelin myös sitä, mikä oikeasti mua siinä AA:ssa kammoksuttaa. Monessa ketjussa olen siitä kirjoitellut; ikinä en mene. Ennakkoluulo on, että se on fanaattista ja uskonnollista touhua, jota inhoan. No, en kyllä tunne sitä tarvitsevanikaan ainakaan nyt.
Vuodenvaihteen lupauksen mukaisesti myös laihdutus ja kuntoilu on päässyt hyvään alkuun ja nautin kovasti näistä talvisista iltalenkeistä koiran kanssa. Kuntosalilla hikoilu on ihanaa eikä sen päälle saunan jälkeen kokis tai vissy tunnu enää yhtään huonolta valinnalta. Tupakasta pääsin aikanaan jollakin ihmeellisellä hommalla ihan kertaheitolla eroon ja vankkumaton on varmuus siitä, että ikinä en enää tupakoi…viimeisestä kessusta onkin kyllä jo kymmenisen vuotta, joten selvää kauraahan se on. Älytön suklaan-ja karkinhimo vaivaa…no, marjoja ja karppisokeria kitaan.
Monia vanhoja kamuja olen tässä kaipaillut, missä on Smokki ja Soikannel esimerkiksi…??
Hei, ja kiva että menee hyvin. Täällä hyvin meneminen tarkoittaa raitista päivää. Sellainen minullakin vaihtumassa.
Pohdiskelet, mikä AA:ssa kammottaa. Arvelet, että se on fanaattista ja uskonnollista. Sitä sei ole, mutta isoon ihmisjoukkoon mahtuu tietenkin joskus fanaattisesti toimivia. Valtaosa meistä aa-laisista on kuitenkin ihan tavallisia naisia ja miehiä. Ja jos se touhu ei miellytä, sieltä voi lähteä pois milloin tahansa. Tänne on joku joskus kirjoittanutkin käyneensä AA:n palavereissa ja saanut raittiin elämän alun, ja sitten raittiutensa säilyttäen irroittautunut AA:sta.
Näitä samoja asioita pohdiskellut minäkin. Vain tätä päivää eletään, mutta kun tavoite on elämän loppuun asti oleva täysraittius, absolutismi, täydellinen vapaus alkoholista. Minä en voi enää ottaa alkoholia, koska ahdistukseni siitä kestää niin kauan, että olen ollut ahdistunut viimeiset 6 vuotta. Hetken huumasta on lyhyt matka itseinhoon ja päiväkausia kestävään morkkikseen.
Tänään alkoi minun 10. päiväni ja minusta tuntuu oikein hyvältä. Suosikkituntini oli liikuntakeskuksessa täynnä (aina sama juttu joka tammikuu), mutta 8 km lenkki ajoi saman asian. Ehkä vielä parempana, saihan raitista ilmaa samalla. Mietiskelin, että jospa tekisin huomenna lapseni lempiruokaa ja perjantaina miehen. Jospa veisin lapseni lauantaina pulkkamäkeen naapuripitäjään ja otettaisiin eväät ja termari mukaan. Ja jos illalla yllättäisin mieheni hieronnalla? Pieniä asioita, joihin ei viini sovi kuvioon. Odotan jotenkin uudella innolla uuden elämäni tulevaa ja tulevia viikonloppua, kun tiedän että olen täysin selvä.
Hyvää yötä!
Meri
Juomattomuuden parhaita puolia on mustakin juuri se, että viikonlopun päivät tuntuvat paljon pidemmiltä kuin juodessa. Ennen se eteni suunnilleen niin, että perjantaina heti kotiin tultua sihahti ensimmäinen, puuhailun lomassa meni se kuudeskin, kunnes uni korjasi. Lauantai-aamu meni harmitellessa, enemmän tai vähemmän krapulassa, ja iltapäivällä jo oloa korjailemaan. Kovinkaan paljon mitään järkevää ei ehtinyt. Ja sunnuntai samoissa merkeissä, itse usein “korjailin” vielä sunnuntainakin, väliin, tai useinkin, selkeään känniin asti.
Ihanaa on herätä lauantaina virkeänä ilman krapulaa ja sitä väistämättä seuraavaa ahdistusta. Puuhaa riittää kesät talvet, ulkoilua, siivoilua, käsitöitä, leipomista, vaikka mitä…ja yhtä paljon sitä viikonloppua on jo oppinut odottamaan, alkuun se oli kuin musta vuori, koska ei saanutkaan juoda. Siitä poisoppimiseen meni kyllä aikaa, mutta nykyään on oppinut jo uuden ajattelutavan.
Perjantai-ilta, vissyä, kahvia, käsityö, kirja, mitäpä sitä muuta kaipaisi! Hyvää viikonloppua meille!!
Samaa mieltä,viikonloput on ihania kun ei tarvitse krapulassa maata ja täristä sohvanpohjalla!Ainoastaan se pelottaa aina perjantaisin että mitä jos puoliso juo.Silloin menee itselläkin ainakin lauantai ihan hukkaan kun ei ole ehtinyt nukkua ja pitää kattella sitä krapulaista akkaa ja kuunnella sen morkkiksia.Mut huomenna lähen kyllä koiran kanssa ulkoilemaan ja nautin elämästä 
.Hyvää viikonloppua itse kullekkin!
Moi Marina ja mukavaa lauantai-iltapäivää. Onnea uudelle, raittiille vuodelle myös. Mietiskelit tuossa aiemmin, että lisääntyykö ahdistus, jos tavoittelee kokonaista vuotta ilman alkoholia. Ehkä alkuun ajatus voi tuntua ahdistavalta, mutta kun vauhtiin pääsee, niin siinä voi mennä sitten varmaan useampikin vuosi. Itse oon ollut nyt ekan kerran aikuiselämässäni (raskausaikoja lukuunottamatta) neljä ja puoli kuukautta juomatta ja näen omalta kohdaltani tämän asian niin, että olen jo oman annokseni tämän elämän osalta juonut. Ekat puolitoista kuukautta oli mulle vaikeimmat, koska ajattelin niin, että nyt ei koskaan enää ole mitään hauskaa tiedossa (!). Vaikka, niinkuin sinullakin, se hauskuus juomisesta oli tosiasiassa jo ajat sitten kadonnut.
Nykyisin, asioita tosi paljon mielessäni pohdittuani ja työstettyäni, olen sitä mieltä, että tämä on suurinpiirtein lahja. Enkä tosiaankaan ole mikään uskonnollinen hurahtaja, vaan omilla voimillani (ilman AA:ta) raitistuva ateisti . Ikää on 47 vuotta, kaksi lasta ja viimeiset kymmenen vuotta kulutin kaikki viikonloput, lomat ja jonkin verran arki-iltojakin enemmän tai vähemmän tissutellen. Kotijuoppo, salajuoppo. Näiden raittiiden kuukausien aikana olen löytänyt itseni (mikä klisee). Tuntuu lähinnä siltä, että ikään kuin kaikki liat ja pölyt ois pyyhitty pois päältä ja kaiken sen kuonan alta on sitten löytynyt tämä oma minuuteni . Ihan parasta tässä on se, etten ole yhtään pettynyt löydöstäni, vaan suorastaan rakastunut siihen, toisin kuin siihen aikaisempaan väsähtäneeseen, krapulaiseen ja itseensä pettyneeseen raunioon mikä olin. Olen paljon tasaisempi ja rohkeampi ihminen, mitä olin kuvitellut. Juomisen aiheuttama häpeä, syyllisyys ja itseinho vääristivät koko persoonaani.
Tuollaisia samantyyppisiä ajatuksia olin havaitsevinani sinun ketjustasi. Sanoit, että jos ajatus oluesta tulee mieleesi, niin juot nopeasti seurauksia ajattelematta, mutta jälkikäteen inhoat itseäsi. Voisitko tehdä itsesi kanssa sellaisen sopimuksen, että mietit vaikka tunnin ennenkuin sen oluen korkkaat. Ja sen tunnin aikana palautat mieleesi sen kaiken itseinhon ja häpeän, jota juominen sulle aiheuttaa. Mitään kiertelemättä tai kaartelematta, tosiasiat tylysti kohdaten jo ennen sitä seuraavaa aamua. Toimi ainakin mulla.
Mukavaa lauantai-iltaa, nyt on ryhdyttävä siivoamaan ennen saunaan menoa. Ja kohti rentoa Putous-iltaa.
Hyvää uutta vuotta myös, Marina!
Olen viime päivinä tarkastellut muutamaa vuotta taaksepäin ja saanut todeta kaiken takkuamiseni tuottaneen jopa tulosta, vaikken kokonaan ole kuusi vuotta sitten uudelleen käynnistämästäni riippuvuuskierteestä vielä selvinnytkään. Silti olen selvinnyt jo puoli vuotta ilman juomaputkea, vaikka hiljattain retkahdin känniin ja sillä oli aivan omat seurauksensa. Edelleen on aivan hirveän ahdistunut olo.
Ehkä tässä alkaa taas itsellenikin hahmottua, miten monimutkaisesta ja vaikeasta ongelmasta riippuvuudessa on kyse. Se ei kerta kaikkiaan ole voitettavissa tuosta vain. Olet tehnyt paljon työtä päästäksesi jo tuohon vaiheeseen ja minäkin olen mennyt koko ajan eteenpäin. Pidän sitä ongelmaan nähden merkittävänä saavutuksena, että viime vuonna selvisin “vain” kahdella juomaputkella, kun edeltävinä vuosina niitä on ollut 6-10. Se on realiteetti, ettei riippuvuus lakkaa sillä, että yhtenä päivänä lopettaa juomisen. Minäkin olin aikoinaan yli kolme vuotta raittiina ja se oli aivan tolkuttoman hyvää ja onnellista elämää. Sitten aloin leikkiä tulella eikä kestänyt kuin vuoden päivät, kun olin taas kierteessä. Tämä on vaikea, hyvin vaikea ongelma ja tavallaan sen laajuudesta jyvälle pääseminen on eräänlainen ratkaisun avain.
Itse en pystyisi lupaamaan enkä edes haaveilemaan vuoden mittaisesta raittiudesta. Tiedän, että viikot muuttuvat kuukausiksi ja kuukaudet vuosiksi, mutta niitä ei saavuteta tänään. Minä en pysty olemaan kuin tämän päivän raittiina ja välillä se on todella vaikeaa, jos on kauhean ahdistunut tai surullinen tjms. Kaiken lisäksi tunteet heittelevät päivittäin ja jotkut niistä voivat olla hyvin petollisia. Jos yksinomaan kieltäisin itseltäni juomisen, olisi kieltoa mitä helpointa rikkoa tiukan paikan tullen: pelkkä kieltäminen ei minulle riitä; pitää olla näkyvillä jotakin hyvää ja tavoittelemisen arvoista, että jaksan elää päivän kerrallaan tämän riesani kanssa.
Mutta päivistä tulee viikkoja ja viikoista kuukausia. Kaikella vain on aikansa ja kaikki oleellinen tapahtuu tässä ja nyt. Jotenkin ajattelisin niin, että raitista päivääkin voisi juhlia joka ikinen päivä, kun sellaisen saa elää. Toki on hyvä asettaa itselle tavoitteita ja ihanteita, mutta minulle itselleni ne eivät voisi olla niin isoja kuin esimerkiksi vuosi kerrallaan.
Näin minullekin kävi ja nyt korjaan vääristynytta minääni uuteen tai siihen entiseen minääni ennen juomista.
Olen lukenut paljon kirjallisuutta näiden päivien aikana ja alan minäkin ymmärtämään enemmän päivä kerrallaan-ajattelua, tämän päivä raittiina sen sijaan, että ainainen jatkuvan pitkän tähtäimen tavoitteena ajattelen loppuelämääni. Minulta on puuttunut aina hetkessä eläminen, jota tässä nyt opettelen vahvasti ja tuo viisaus- tämä päivä, hetki kerrallaan alkaa tuntumaan erittäin järkevältä. Olen siis petannut AAhan menemistä 
On minun 16. päiväni ja äsken lenkilläni ajattelin eilen lukemaani AAn ensimmäistä askelta…kuinka paljon siihen sisältyy. Mutta se ei auennut minulle heti vaan monen, monen kerran lukemisen jälkeen sain siitä kiinni sellaisen elämysajatuksen. Olen koko ajan ajatellut, etten mene AAhan. En siis uskalla. Mutta nyt alan ajatukselle jopa lämpenemään.
Olen tämän 16 päivän aikana miettinyt enemmän syntyjä syviä kuin koko 6 vuoden juoma-aikanani. Olen mennä tohottanut ja elänyt kuin viimeistä päivää ja monta monta kerta juonut kuin viimeistä päivää. Se viimeinen päivä tuli viime vuoden viimeisenä päivänä…
Ihanaa olla selvä!
Hyviä Öitä, toivottaa Meri
Hetkessä elämisen taidosta ja vapaudesta on ymmärretty paljon muutakin tässä männä vuosituhanten aikana kuin yksin AA:ssa, mutta se kertoo varmasti juuri siitä, miten tärkeä taito ja vapaus se sitten onkin. Aika usein se päivä kerrallaan-puhe saa vain sellaisen sävyn mielessä, että kyse olisi jostakin antautumisesta elämään, jota varjostaisi päivittäin pelko ja nöyristely ja kärvistely ja hammasten kiristys ja iankaikkinen kiinni pitäminen yksistä ja samoista oppilauselmista (tänään en juo, tänään en juo, tänään en juo, tänään en juo, tänään en juo, tänään en juo, tänään en juo, tänään en juo…) ja niin ymmärrettynähän se ei juurikaan houkuttele. Mutta jos sen hoksaakin vapaudeksi elää vain tätä yhtä ja tiettyä hetkeä kerrallaan sen sijaan, että yrittäisi väen vängällä ja hermojensa uhalla lupailla yhtä ja toista vuosienkin päähän ja sitoa itsensä juomiseen yhä aika tiukasti - juomisen itseltään ehdottomasti kieltäminenhän on oikeasti hirveän vahva kahle koko asiaan - niin siihen koko ajatukseen huomaa sitten sisältyvän aivan toisenlaisen hengen. Ainakin minusta tuntuu tältä.
Vapaa viikonloppu edessä…ahdistavaa päättymätöntä, toinen toisiamme syyllistävää riitelyä kotona- aiheena ei kuitenkaan alkoholi ja sen juominen- sovintoa ei näkyvissä. Vuosien mittaan sitä kerää katkeruuden aiheita möykyksi sisälleen eikä osaa päästää niistä irti. Ne kivettyvät ja tuhoavat koko yhteiselämän 30 vuoden ajalta, jos ei pysty näkemään uusia ratkaisuja. En tiedä miten tässä käy. Syy ei ole kummankaan ja molempien.
Hyvä puoli tässä on, että näitä setvitään selvin päin. Kieltämättä ajatus on viinipullossa, oluessa, missä tahansa, mikä ehkä helpottaisi tätä oloa ja tilannetta, ainakin hetkellisesti.
Onneksi huomenna kuitenkin herää ilman krapulaa, sitä olotilaa ei halua kokea.
Olen lakannut ajattelemasta juomattomuutta projektina, se on nyt tässä hetkessä oleva olotila. Toivon sen jatkuvan ajattelematta, tukena antabus. Ainakin nyt otin sen, kun tilanne alkoi ahdistamaan, enkä näin päästänyt itseäni petailemaan juomakertaa…ainakaan vielä.
Ei tunnu valoisalta, ahdistaa, olo on voimaton, kiukkuinen, surullinen, avuton.
Tätähän elämä on.
Kyllä kai nuo ahdistukset on vain kohdattava ja totta on, että selvällä päällä voi keksiä ylipäätään mitään ratkaisuja. Paljon on meilläkin riidelty ja viimeisen vuoden aikana riidat ovat paisuneet aivan käsittämättömäksi huutamiseksi ja solvaamiseksi, riidat saavat alkunsa aivan mitättömistä asioista ja provosoidutaan aivan kummallisista syistä. Syyttely ei johda mihinkään. Olemme hakeneet siihen apua ja nyt olen lähtenyt hakemaan erikseen apua myös omaan aggressiivisuuteeni. Aivan aluksi olen päätynyt miettimään sitä, miksi itse reagoin aina tietyllä tavalla: miksi hyppään heti mukaan siihen ensimmäiseen tunteeseen, joka nousee pintaan. Miksi valitsen juuri sen. Tavallaan jo sekin on uusi näkökulma ja harjaantumisen paikka, sillä tottahan on, että vain itseään voi muuttaa ja ottaa vastuun vain omasta käyttäytymisestä. Jos sitä onnistuu muuttamaan, on toisenkin muutettava omaa käyttäytymistään: jos toinen yrittää omalla syyttelyllään provosoida minua jotenkin ja vastaan siihen vain sillä yhdellä tavalla, se toinen saa, mitä tilasikin. Yritän nyt opetella siihen, ettei saisi, mitä tilaa, että ainakin niiltä osin olisi keksittävä muuta. En tiedä, mihin sillä onnistuessaan pääsee, mutta toisaalta olen jo hyväksynyt sen, että tämä suhde voi a. pelastua ja b. päättyä. Olen hyväksynyt sen, että vaihtoehto a. olisi mitä hienoin, mutta edellyttää itseltäni paljon muun lisäksi sitä, että pystyn aivan täydellisesti ja rehellisesti rakastamaan puolisoani ja toisaalta niin, että jos vaihtoehto b. tulee joskus ajankohtaiseksi, me voimme ainakin kaikkemme yrittäneinä järjestää elämämme toisella tavalla. Niin kauan kuin kumpikin haaveilemme a.-vaihtoehdon puolesta, ollaan ehkä kuitenkin vielä voiton puolella suhteessamme.
Voimia Marina!
Tämän lyhyen virtuaalitutustumisen jälkeen näen Sinussa vahvan ja hyväsydämisen naisen. Voiko vielä asioita korjata? Noin pitkä yhdessäolo on todella kunnioittava asia näin ulkopuolisen silmin, kun itse olen avioerolapsi ja toista kertaa itse naimisissa. Hienoa, että pidät raittiuden tässä pääasiana vaikka kohtaatkin vaikeita asioita. Se kannustaa meitä kaikki siihen, että ei todellakaan tarvitse alkoholia oli sitten vaikeuksia tai ilon aiheita.
Tsemppiajatuksin Meri
Luullakseni on hyvinkin tämän palstan ansiota, että vaikka olen tässä käynyt läpi vaikeita asioita, ensin miehen kanssa ja sitten vielä muitakin vastoinkäymisiä, en ole oikeastaan vakavasti edes pohtinut alkoholin juomista.
Monen päivän selvittelyn tuloksena on asioita selvitelty, miehen kanssa siis ja asiat rullaavat nyt melko arkista rataa. Ja se on hyvä. Mieli on kaiken kuohunnan jälkeen levollinen ja vaikka tosiaan vuosi ei alkanut täysin aurinkoisissa merkeissä, korkki on pysynyt kiinni.
Parasta on, että edes pahimmassa riitelyn/huutamisen/ovien paiskomisen yhteydessä ei tullut ajatusta…vittu nyt haen kaljaa… Jäätelöä ja suklaata kylläkin- ei olisi pitänyt, mutta siitä ei sentään seuraa monen päivän morkkista.
Mutta sen sanon miespuolisille plinkkiläisille, että puhukaa nyt helvetissä puolisoillenne joskus tunteistanne, vaikeistakin. Itselleni selvisi ukostani sellaisia asioita, joita olen kymmenen vuotta ihmetellyt…tuo ei vaan ole saanut sanottua.!!!
Iloakin on ollut…uusi lapsenlapsi näki viikko sitten päivänvalon, ja vaikka kaikki ei mennyt niinsanotusti kuin Strömsössä, voi koko perhe nyt hyvin. Kun jännittää vauvan syntymää ja terveyden puolesta, omat murheet tuntuvat tosi pieniltä. Sitä olisi oikeasti valmis antamaan paljon tuollaisen pienen ihmeen edestä…luulisin että vaikka henkensä, jos olisi tarvis. Ainakin voi olla juomatta, jotta pienen ei tarvitse koskaan nähdä mummia juovuksissa.
Edessä on muutaman päivän loma, otan varmuuden vuoksi Antabusta, ja toivottavasti paljon hyviä hetkiä pienten lastenlasten seurassa.
Näin mummun näkökulmasta mietin omaa ongelmallista äitisuhdettani…omia lapsiani hän ei käynyt katsomassa edes vauvoina, ensimmäisen ristiäisissäkään ei ollut, ja nuorimman kastetilaisuudessa oli humalassa. Aina kuitenkin hänet kutsuin…tosin nuorimman syntymän hän luki lehdestä syntyneitä- palstalta…en kertonut hänelle raskaudesta, emme olleet silloinkaan edes puheväleissä. Syy välirikkoon oli hänen välinpitämättömyytensä meistä lapsista. Aika paljon kai omista traumoistani johtuu tästä melko totaalisesta äidittömyydestäni. Sama oli isän kanssa…hän häipyi meidän lasten ollessa alle kouluikäisiä. Olin jo yli nelikymppinen kun hän muisti, että onhan hänellä lapsiakin. Olimme kuitenkin hänen loppuvuotensa tekemisissä, kävimme molemmin puolin kyläilemässä.
Molemmat vanhempani olivat alkoholisteja. Samoin suuri osa molempien suvusta…niin että uskon kyllä tuohon geeniperimään aika vahvasti! Sisaruksistani puolet on myös alkoholisteja…
No, olen antanut vanhemmilleni anteeksi, jokainen kai elää elämänsä omien valmiuksiensa mukaan, enkä voi heitä tuomita. Ei ollut heidänkään elämänsä helppoa, sodan aikana syntyneitä…
Ja siksi kai oma perhe on aina ollut niin tärkeä, ja suhde lapsiin. Aika hyvää vauhtia sekin suhde oli kyllä valumassa kurkusta alas- tarvittiin pahoja tapahtumia, jotta ymmärsin.
Tänään elämä taas näyttää hyvältä, lomaa ja kevättä odotellessa, pikkuisista nauttien. Useat juhlat on kyllä edessä, varsinkin yhdet ovat sellaiset, että en tiedä miten selittäisin juomattomuuteni … parissa juhlissa selityksenä on kuskin hommat. No, keksin jotain.
Huomaan muutaman kk selvänäolon jälkeen että panikoin jo tulevaa, juhannusta ym… jolloin kaikki kokoontuvat “perinteisesti” ryyppäämään.
Nautin suunnattomasti tästä elämästä selvinpäin, olen lopettanut tupakanpolton, lenkkeilen ja touhuan lasteni kanssa, töissäkin on mukava käydä .
Soittoja illanistujaisista tulee, mutta sanon suoraan että en ota. Miksiköhän sitä kauhistellaan ja ihmetellään? eikö sen pitäisi olla toisinpäin, ei ole normaalia olla räkä poskella joka viikonloppu,en tiedä… kateuttako? jotkut ystävätkin ovat ottaneet välimatkaa, joten herää kysymys, ketkä ovat niitä todellisia ystäviä.
Sanoisin tuosta juhannuspaniikistasi - olet liikkeellä hyvissä ajoin 
- että ymmärrän sinua oikein hyvin ja löydän itsestänikin tuota panikoijaa yhä: siksi olen päättänyt itsepintaisesti opetella vähä vähältä luovuttamaan kaiken panikoimiseni ja turhan murehtimiseni taakoista 
Juhannustakin kannattaa murehtia vasta sitten, kun se on ajankohtaista. Jokaiselle päivälle riittää murheita muutenkin, jos myös iloja. Jos nyt on hyvä olla, niin siinä hyvässä voi kasvaa juuri nyt. Juhannus tulee ajallaan, sinulla on aikaa kasvaa ja vahvistua, täyttyä elämästä ja kaikesta hyvästä jo reilusti ennen niitä 2-3 päivää, kun jotkut muut kuin sinä tekevät juttuja, joita sinä itse et halua enää tehdä