Puit sanoiksi yhden ison ongelman joka riivaa meistä monia.
Ainakin minua. Kohtalotovereita siis riittää. 
teki sitten mitä tahansa, tai oli missä tahansa, aina tuntuu siltä että on väärässä paikassa. Kaikkialla tuntuu siltä että pitäisi muokata itsensä sopimaan johonkin täysin luonnottomaan, pinalliseen olotilaan.
Neliskanttinen palikka yritetään tunkea pyöreään reikään.
Oma palikkani ei todellakaan ole koskaan sopinut minnekään. Ei yhtään mihinkään.
Viimeaikoina olen taas leikitellyt ajatuksella siitä äärimmäisestä ratkaisusta. Ei ole eka kerta. Toisaalta tiedän kokemuksesta, että siihen minulla ei onneksi kantti riitä. Pelkuri mikä pelkuri. Tai lähinnähän se olisi vain raukkamainen tie ulos…
Kuolemaa en kuitenkaan pelkää.
Se kun vain on vain tie, jolle jokaisen meistä on jossain vaiheessa lähdettävä. Ennemmin tai myöhemmin.
”No, the journey doesn’t end here. Death is just another path… one that we all must take. The grey rain curtain of this world rolls back and all turns to silver glass. And then you see it…”
^
Dragon
Oikein hyvin ymmärrän noita fiiliksiä. Mutta älä nyt luovuta kuitenkaan. Ehkä kannattaa soittaa vaikka johonkin kriisipuhelimeen jos alkaa pelottaa että kynnys noiden ajatusten toteuttaisen madaltuu liikaa. Paha tässä on mennä ketään neuvomaan kun itse pyöriskelee ihan samanlaisissa oloissa harva se päivä. Mutta ehkä tää tästä. Ehkä se lohduttaa että tääl on muitakin…? 
Kovin tuttua tuo masennus ja äärimmäisten ratkaisujen pohtiminen. Samoin kuin tuo, ettei oikein tunnu löytyvän mitään pointtia tässä elelemisessä. Nyt tovin selvänä ollessani olen miettinyt mahtaako tuo kaljan juominen mitään lisää tuoda. Ulkopuolinen apu, kuten A-klinikka tai lääkäri ei kuitenkaan paljon ota, jos ei annakkaan.
Pitkästä aikaa päivitystä tilanteeseeni. Monta viikkoa tuossa aikaisemmin on mennyt melko alamaissa. Kevätaurinko on nyt kuitenkin piristäny fiiliksiä jonkin verran. Kiitoksia Fernetille ja mökkihöperölle kannustavista kommenteista.
Alkoholi kuitenkin on ja pysyy elämässäni. Ikävä kyllä. Tätä menoa ei mene kauaakaan kuin tuurijuoposta tie vie täyspäiväiseksi…
Tämän viikon saldo on taas melko synkkä. Tasan 57 bisseä. Viime viikolla varmaan suurin piirtein sama. Ja sitä edellisellä… Silti tällä hetkellä vituttaa vaan ainostaan lihominen.
Juominen tuntuu nykyään ihan sellaiselta perushötöltä. Liian luonnolliselta. Aivan liian normaalilta toiminnalta. Ei se nyt ihan näin pitäisi saamari mennä. 
Toleranssikin on nykyään kasvanut aivan liian korkeaksi. Tiedän, että apua olisi pikkuhiljaa haettava. Liian paljon muita ongelmia on vaan tässä tällä hetkellä jonossa.
Juomiseni on tainnut karata totaalisesti käsistäni. Viime kirjoituksestani mikään ei oikeastaan ole muuttunut. Alkoholia kuluu samaan tahtiin. Vannon joka krapula-aamuna, että nyt se loppuu.
Ja arvattavasti näin ei tietysti käy. Kun elämästäni on hävinnyt kaikki suunta ja toivo, niin tähän se johtaa. Se alkuperäinen otsikko yksinäisyydestä oli täysin totta. Nykyään vaan alkoholi on ottanut tuon ystävän roolin.
Nykyään elämääni ohjaa se miten pystyn pitämään kulissia pystyssä läheisilleni ja juomaan samaan aikaan. Kaikken ironista on, että naisystäväni kärsii samasta sairaudesta. Silti arvostelen häntä aina, kun hän kännissä sekoilee. Itse en toisaalta koskaan aiheuta harmia, kun juon yleisesti ottaen aina kotona. Säälittävää eikö totta. 
Olet varmasti ajatellut myös avun hakemista, jos juomisen vaihtoehdot ovat ne mitkä ovat. Voit vaikka parin oluen jälkeen soittaa auttavaan puhelimeen, jos et selvin päin uskalla tai viitsi. Viitsiminen tietysti on aikamoinen vitsi meille alkoholisteille, koska toinen pää on mullan alla.
Mielestäni sinua voisi auttaa, jos keskustelisit toipuneiden alkoholistien kanssa. Hehän eivät ole välttämättä niitä Pera-nimisiä henkilöitä sillan alta, vaan ihan normaaleja ihmisiä kaikista yhteiskuntaluokista. Suurin osa heistä viettää parempaa elämää kuin ns. tavikset. Kuitenkin he tietävät ja välittävät asiasta.
Mä suosittelisin käymistä a-klinikalla. Huomaat, että tavallista porukkaa siellä käy.
Asioiden salailu ja se itsepetos on minusta yksi raastavimmista asioista. Eli että yritetään pitää kulissia kunnossa. Se syö rotan lailla ihmistä. Itsellä meni helkkarin pitkään omien peli-ja dokuhommien tunnustamiseen. Vaikka asia ei tullut silloin kenellekkään enää yllätyksenä, enkä näin kyllä ajatellutkaan.
Puhu jollekin ammatti-ihmiselle, soita, mutta yksin ei tarvitse ongelmien kanssa jäädä. Apua saa, jos todella haluaa.
