Tuntuu ettei aiheesta paljon puhuta. En tiedä onko syynä se, etteivät kaikki koe samoin. Itse olen asiasta kärsinyt. Jotenkin kyl helpottaa et sanottiin, et aika. Se auttaa. Tieto siitä, et tää ehkä helpottaa, autto paljon. Ei ookkaa paniikkia. Etteenpäin vaan. Kevein askelin.
MINÄ OLEN! 
Reilu 3 kk raittiutta, ja kaikki muuten hyvin, mutta suunnilleen ihmettelen,
että miksi olen halunnut vahingoittaa itseäni typerillä nautinnoilla, joista viina (ja sen
innoittamana muut) pahin…
Tässä on laajalti ilmaistu kaikkea viisasta ja myönteistä! Näin on tosiaan!
Hei peikkotar,
lainaan tähän pienen pätkän Iltalehden Vain elämää-ohjelmaa käsittelevästä tekstistä.
"Edelmann kertoi levynsä Kaikki tahtoo (2001) merkityksestä itselleen.
- Tuo levy oli mukana mun elämäni isoimmassa käännekohdassa. Silloin raitistuin ja pääsin eroon alkoholista. En tosin yksin, mulla on ollut vahvoja vertaiskavereita tukena.
- Elämäni vahvimpia kokemuksia oli se, että sain muuttaa elämäni kulkua kokonaan, Edelmann myöntää".
Avun tarpeen myöntäminen on alkoholistille vaikeaa. Mutta kun hädän hetkellä nöyrtyy sitä pyytämään, kyllä sitä on saatavilla. Apu voi löytyä julkisista terveyspalveluista, hengellisestä heräämisestä, yksityisklinikoilta tai ystävistä, ja myös tuntemattomat ihmiset ovat valmiita auttamaan.
Ryhmissä jaamme kokemuksemme, voimamme ja toivomme
Tiedänhän tuopn. Odottavan aika on pitkä, ja tylsältä tuntuu kun ei tunnu edes tapahtuvan.
Juodessa energia menee juomiseen ja sen ympärillä elämiseen, ja onhan siinäkin se oma ihmisverkostonsa.
Ja alkoholismia nujerrettaessa aika kuluu ihan sen työn ahertamisessa, kaikkine ajatuksineen ja tekemisineen - ja siinäkin hommassa monella on se siihen liittyvä ihmissuhteiden ja auttavien tahojen verkosto, eli ei tyhjää sekään. Jos kohta yhtä moni nuolee haavansa, perkaa mielestään viinajutut ja nousee jaloilleen omin nokkinensa -kukin tavallaan.
Mutta joo, kun nuo vaiheet on ohitettu, ja siltä tuntuu ettei tähän makaamaan pidä jäädä, eikä noiden elettyjen perään kannata haikailla, onhan siinä taas tilaa ja tarvetta kaikelle muulle.
Omalla ja monien kavereiden kohdalla olen toimivimmaksi huomannut sen, että mahdollisimman vähän päihdeasioihin viittaavia juttuja sitten elämänsisällöksi, ja ne vanhat juomiseen liittyvät muistijäljet saavat sitten näivettyä ravinnonpuutteeseen -uudet asiat vahvistuvat.
Ihan eri juttu sitten on se, että kun etäisyyttä on tarpeeksi, ja päihdeasioihin törmätessä ne näkyvät aivan ymmärrettävinä, käsiteltävinä ja ylimäääräisiä tunnekuohuja aiheuttamattomina asioina, ilman omakohtaisia paniikintunteita tai sisäänpäinsuuntautuvaa itsenpenkomista, silloin voi olla ihan mukavaakin osallistua vaikkapa päihdeongelmia ehkäisevään tms yleishyödylliseen kansalaistoimintaan -jos se tuntuu itsestä tarpeelliselta.
Pakkoa ei pidä itselleen asettaa semmoiseenkaan.
Maailmassa kun on niin paljon kaikkea muutakin, ettei tuohon kannata liian innolla hakeutua, ei sittenkään vaikka itsestä jossain raittiushuuman vaiheessa tuntuisikin siltä että minähän tässä olenkin vallan mainio asiantuntija, kun olen itse melkein pääni hajalle juonut ja olenpa sitten taas selvänäkin ollut -voi olla parempi antaa tuon mennä ensin ohi ja palata asiaan sen eteen tullessa hiukan realistisemmalla pohjalla.
Mutta, niin, että mitä sitten tekis?
Voipa vaikka asettaa itselleen kysymyksen; millainen ihminen minä sitten oikein haluan olla?
Ja sitten voi miettiä voisko semmoiseksi ruveta -tai edes vähän sinnepäin, eihän kaikkea aina ihan täydellisenä saa.
Miten olis, Peikkotar, mitä oikeastaan haluaisit?
Niin, mitä haluan. Vaikea kysymys. En oikein osaa vastata siihen. Olen täydellisesti hakusessa. Mutta tuossa on todella hyvä pointti, että voi “kasvattaa” itsestään haluamaansa. Toki kaikkeen ei ole mahdollisuutta. Tuo ajatus sai pääkoppani pyörimään aivan toisella tavalla. Sain uuden näkökulman asiaan. Ehkä mie en vaan valmiiksi ole jotain, vaan mie kehityn joksikin. Ja miula on mahdollisuus vaikuttaa siihen.
Just tuosta on kysymys!
Hej Pejkkotar! Uskalla myöntää itsellesi: Olet selviytyjä! Identiteetin omaksuminen vaatii päivittäistä toistoa. Joten elä toista ettet ole alkoholisti. Se ei toimi. Toista että olet selviytyjä. Positiivinen affirmaatio ja negatiivisen identiteetin täydellinen unhoittaminen ovat avaimet menestykseen! 
Komppaan Arkkitehtiä -ja elävän elämän havainnot tukevat tuota.
Positiiviset suggestiot itselle, ja yhä uudelleen toistettuna, ne todellakin muuttavat asenteen ja itsetunnon muutoksen, uskaltamisen ja rentouden kautta todellisuutta.
Ja paskan unohtaminen -se on toinen puoli muutosta.
Aika ja etäisyys, uusi sisältö ja oma kehittyminen just itse valittuun suuntaan, eiks siinä alkuun jo olis.
Eikä siitä kehittymisestäkään kannata paineita ottaa, se tulee kans niiden positiivisten toistojen kautta ilman mitäöän suorituspaineita.
Ja menneestä elämästä kannattaa ottaa evääksi ainoastaan ne onnistumisen kokemukset, niistä muodostuvat työkalut ja voimavarat huomiseen.
Uusien onnistumisten kerääminen ja muistiin painaminen on sitten tämän päivän hommaa.
Tällaisen jutun olen minäkin huomannut, että ajan ja etäisyyden kanssa tarve märehtiä niitä temppujaan ja epäonnistumisiaan alkaa hälvenemään. Raittius on vapautumista, ei jumiutumista. Kun itse sen vain ymmärtää. Ja oikeastaan minä haluan jo nykyään puhua ihan vain elämästä. Vapaata elämää, kun sen raittiuden ja alkoholismin märehtiminen voi just olla sitä jumiutumista, jos sen alkoholisti-identiteetin kanssa tarvii tätä elämää mielensä kahleissa talsia.
Ihana oivaltaa jotain uutta. Miun on ollu tosi vaikee myöntää tätä ongelmaa. Olen kyllä ääneen sanonut, mut en uskonu sitä todeks. Hirmuuseen itkuun sitä sit asian kans jouduin. Ja tunnustin. Sen jälkeen aloin uskoa, et miul on mahdollisuus selviytyäkin. 
Nyt vain tarvitsen apua siihen. Minuu oikein naurattaa kun oivaltaa jotain. Ihanaa kehittyä terveellä tavalla.
Ja hain tänään jopa ihan apua ammatti-ihmiseltä. Selvitellään mistä saisin parhaan avun. Tunnen kyllä täällä jo saavani paljon apua. Olen saanut toivoa selviytymiseeni. En olekaan tulossa hulluksi, vaan tämä on sitä kasvua. Taidan vaan tarvita paljon apua ihan pientenkin asioiden selvittämiseen.
Hienoa! Niin itseähän tässä opetellaan rakastamaan. Oikeastaan siinä se on pähkinänkuoressa!
Niin itsensä rakastamista. Sitä joutuukin opettelemaan. Eipä sitä oo tullu paljon itestään huolehittuu. Huomaa nyt, et kaikkee ei kuulu kestää. Saa tuntua ja saa tuntea.
Minuu helpotti tieto, et asiat järjestyy aikaa myöten. Kysyisin teiltä, että kuinka paljon te tarvitsitte/tarvitsette ulkopuolista apua raittiina olemiseen? Ku miusta tuntuu, et tarviin tietoo/apua niin moneen asiaan. Jotenkin tää uus maailma tuntuu niin vieraalle. Perhe ja sukulaiset ovat ainuut asiat mitkä säilyi. Onneksi! Kaikki muu sai mennä.
Ihan yksilön mukaan tuo varmasti menee ja ajan kanssa se on tuo asia järjestynyt, kun antaa sen vain järjestyä. Ja antaa jonkun oikeasti auttaa, siinä tarvii itselläkin ymmärtää tulla vastaan. Ei ole muuten vastavuoroisuutta. Kai sitä sen verran on sitä perisuomalaista jurrikkaa minussa ainakin, että sitä apua on vaikea kysyä ja sitä on vaikeaa myöntää tarvitsevansa. AA:n ohjelmassa tämä on mainittu itsekeskeisenä pelkona ja minulla se on esiintynyt siis sellaisena jääräpäisyytenä ja ylpeytenä, jonka alta vain paljastuu oma pelkoni myöntää tosiasioita. Helvetisti olen vaatinut kaikkea mitä elämän pitäisi minulle antaa, kuitenkin niin että en itse ole ollut valmis tekemään asioiden eteen mitään. Huono yhtälö. 
Ja muutenkin, kun ne omat ajatukset alkavat jossain vaiheessa taas kulkea, niin siinä pystyy sitten hiljalleen alkaa suodattamaan kaikkea tarpeetonta pois. Eli karsimaan sellaista pois josta on enemmän haittaa, kuin hyötyä tervehtymisen kannalta.
En tiedä raittiina olemiseen, mutta kyllähän se selviö on että ihan elämässä näin ylipäätänsä niin kyllähän ihminen tarvitsee välittämistä, rakkautta ja toisia ihmisiä lähelleen sopivissa määrin ollakseen onnellinen. Minä ainakin ja tämä on juuri sitä, jonka itseltäni ennen olen “joutunut” kieltämään, koska sitä herkkyyttä ei itselleen ole sallinut, tai sen on tavallaan itsestään kieltänyt.
Tämä meitä ympäröivä maailma olisi meitä aina vaatimassa olemaan joku tietynlainen ihminen. Käyttäytymään tietyllä tavalla, omaamaan tietyt mielipiteet, käyttämään tietynlaisia tuotteita ja tekemään sitä tai tuota asiaa. Näistä ei kannata kamalasti (yhtään) välittää, vaan seurata sitä ääntä jonka kokee olevan omaa itseään. Siltä polulta uskon löytyvän ratkaisun.
Olin jo aiemmin ajatellut, että juomiseni kanssa on ongelma, mutta toisaalta epäilin sitä. Vasta täältä sain suuremman varmuuden siitä, että minulla on tosiaan ongelma. Siinä missä moisen asian myöntäminen hävettää, niin sain kyllä vastapainoksi myös välineitä itseni hyväksymiseen –monilla muilla onkin samanlaisia kokemuksia taustallaan kuin minulla! En olekaan yksin tai mikään poikkeuksellisen surkea yksilö. Ja ennen kaikkea toivoa paremmasta on, kuten sinäkin olet jo huomannut! Minulle tämä Päihdelinkki on siis ollut erittäin tärkeä paikka, sillä tästä sain kiinni jo ennen terveyspalveluja.
Minun juomiseni oli suoranaisesti itsetuhoista ja sitä se on vähintäänkin välillisesti varmaan jokaisella alkoholistilla. Juomiseni oli varmasti yhtä lailla pyrkimys helpottaa omaa oloa kuin myös rankaista itseään, joten lopettaminen itsessään on jo askel itsensä rakastamiseen, mitä minunkin laillasi pitäisi opetella. Haluaisin oppia olemaan armollisempi itselleni ja hyväksyä omia heikkouksiani, pelkojani ja henkisiä kiputilojani. Helpompaa itsensä hyväksyminen on, kun on oma itsensä (eli selvinpäin)! Humalassa kun se todellinen minä monien mukaan on jossain piilossa.
Minä olin pitkälti pari kuukautta kotona tutustumassa raittiiseen itseeni, ja jos tein jotain niin se ei ollut sinänsä mitään uutta (paitsi että olin selvinpäin, mikä tietty oli uutta). Keräiltyäni rohkeutta olen pikkuhiljaa uskaltautunut kokeilemaan uusia asioita huomattuani kiinnostuneeni jostakin. Isommat asiat saavat vielä odottaa, sillä tutkailen varovasti, mistä minä oikeasti pidän ja mitä potentiaalia minussa voisi piillä.
Apua saa tarvita, eikä heti tarvitse olla mikään mestari!
Kyllä mie vedin aika pitkään sillä, että tää on ihan ok ja ei tunnu missään. Kunnes se iski. Tila tunnustaa. Radiosta lävähti biisi soimaan ja siinä itkin silmät päästäni ensin tajuamatta mistä oikein on kyse. Sit kun tajuaa, et tää tekee oikeesti kipeetä tai on oikeesti vaikeeta. ja se, et mie TARVIIN apuu. Siinä sitä sit myönnettiin itselle olevansa alkoholisti ja vielä tarviivansa apua siitä selviytymiseen. Se oli rankka paikka. Silti aika-ajoin sitä taas salaa kieltää olevankaan mitään ongelmaa. Kunnes jossain vaihees taas vedetään tiukille ja on pakko tunnustaa ongelma. Ei helppoo. Siinä joutuu meikälikkakin nöyrtymään.
[quote=“Korkkari”]
Minä olin pitkälti pari kuukautta kotona tutustumassa raittiiseen itseeni, ja jos tein jotain niin se ei ollut sinänsä mitään uutta (paitsi että olin selvinpäin, mikä tietty oli uutta). Keräiltyäni rohkeutta olen pikkuhiljaa uskaltautunut kokeilemaan uusia asioita huomattuani kiinnostuneeni jostakin. Isommat asiat saavat vielä odottaa, sillä tutkailen varovasti, mistä minä oikeasti pidän ja mitä potentiaalia minussa voisi piillä.
Apua saa tarvita, eikä heti tarvitse olla mikään mestari!
Eipä ole samanlaista uskallusta enää. Nyt sitä hipihiljaa lähestyn uusia asioita. Varovaisesti opettelee ottamaan askelia kohti uutta tulevaisuutta. Eikä miun mielestä tarviikaan suinpäin sännätä joka suuntaan. On lupa olla arka ja ottaa aikaa. Kuitenkin jotenkin tuntuu, että nopeammin pitäisi edetä, vaikka ei olekaan kiire minnekään. Kai sitä jotenkin häpeää tätä avun tarvitsemisen aikaa. Kun “pitäishän” sitä jo omillaan pärjätä.
Ihmisellä on oikeus olla arka, ja oikeus pitää henkilökohtaisimmat asiansa ihan omina asioinaan. Ei sellaista terapiagurujen markkinoimaa kaikesta avautumisen vaatimusta ole ihmisen aivoihin rakentunut.
Tukiverkosto on toki ihmisen elämässä tarpeellinen, mutta se ei ole itsetarkoitus, eikä ole tarpeellista valvoa öitään miettien onko minun verkostoni nyt varmasti normien vaatimalla tasolla -sellaisia normeja kun ei ole. Ehkä ei kannata tehdä ongelmaa asiasta joka ei välttämättä ongelma olisi ellei olisi kovia odotuksia sen suhteen?
Useimmin ihmisen mielenterveyttä rassaa paljon enemmän itsetunnon puute, luottamattomuus omiin voimavaroihin ja jotenkin ulkopuolelle jäämisen aiheeton pelko.
En myöskään usko että minun kannattaisi alkaa penkomaan omaa olemustani, tutkimaan sitä mikroskoopin ja terapeuttisten ongelmankaiveluohjelmien avulla -kun on tässä elämisessäkin ihan tarpeeksi tekemistä, niin mukavaa kuin hiukan pakollistakin.
Raitistuminen, joo… olihan se semmoinen temppu vuosikymmenien päivittäisen juopottelun jälkeen, että kyllä onnistuminen antoi mukavasti lisää itsekunnioitustakin. Huomasin että olipas sentään semmoinenkin asia elässäni jolle ihan itse jotain mahdoin. Siitäkin huolimatta että niin monen asian edessä on ollut pakko myöntää olevansa voimaton, tahdoton, luuserikin joskus ja usein vaan niin että vaikka itselläkin voimia olisi niin ei sitten ihan tarpeeksi vastustajiin/kilpailijoihin/olosuhteisiin nähden.
Verkostoitumista olen toki harrastanut, ja sitä taidan jollain tavalla parannella ihan jatkuvastikin. Usein kyllä niin, että kun omat asiat alkavat kohtuullisessa mallissa olemaan, niin se verkostoituminenkin tulee vähän kuin sivutuotteena muuten vaan touhuillessa.
Ja semmoisen olen huomannut, että omia henkilökohtaisia verkostoja rakennellessa kannattaa heitellä ne verkot aika lavealle -mahdollisimman monenlaisten ihmisten kanssa kannattaa olla tekemisissä. En tiedä, löytäisinkö edes ihan tarkalleen itseni kaltaisia ihmisiä mistään, mutta eipä minulla heiltä mitään oppimista olisikaan.
Ystävät… joo, hyvä jos niitä muutama on. Ihan tyytyväinen olen siihen että jostain niitäkin on vaan tarttunut vaikka en niin aktiivisesti ole sellaisia pyydystänyt. Ehkä asia onkin niin, että siinä vähän sattumallakin on osuutta.
Edelleen vastaisin, Peikkotar, että se aika, se aika… se tekee tehtävänsä, älä turhia hätäile.