hei kaikille!
Tarkoitus olis saada täältä vertaistukea tmvs. Olen siis nuori nainen- huumeita käyttänyt i.v:sti 4 vuotta (sitä ennen pilvi), ja nyt korvaushoidossa ja raskauden myötä raitistumassa/raitistunut.
Viime amfetamiini ja bentso käytöstä on n.4kk. Mutta subutexin i.v.-käyttö jatkui satunnaisesti vielä korvaushoidon ohessakin… sttanan piikkikoukku…
Nyt siis kuntoutuksessa, ja täällä tarkoitus olla lapsen syntymään ja ylikin, keskimäärin n.vuosi. Nyt ollut vasta kaksi viikkoa…Motivaatio itsellä ei koskaan ole ollut näin korkealla lopettamisen suhteen, mutta tottakai tulevaisuus jännittää ja pelottaakin… varaa virheisiin kun ei ole… Muuten olen säästynyt tähän mennessä suurilta mielihaluilta, mutta edelleen toi piikki kummittelee mielessä, vaikka tiedostan itsekkin että siinä ei ole mitään järkeä…
Mies käyttää edelleen…aloittamassa korvaushoitoa ja kuntoutusta muutenkin, mutta myös pelko hänen onnistumisestaan rassaa.
mutta, eipä tässä kummempia, ajattelin hieman kertoa taustoistani kun tänne tulen jatkossa varmaan jonkin verran kirjoittelemaan.
Hei!
Ja kiitos viestistäsi ja tervetuloa kirjoittelemaan!
Olet lähtenyt hoitoon ja motivoitunut. Hienoa. Kirjoitellaan!
Heips!
Tervetuloa kirjoittelemaan, itse melko vähän täällä enää käyn… Suosittelen lukemaan netistä J-pään opetusmateriaalin koukussa piikiin , saat lisätietoa tehtävistä syistä ja seurauksista. Kannattaa ottaa päivä kerrallaan ja muuttaa asennetta käyttöön, aika kultaa muistot. Sama asia on käyttäjäkavereiden kanssa, ei voi pysyä raittiina sekä pitää kontakteja. En tunne ketään, joka olisi siinä onnistunut.
Muista että mikäli retkahdat tms (tuo mies huolestuttaa enemmän, voisiko hän jättää piikit pois kotona vauvan tähden?), on olemassa myös ensi- ja turvakodin tukipaikka äidille ja lapselle. Hoito olisi pitkä, mutta siinä ainakin oppii elämään normaalia elämää… Tiedät varmasti, että lapsi voi joutua morfiini-tiputukseen subun tähden ja jokainen ylimääräinen/väärinkäytetty (iv) lääke voi aiheuttaa pahoja ongelmia? Samoin liika pudotus… Imettää et saa, mutta pidä tuo äidinvisto motivaationa… On melko suuri ihme, että sisälläsi kasvaa pieni ihminen ja hän ei pärjää elet pidä huolta itsestäsi. Tee kodista paikka lapselle ja kokeile vaikka neulomista tai virkkaamista… Ne ainoat ihmiset, ketkä ovat kuivilla pysyneet ilman bubrea tai korvauksessa, ovat tehneet sen muutoksen lapsen voimalla… Voimia paljon ja ajattele ensin vauvaa sekä itseäsi, teitä on kuitenkin alle vuoden päästä 2 ihmistä…
Miten sinulla menee? Onko asiat lähteneet “rullaamaan”?
tervetuloa, itsekin olen aika uusi täällä vielä.
Heippa chatarinah Ja tervetuloa!
MALIBU:
Juu, sain a-klinikalta tuon vihkosen “koukussa piikkiin” ja sen lueskelinkin läpi monta kertaa. Ihan hyviä vinkkejä sieltä löysinkin, mutta juuri tuo miehen käyttö teki sen, etten pystynyt kotona lopettamaan i.v.käyttöä, vaikka korvaushoidossa ollessa, se on muutenkin yhtä tyhjän känssä rätkiä jtn millin murusia…
Ja siis olen nyt juurikin ensikodissa, ja täällä on tarkoitus olla pitkäänkin, niin että saa normielämästä kiinni ja voi luottaa että arki vauvan kanssa sujuu. Ja tarkoitus siis olisi että mies tulee tänne myös, kunhan vauva syntyy, mutta ehtona on tietenkin se että korvaushoito sujuu ongelmitta, eikä oheiskäyttöä ole. Nyt saatiin vihdoin hyviä uutisia että miehen hoito alkaa muutaman viikon kuluttua, ja sitten hän pääsee minua tapaamaankin. (nyt se on kiellettyä koska seulat pitää olla puhtaat.)
Itse en noihon narkki-kavereihin ole ollut missään yhteydessä kuukausiin, en sen jälkeen kun hoito alkoi. Tiedostan kyllä että ne piirit on jätettävä lopullisesti jos meinaa kuivilla pysyä. Mies nyt on vähän pakostakin joutunut noita nistejä näkemään, kun jostainhan se lääke on pitänyt näihin päiviin saakka hakea. Ja nyt kun olen ollut itse täällä ensikodissa, niin kotona on meno mennyt hurjemmaksi. On tosin luvannut itsekkin että vaihtaa puh.numeronsa, heti kun hoito alkaa, eikä pidä’ mitään yhteyksiä noihin käyttäjiin… jännittää vaan, et kuinka mahtaa onnistua. Kovasti väittää, ettei riskeeraa korvaushoitoa, meidän näkemistä, eikä ylipäänsä tulevaisuuttamme perheenä, vetämisellä, mutta kai se on normaaliakin että tässä tilanteessa tuntee itsensä epävarmaksi. Ja varsinkin kun viimeviikot ei mies ihan selvinpäin ole ollut…bentsoja on nappaillut ja piriäkin kerran. Kai se ajattelee että “pakko vikoja kertoja vetää, ennenku hoito alkaa”, mutta pelkään että mitä jos sama meno jatkuu…toi on kuitenkin niin perus narkki-ajattelutapa…ainahan sitä keksii tekosyyn vielä yksille vedoille…
Itsellä mennyt ihan hyvin. Pikkuhiljaa ruvennut sopeutumaan tänne, ja piikkikin kummittelee mielessä yhä harvemmin. Kyllä huomaa kuinka iso vaikutus sillä ympäristöllä on. Ja mulla on kuitenkin NIIN HYVÄ SYY raitistua, ettei parempaa syytä varmasti toista kertaa elämässä tule. Enkä antaisi ikinä anteeksi itselleni jos vauva otettaisiin minun huonojen valintojeni takia meiltä pois. Ja kovasti tuo pikkunen tuolla masussa kokoaika muistuttelee miks täällä ollaan.<3
Heip! Ajattelin kirjoittaa omakohtaisia kokemuksia tuohon sun miehen ajattelutapaan, “pitää vielä vetää, ennenkuin hoito alkaa” liittyen. Itse olin ollut ns kuivilla (pelkkää buprea) monta kuukautta ennen k-hoidon aloittamista, mutta kun sain tietää, että pääsen hoitoon, retkahdin ja ajattelin juuri samoin, kuin miehesi, että nyt on vedettävä vielä “viimeiset”, kun hoidossa ei sitten voikaan enää vetää mitään. Jotenkin tulin vähän pakokauhuiseksi siitä tiedosta, vaikka olinkin ollut vetämättä ennen hoitopäätöstä. Joten hommasin ison säkin piriä, jonkin verran mdpv:tä ja tutkareita ja ajattelin dramaattisesti, että tässä on mun elämäni viimeiset huumeet jotka vedän… 
Senhän tietää miten siinä käy, kun pitkästä aikaa alkaa kiskomaan; jatkoin vetämistä, koska rahaa säästyi niin paljon, kun kaikki ei mennytkään siihen, että piti itsensä lääkkeessä ja terveenä.
Vedin rajummin ja enemmän, kuin koskaan, olin aivan lopussa ja mulle sanottiin, että valitse; hoito tai kenttäelämä. En silti osannut lopettaa, vaan jatkoin tutkareilla, kun ne eivät seuloissa näy, mutta tottakai ammattilaiset tajusi, missä mennään, mutta ilmeisesti ajattelivat, että mun pitää itse kertoa vetäneeni, melkein aina kerroinkin.
Lopulta ajoin itseni niin suureen elämänkriisiin avomieheni kanssa, että olin kuolla ja sain psykoosin, jonka takia mielisairaalaan pariksi viikoksi lepäämään. Omalla kohdallani se pysäytti, kaksi kertaa retkahdin ennenkuin lopetin kaiken reilu puoli vuotta sitten.
En siis todellakaan sano, että sun miehelläsi kävisi samoin, kuin mulle, mutta varoitan, että narkomaani on mitä kekseliäin etsiessään ja oikeuttaessaan käytölle syitä ja jopa kieltämään itseltään ja muilta, ettei käytä, että vain vähän veti eilen/viime viikolla… 
Mutta toivon todella, että sun miehesi saa hoidosta avun ja pääsee eroon päihteistä ja niitä käyttävistä ihmisistä!
Spinaalipuudutus:
Joo, siis mun mieshän oli kanssa tossa vissiin 4 kuukautta pelkällä teksillä, (muutamaa yksittäistä retkahdusta lukuunottamatta), mutta heti kun itse lähdin hoitoon, niin meno lähti käsistä. Muistan kyllä omaltakin kohdalta että aina ennen kun olen lähtenyt katkolle, niin ennen sitä on tullut sit vedettyä vaan kahta kauheemmin, kun on ollut just tuo ajatus niinku sanoit “elämäni vikat huumeet”. Ja se varmasti on miehelläkin ajatus. Hyvä että itse loppujenlopuksi pystyit lopettamaan, mutta aika hurjaltahan tuo kieltämättä kuulosti. Toivottavasti ei miehen tarvitse noin vaikeimman kautta tajuta mikä elämässä on tärkeintä… Se tosiaan pelottaa, kun oli kuukausia ihan nätisti, että nyt kun on retkahtanut, niin miten pääsee taas takaisin kiinni normaaliin arkeen. Varsinkin kun aika yksin se siellä kotona on, nyt kun itse olen täällä. Onneksi se korvaushoidon alotus tehdään laitoksessa, että siinä vaiheessa ainakin katkeaa tuo käyttö muutamaksi viikoksi, ja saa mahdollisuuden skarpata. Miehellä vaan tuntuu välillä olevan hiukka liiankin ruusuinen kuva koko korvaushoidosta. Sanoo mulle että “helppohan sun on olla, ku oot hoidossa ja saat jokapäivä lääkkeen.” no jaa… Onhan korvaushoidosta toki iso apu, mutta kyllä mä sanon että oon ihan itse joutunut tekemään töitä raittiuden eteen… ei ne bentsot ja piri yms. huumeet mihinkään maailmasta katoa, vaikka hoidossa onkin…toki se helpottaa ettei ole PAKKO nähdä ketään ketä ei halua, pelkän lääkkeen takia…
Olen yrittänyt nyt keskittyä vaan omaan hoitooni, vaikka toki jokapäivä soitellaan. Tuntuu vaan että pettää kohta oma mielenterveys, jos mietin kokoaika mitä mies kotona tekee, ja niitä miljoonaa asiaa jotka voi mennä pieleen… en kuitenkaan voi täältä käsin tehdä asioille yhtikäs mitään. Pakko vaan yrittää luottaa siihen että se tekee niinkun on luvannut ja että hoito tosiaan auttaa sitä pysymään kuivilla. Se on sit sen ajan murhe jos käy toisin…Rakastan häntä vaan niin älyttömästi, etten tiedä miten kestäisin yksin lapsen kanssa, jos hän ei lopettaisikaan…se on kuitenkin varmaa, että itse en hoitoa kesken sen vuoksi jättäisi.
Chatariah. Teksteissäsi on hyviä pointteja. Nostan esille yhden asian toipumiseen liittyen. Viimevuodet on kovasti painotettu sitä, että ihmisiä pitää enemmän ja enemmän hoitaa avohoidossa ja laitoshoitoa pitää purkaa. Mitä sinä olet tästä avohoitopainotteisuudesta mieltä? Onko siinä mieltä?
Ja mielipiteitä mielellään lukisin siitä, että kuka voi toipua avohoidossa?
No omalta kohdaltani olen sitä mieltä että pelkkä avohoito ei olisi ollut riittävä, vaan tarvitsen pitkää kuntoutusta “suljetussa laitoksessa”. Eihän tämä mikään vankila ole, mutta liikkuminen on kyllä hyvin rajoitettua ja muutenkin sääntöjä on paljon ja ne ovat tiukkoja. Vaikk välillä ehkä ahdistaakin kun elämä on niin rajattua, niin olen kyllä sitä mieltä että näin pitääkin olla. Ainakin ensialkuun. Kyllä niitä vapauksia sitten tulee, kunhan kuntoutus pääsee kunnolla vauhtiin ja luottamus kasvaa…
Niin…nykyäänhän korvaushoidon aloituskiakin tehdään vissiin avona aika paljon…?? Kyllä se EDES muutaman viikon laitoksessa toteutettu aloitus antaa kuitenkin mielestäni paremman alun hoidolle, varsinkin jos on runsasta sekakäyttöä takana. Sen saa helpommin katki, ja ehkä pidättäytyy jatkossakin paremmin… Toki on varmasti ihan jokaisen henkilökohtaisesta tilanteesta ja/tai motivaatiosta kiinni mikä on paras ratkaisu, en väitä ettei avohoito toimisi kellään, mutta silti olen enempi laitoshoidon kannalla. Myös pidempiaikainen kuukausia kestävä laitoshoito pitäisi mielestäni tehdä helpommin saatavaksi…En itse ainakaan tunne yhtäkään joka olisi katunut pitkää kuntoutusta. Toki avohoito on välttämätön apu laitoksesta kotiutuessa, enkä väheksy sitä yhtään. Itse todennäköisesti tulen olemaan avohoidon asiakas vielä pitkään sen jälkeen kun kotiin palaamme. Mutta silti, jos on kyse vaikeasta ja vuosia kestäneestä päihdeongelmasta, niin uiseimmat kyllä hyötyisivät enemmän ensin laitoshoidosta, uskoisin…toki onhan sitten näitä joilla ei ole edes halua mihinkään pidempiaikaiseen kuntoutukseen, vaan heille riittää että saa päivittäin klinikalta lääkkeen, ja eikun siitä suoraan kadulle hommaamaan vähän lisää/muita huumeita…
Hyviä pointteja sulla, chatarinah, tuon k-hoidon suhteen. Tarkoitan just sitä, kun kirjoitit, että ei se pelkkä k-hoito ketään auta, toki on suureksi helpotukseksi, kun ei tosiaan tarvitse nähdä niitä nistejä lääkkeen perässä. Monelta, monelta tuo jotenkin unohtuu, luullaan, että hoito on se ainoa pelastus, että vetäminen ja narkkaaminen loppuu, kuin taikaiskusta, kun pääsee hoitoon. On todella hyvä, että olet pohtinut asiaa, ja kirjoititkin, että ihan itse olet töitä itsesi kanssa joutunut tekemään ja tehnyt valintoja elämäsi suhteen.
On hyvä, että sulla on hoitopaikka suljetussa laitoksessa, jossa vapauksia rajoitetaan ja muutenkin elämässä on sääntöjä ja rajoituksia, se on pelkästään positiivista.
Minä jouduin tai sain, kummin sen nyt ottaa, aloittamaan hoitoni avona, koska olin ollut kuivilla 3kk(ei siis muuta, kuin buprea ja omat lääkkeet) ja hoitava lääkäri oletti, että avona aloittaminen sopisi minulle paremmin, koska aktiivista käyttöä ei enää ollut. Päivä oli torstai, jolloin sain tietää pääseväni hoitoon seuraavana tiistaina. Tuon yhden ainoan viikonlopun aikana onnistuin a) hankkimaan itselleni hurjan päihdeongelman, uudestaan, b) aloittamaan yhden elämäni rankimmista taisteluista päihteistä päästäkseni.
Ja vain sillä ajattelulla, että nää on nää viimeset mitä enää koskaan vedän, vähän niinkuin hyvästi huumeet…
Juupa juu, addikti on mestari huijaamaan itseään. Mutta hei, tuo on minullekin tuttua, että ollessani erillään miehestäni, joka myös käyttäjä, ajattelin aivan pakonomaisesti, melkein, että mitä hän tekee, vetääkö ja kenen kanssa ja mitä vetää. Se on aivan hirveää, tiedän sen ajatuskelan ja luupin, siitä on aivan naurettavan vaikeaa päästä mielenrauhaan, väkisinkin miettii jatkuvasti, että mitä se toinen tekee.
Ei mulla ole antaa mitään erikoisempia neuvoja, mutta ajattelin kertoa, että et ole yksin noine ajatuksinesi
On helppoa sanoa, että “tee jotain, mene ulos, älä ajattele sitä miestä…jne…”, mutta eihän se noin helppoa ole! Mutta ainut neuvo, mitä voin sinulle antaa on, että kokeilisit kirjoittaa joka ilta, tai mahdollisimman usein edes pari riviä päiväkirjaa, se monesti jäsentää ajatuksia ja saa mielen rauhoittumaan, kun näkee paperilla, mitä ajattelee ja miten ne ajatukset luuppaa; voi lukea jälkeenpäin oloistaan ja ajatuksistaan. Onhan sulla aikaa hoidossa ollessa kirjoitella Hei paljon tsemppiä ja voimia sinulle!
Spinaalipuudutus: Mukava kuulla että muilla on samanlaisia kokemuksia. Ei tosiaan ole helppo hyväksyä sitä tosiasiaa, että mies tekee omat valintansa, toivottavasti ne oikeat, ja minä en niihin pysty täältä käsin vaikuttamaan millään lailla. Toisaalta myös helpottavaakin kuulla, ettei tuo nyt ole mitenkään ainukertaista, että juuri ennen k-hoidon aloitusta alkaa taas meno yltymään. Itsellä ei semmoista tapahtunut, koska olin jo raskaana, mutta muuten varmaan olisi ollut omalla kohdalla ihan sama tilanne…
Mies on nyt kuukauden päivät “jättäny hyvästejä huumeille”, 
Tosin viimepäivinä KUULOSTANUT hiukkasen selvemmältä puhelimessa. Tosin tulin siihen tulokseen, että alan olla jo niin tottunut että se on jotain ottanut, niin en enää kuule yhtä herkästi…hänen äitiltään kuulin kyllä että ainakin eilen oli ollut ihan pihalla kun oli siellä käynyt…en vaan jaksa enää ottaa niin hirveetä stressiä, vaikka pahalta tuntuukin…MUTTA: hyvät uutiset on ne että huomenna mies lähtee k-hoidon alotukseen, ja on siellä n.2 viikkoa. Saan nukkua yöni rauhassa… 
toki jännittää miten sitten sujuu kun hän sieltä kotiutuu… jos seulat pysyy puhtaina, niin hän pääsee minun luokseni yöksi 1-3 kertaa viikossa, riippuu miten sovitaan. Luulis että olis motivaatiota silläkin ihan tosissaan sit yrittää pysyä kuivilla, koska jos ei pysy, niin ei mekään nähdä…ja erohan siitä väistämättä tulisi jossain vaiheessa… mutta, mutta, en nyt viitsi maalailla piruja seinille, vaan uskon/toivon että kaikki menee lopulta hyvin. Pitääkin kokeilla tuota päiväkirjan kirjoittamista. Olen huomannutkin että jo tännekkin kirjoittaminen auttaa, kun saa purkaa tunteitaan ja ajatuksiaan.
Hyvä juttu, Chatarinah, että miehesi lähtee sinne aloitukseen. Tekee hyvää sinulle tosiaan saada nukkua yösi rauhassa, ja varmasti miehellekin helpotus päästä lepäämään!
Miten sulla/teillä menee tänään?
Viikko sitten mies pääsi osastolta (k-hoidon aloitusjaksolta) kotiin, ja maanantaina pääsi muakin moikkaamaan. Oli pari yötä täällä luonani. Vähän jännitti, kun täällä otetaan luonnollisesti tuloseulat yövierailta, niin jos olisikin jotain ottanut kertomatta mulle, ja palanut sit siitä… mut ei. Puhtaat oli, tai siis “lääkityksen mukaiset”. Oon kyllä tosi positiivisesti yllättynyt miten hyvin mies on nyt tän reilu viikon ajan ollut. Ens viikolla nähdään taas, kunhan ei nyt vaan retkahda…Toisaalta oon jo aika luottavainen et kaikki menee hyvin, mut jotenki menneisyydestä nousee kuitenki sellanen epävarmuus. Niin monta kertaa jotain on sattunut just kun oon ite hengähtäny ja lopettanu stressaamisen.:// noh…laskettuun aikaankaan ei enää oo ku puoltoista kuukautta, ja sit saadaan olla yhdessä koko perhe.<3 kunhan nyt vaan saadaan miehelle se maksusitoumus tänne kuntoutukseen. Se on meille verkostossa jo luvattu, mutta silti jännittää vähän sekin, et mitä jos ei kuitenkaan. kun tietää kuiteskin miten tiukassa on sossujenki määrärahat. Mut onhan se koko perheen kuntoutuksen kannalta tosi tärkeetä et saadaan molemmat kuntoutua rauhassa ja keskittyä vauvaan ja toisiimme. Loppujenlopuksi oon tosi positiivisella mielellä tällähetkellä! Johtuisko siitä että sain nauttia muutaman päivän rakkaan mieheni läheisyydestä, vai siitä että ulkona paistaa kaunis kevätaurinko, joka lämmittääkin jo. Tai ehkä noista molemmista.
No niin Chatariah. Kuulostaa hyvältä tilanteelta. Toivottavasti asiat menee hyvin. Hoitoa ei kannata laiminlyödä. Toki luottamus ja pelko kulkevat mukana. Mutta onneksi myös on tuota toivoa ja uskoa. Kaikkia samassa paketissa. Oma kohtainen retkahtamisen pelko on hyvä asia, se ohjaa toisaalta pysymään raiteilla. Takki auki tyylillä tahtoo tulla ns. stoppi…
juu, pakko se on pitää mielessä, mitä itelläänki toi vetäminen on pahimmillaan ollu… ei saa ylpistyä. Tai näin mulle on muutama jo kuntoutunut ystävä sanonu…Ja oon kyllä itekki jo huomannu et helposti meinaa välillä jopa liikaakin tottua tähän nykyseen tilanteeseen et on asunto, korvaushoito ja asiat muutenkin menossa hyvään suuntaan. Välillä pitää palauttaa mieleen, mitä oli vielä vuosi sitten, ku ei ollut asuntoa, ja kaikki päivät meni vaan niitten vetojen perässä juoksemiseen…kokoaika sai pelätä vieroitusoireita jne… Sillä vaikka nyt onkin asiat hyvin ja olen ollut raittiina, niin pohjalle olisi nytkin hyvin lyhyt matka, jos vaan antaisin addiktiolle siimaa…
On välillä hyvä istua alas miettimään ja tekemään ns. inventaariota. Palata matkassa taakse vaikka vuoden takaiseen. Katsoa, että mitä minulla silloin oli, miten asiat olivat. Katsoa sen jälkeen sitä, että mitä minulla nyt on ja miten asiat ovat. Tämän jälkeen voikin hieman miettiä suuntaa tälle hetkelle ja tulevalle.
Mikä on sinun suuntasi?