en muista Daven ehdotusta siitä, että “kertokaa miten minun tulee kommentoida”, enkä siihen osaisi vastatakaan 
jankutan sen nyanssitajun puolesta. se on täällä tärkeä juttu.
Epione sanoi hyvin sukupuolieroista. se oli erinomainen huomio.
Mutta kumpi tuli ensin, muna vai kana niin se selvinnee, jos saan itseni pidettyä erossa alkoholista tosiaan ainakin pari-kolme kk. En tosin alleviivaa tuota, ettei terapiasta ja lääkkeistä olisi ollut MITÄÄN apua, sillä ilman niitä olisin varmaan jo jossain katuojassa/itsarin tehnyt…
palaan tuohon aiheeseen, mistä Epione kirjoitti aiemmin.
olen kirjoittanutkin näistä omakohtaisista kokemuksistani monet kerrat, mutta kirjoitan taas. lyhyellä versiolla.
sairastuin siinä kolmenkympin hujakoilla vakavaan depressiosairauteen ja tietenkin lääkitsin tuskatilojani alkoholilla.
olin fyysisesti erinomaisessa kunnossa ja jaksoin ryypätä, paljon.
ei varmasti tarvitse alleviivata, että sain yhdeltä jos toiseltakin ammattilaiselta mielipiteen - mistä Davekin mainitsi - että jos en lopeta yletöntä juomista, olemme hoitojen suhteen pattitilanteessa.
olen hoitoa kannattavaa tyyppiä, ja hakeuduin aikaisessa vaiheessa eri tahoihin saadakseni apua.
vaatikin rohkeutta sanoa auktoriteetti-asemassa olevalle henkilölle, että jos en olisi juonut viinipullollista sinä ja sinä iltana, kun mieli oli murskana ja epätoivo ykskantaan mahdotonta käsitellä, olisin ilman viinin tuomaa suojaa tappanut itseni.
on selvää, että näkemykseni sai kritiikkiä.
enivei, se aika oli sitä todellista sotatilaa, ja kuten mulla on tapana sanoa, tämä syöpäsairaus on lasten leikkiä verrattuna depressiosairauden tuomaan kauhutilaan. niin rankkaa se oli, että elin suoranaisessa hätätilassa.
viina helpotti ja säästi henkeni. näin se vaan on. tätä ei saisi sanoa täällä, mutten halua himmata mielipidettäni ja omakohtaista kokemustani.
olen siinä mielessä kaiketi “onnekas” kosken ole koskaan ollut alkoholista riippuvainen fyysisesti.
tarkoitan sitä, etten edes pahimpina juomariaikoinani ole ikinä tarvinnut krapularyyppyjä tai joutunut elämään taikka kokemaan perinteisiä putkia jolloin alkoholia on pakottava tarve vetää aamusta iltaan, ja huomioikaa tämä: kun depressiosairauteni antoi välillä pienen breikin, syystä taikka toisesta, ja voin edes hitusen paremmin, alkoholin käyttöni väheni heti. kunnes se taas alkoi kun oloni paheni, totta kai.
juomisen suhteen oli toki myös niitä biletyskausia, nuori kun olin.
mutta kyllä vain, nämä biletyskaudetkin olivat jossain määrin pakoa todellisuudesta.
välillä jouduin masennukseni takia sairaalahoitoon saakka, niin huonossa kunnossa olin. sairaalajaksot kestivät aina muutaman viikon.
vasta kun pääsin vuosien sairastelun jälkeen pitkään terapiaan, eli löysin erinomaisen terapeutin, opin käsittelemään tuskaani ja sairauttani. miksi sairastuin, mitä tapahtui lapsuudessani, millainen ihminen olen.
en tosiaan tiennyt kuka olin, olin vain hukassa.
pahoitin mieleni tavattoman herkästi, mikä oli oiva keino syyllistää itseäni lisää.
en siis tajunnut, että minulla on jakamaton oikeus pahoittaa mieleni jos vaikka vain bussikuski oli minulle tyly; ettei se tee minusta tökeröä itkupilliä, kuten itseäni soimasin: olen tyhmä, törppö, itkupilli. lisäksi olin mielestäni laiska ja saamaton, turhake. tällaisten tuntemusten takaa on paha ponnistaa.
pienikin tölväisy ja olin murskana.
ja pienikin kritisoiva muistutus elämäntavastani tuntui kohtuuttoman raakalaismaiselta.
tiesin toki, että juominen on huono juttu; se edesauttaa mahdollisten fyysisien sairauksien syntymistä, kuten sitten kävikin (?), mutta kun en kyennyt muuhunkaan. join koska oli pakko. koska se helpotti hetkeksi kestämätöntä olotilaani. mieluummin pullo viiniä hätääni kuin päätyä VR:n raiteille venttailemaan veturia joka vyöryisi kauhusta tärisevän kroppani päälle.
ikävuodet 30-35-40 olivat rankinta aikaa, sitten meno rauhoittui. kiitos siis terapian ja myös iän tuoman tasapainon.
sitten varsinaiseen asiaan eli tuohon kumpi on kana kumpi muna:
edellä kerrotun perusteella väitän siis, että ainakin omalla kohdallani masennussairaus oli alkutekijä juomiselleni, mutta kiistatta siitä jäi viheliäinen tapa ja tottumus - ja tämä on se täsmällinen syy taas siihen minkä takia noin puolitoista vuotta sitten liityin tänne Plinkkiin.
en ole kärsinyt enää depressiosairaudesta, mutta jäin koukkuun tapajuomiseeni. ja kyllä vain, se on ollut (jo ennen syöpäsairastumistani) varsin vähäistä verrattuna pahimpiin aikoihin. näin ollen voinkin todeta, että minun kohdalla juominen on vähentynyt ajan myötä, ei lisääntynyt, kuten yleisesti ajatellaan käyvän päihderiippuvaiselle.
ikäkin on tuonut tasapainoisuutta, yletön juominen ei vaan käy näin vanhalle, kroppa panee hanttiin.
ei voi eikä jaksa.
en tiedä Epione luetko tämän, mutta halusin jakaa oman näkemykseni ja kokemukseni.
olet vielä nuori ja kaikki on mahdollista.
älä sulkeudu kuoreesi ja pakene - kuten itsekin sanoit - vaikeita tunteita ja asioita.
kun pahoitat mielesi sano itsellesi että nyt sattuu, mutta se on kenties aivan oikeutettua ja se menee ohi.
ja voi olla että sattuu sen takia, että jokin pienikin asia aktivoi menneet kipusi. alkoholisti-isät eivät ole niitä mahtavimpia isiä.
sinua on kohdeltu väärin eikä se ole sinun vikasi.
toisekseen, muuten, analysoit oikein hyvin menneisyyttäsi ja kokemuksiasi eli käytä sitä hyväksesi.
eihän Sun muuten pidä ajatella tästä Plinkistä että joko käyt täällä tai et. eli tule tänne aina silloin kun siltä tuntuu. kukapa meistä ei olisi välillä pitänyt pitkiäkin taukoja.
minä ainakin lukisin mielelläni tekstejäsi ja ajatuksiasi lisää!
sata peukutusta Sulle, Epione hyvä 
