Uusi elämä: Järjestysnumero 1001

Olen jo jonkin aikaa lukenut plinkkiä, sekä Lopettajia että Vähentäjiä, enkä suoraan sanottuna tiedä itsekään kumpaan ryhmään kuulun. Tiedän ainoastaan, että juomiseni ei ole vuosikausiin ollut normaalia ja näin se ei voi enää jatkua.

Vedin ensi hiprakat jo 6. luokan loppuessa ja yläasteella tuli koettua ensimmäinen varsinainen känni. En muista oliko se 7. vai 8. luokalla, mutta niihin aikoihin kuitenkin. Join yläasteella ainoastaan ”juhlapäivinä” eli vappuna, uutena vuotena, koulujen päättyessä ym. ”teinijuhlapäivinä”, mutta juomiseni oli alusta alkaen hyvin humalahakuista eikä kontrollia ollut koskaan määrissä eikä siinä tahdissa mitä siideriä tuli kipattua. Muistikatkoista, armottomista oksennuskrapuloista ja morkkiksista olen kärsinyt jo siis ihan teinistä lähtien. Lukiossa meno yltyi lopetettuani aktiivisen urheiluharrastukseni ja päästessäni jo alaikäisenä baareihin. Jokainen baari-ilta tai kotibileet päätyivät siihen, että aamulla heräsin hirveässä krapulassa muistamatta edellisillan tapahtumista juuri mitään. Kotibileissä sammuin yleensä jo ennen puoltayötä ja jos baariin asti pääsin niin sain aina aamulla ihmetellä miten olin päässyt kotiin, jos olin edes päässyt kotiin. Baareista tuli nimittäin lähes aina lähdettyä jonkun tuntemattoman miehen mukaan ja yhden illan juttuja on kertynyt vyön alle jo nuoresta pitäen enemmän kuin pystyn laskemaan. Parikymppisenä meno yltyi niin juomisen kuin miestenkin suhteen ja joka viikonloppu tuli baareihin lähdettyä. Olen hävittänyt lompakon, kännykän tai koko käsilaukkuni/omaisuuteni niin monesti, että siitä tuli lähes normi jossain vaiheessa. Se morkkiksen määrä, kun joutuu krapulassa soittelemaan baareja läpi omaisuuttani etsiessä on ollut välillä ihan jäätävää. Sen harvan kerran kun mitään maallista omaisuutta ei hävinnyt niin sai olla varma, että vähintään muisti, maine ja kunnia oli mennyttä. Ja aina morkkiksissa sitä hoki itelleen: ”Milloin mä opin? Miksen mä koskaan opi? Nyt loppu. Ei enää ikinä.” Ja jo seuraavana viikonloppuna sama juttu. Kavereiden kesken tämän jo jotenkin sallikin itelleen, kun siitä oli tosiaan tullut jo ”normaalia”, mutta sitten kun tuli kuvioihin työporukan bileet niin se morkkisten ja häpeän määrä triplaantui ja nykyisin jätän firman bileet kokonaan väliin. Viimeisten pikkujoulujen kännihaamut edelleen kummittelee mielessä…

Homma on jatkunut siis lähes samalla kaavalla aina parikymppisestä asti, mutta yksinään juopottelu tuli kuvioihin oikeastaan vasta, kun sosiaalisissa suhteissa alkoi tulemaan säröjä (olen menettänyt 5 vuoden aikana useita ystäviä/kavereita erinäisistä syistä) ja työpaineet kasvoivat muutama vuosi sitten. En osaa sanoa tarkalleen milloin tämä alkoi/paheni, mutta on tässä ainakin 3-4 vuotta mennyt aika kosteissa merkeissä. Alkuun taisin viikonlopun lisäksi juoda kerran arkisin ja nyt viimeisen parin vuoden aikana arkijuominen on lisääntynyt niin paljon, että välillä on pitänyt viikonloput ”huilata” juomiselta, koska arkijuominen on rasittanut päätä ja kroppaa niin pahasti. Kaiken tämän alkoholin suurkulutuksen keskellä olen lisäksi sairastanut masennusta yli 10 vuoden ajan, jonka vuoksi käynyt terapiassa ja syönyt mt-lääkkeitä jo 4-5 vuotta. Töistä olen ollut satunnaisesti poissa sekä krapulan että masennuksen takia, mutta pidemmälle parin viikon sairaslomalle jäin vasta koirani kuoltua nyt alkuvuodesta. Vedin itseni niin loppuun sairasta koiraa hoitaessani, juodessani ja töitä tehdessäni, että tuli umpikuja vastaan. Ylisuorittajaluonteelleni oli kova paikka sanoa pomolleni, että nyt on levon paikka ja pidän sairaslomaa. Onneksi töissä oltiin ymmärtäväisiä enkä toki alkoholi- tai mt-ongelmistani ole siellä kellekään kertonut, joten lienevät siinä uskossa että olin poissa koirani kuoleman takia. Mikä tietysti totta sekin. Menetinhän uskollisen ystävän ja tärkeän tukiverkkoni, sillä olen aina asunut yksin. Yhtäkkiä ei ollutkaan ketään kotona odottamassa eikä ketään kenen vuoksi pakottaa itsensä ulos ja liikkeelle. Ei ollut ketään, jota rakastaa eikä ketään kuka rakastaa minua niin ehdoitta. En ole vieläkään oikein pystynyt käsittelemään koko asiaa, joten asian miettiminen tuo kyyneleet silmiin tälläkin hetkellä… :frowning: Juuri tästä syystä koitinkin aluksi hukuttaa suruni viinipulloon, mikä lopulta meni niin överiksi, että päätin aloittaa antabus-kuurin toista kertaa elämässäni. Ensimmäinen kokeilu oli viime syksynä, jolloin olin juomatta 4 viikkoa. Nyt olen ollut juomatta 20 päivää.

Kuten alussa sanoin, en tiedä kumpaan ryhmään kuulun, mutta sen tiedän että alkoholinkäyttöni ja suhtautumiseni alkoholiin sellaisenaan ei ainakaan ole enää vaihtoehto.

hei Epione83,
osanottoni koirasi menetyksestä. itsekin koiraihmisenä ja koirani menettäneenä tiedän tunteesi. kipu on aivan fyysistä, kaipaus kaikenkattavaa. menetin oman koirani kolme ja puoli vuotta sitten ja vieläkin sattuu. sattuu niin paljon, etten mielelläni vieläkään puhu/kirjoita aiheesta ja kaipauksestani. alku oli tietysti aivan kamalaa. itkin paljon. kaupassa kiinnitin huomioni elintarvikkeisiin ja puruluihin mitkä olivat koirani suosikkeja. en kyennyt ulkoilemaan yksin samoja vanhoja reittejä, sattui liikaa. toisinaan taas käyn vieläkin hypistelemässä tavaroita ja muistoesineitä (panta, huivi, kynsisakset jne) joita säilytän erillisessä laatikossa. tuoksu säilyi pahvisessa boksissa parisen vuotta.
olen lapseton, mutta väitän ymmärtäväni miltä rakkaus lapseen voi tuntua koska rakastin koiraani ehdoitta, kuten sekin minua.
en voi enää hankkia koiraa itselleni enkä enää edes haluaisi. rakkaus eläimeen on niin “kivuliasta”. rakastin koiraani vereslihalla, se oli niin raastavaa. se oli elämässäni aina ykkössijalla, tietenkin.
kun puolisen vuotta oli kulunut suruaikaa aloin ilmoitella koirallisille ystäville ja tuttavilleni halukkuudestani toimia koirien lenkittäjänä ja hoitajana. voit arvata, että olen ollut suosittu :smiley: koska kaikki tietävät luotettavuuteni ja koirarakkauteni.
yritä jaksaa surussasi. voimia siihen. muuta en osaa sanoa.

ensiksikin tervetuloa joukkoon. se on täällä tapana, toivottaa uudet jäsenet ilolla tervetulleiksi mukaan.
en missään nimessä voi tietää kumpi on juuri Sulle paras paikka käynnistää elämäntapamuutos; olla täällä Vähentäjissä vai mennä Lopettajiin. monet kirjoittelevat molempiin, mikä estää? ei täällä kukaan vaadi mitään “valintaa”.
uskon, että ajan kanssa löydät suunnat miten vähentää/lopettaa. kaikilla on työstämisessään eri päämäärät ja tavoitteet, tai siis erillaiset keinotpyrkiä elämäntapamuutokseen. tavoitteethan ovat samat; saada aikaan muutosta. vähentää taikka lopettaa juominen kokonaan. tärkeintä on halu yrittää. se, että on motivoitunut ja tuo motiivi pitää; vaikka välillä kuinka riepoisi kuinka ei kannata antaa periksi. kun riippuvuus on syntynyt, se ei kaiketi katoa koskaan mihinkään mutta sitä voi hoitaa. se vaatii kuitenkin viitseliäisyyttä, ja tiedon hankkimista pidän ainakin itse erityisen tärkeänä, samoin sitä kuuluisaa itsetutkiskelua. pitää tutustua itseensä. millaiset tunteet synnyttävät juomishalut? mitkä tilanteet? miten kannattaa toimia kun juomishimo iskee? hätäapuja voi olla monenlaisia. joku syö alkonhimoon levyllisen suklaata, joku toinen lähtee lenkille. kaikki tavat ovat hyviä, pääasia että ne toimivat.

tsemppiä sulle oikein olantakaa! kiva kun olet täällä; uusia yrittäjiä/ajatusten vaihtajia kaivataan aina :smiley:

Hei SylviaPlaa ja kiitos osanotosta. Merkitsee todella paljon kuulla osanotot toiselta saman kokeneelta. Mulla suruprosessi vielä pahasti kesken ja alkuun oli niin vaikea olla yksin, että alkoi tulla jo todella synkkiä ajatuksia mieleen. Sainkin siskoni koiran hoitoon, jotta pääsen taas arkeen kiinni ja on joku muukin, josta pitää huolta kuin minä itse. Olen aina tupannut pitämään asioista/ihmisistä/eläimistä parempaa huolta kuin itestäni. Ikään kuin minä itse tai oma elämäni/hyvinvointini ei olisi tarpeeksi hyvä syy nousta sängystä ylös. Sen vuoksi varmaan sabotoinut omaa kroppaani ja mieltäni alkoholilla kaikki nämä vuodet, sillä mitä minulla on mitään väliä. Tähän ajatusmalliin olen koittanut terapian kautta saada muutosta, mutta vaikeahan se on omaa mentaliteettia ja perspektiiiviä niin vain muuttaa… Pikkuhiljaa toivottavasti alan näkemään oman hyvinvointinikin arvokkaana, minkä vuoksi antabuksen aloitinkin taas. Minulla kun ei ole selkärankaa kiertää Alkoa työmatkalla kotiin tullessa. Se on nyt testattu vuosien aikana niin tuhottoman monta kertaa.

Antabuksesta puheen ollen, onko muilla ollut ”viivästynyttä” väsymystä sen kanssa? Eli alkuun en tuntenut mitään väsymystä, mutta nyt 3. viikolla väsymys ja uupumus on ollut henkisesti sekä fyysisesti niin valtavaa, että taju meinaa lähteä. Vai onko se vain juomattomuuden tuomaa väsymystä? Tuntuu, että joka päivä on selviytymistaistelua väsymyksen ja jaksamisen kanssa. Kai sekin tosin parempi kuin hirveä viinahimo tai ratkeaminen…

Ei ole taas todellista tämän palstan kanssa… Äsken Sylvian ketjussa avauduin tästä kummallisesta ihmissuhteestani ja totesin, että olen alkanut haaveilla jostain, ja se haave antaa minulle voimia tässä nykytilanteessa. Ensin jo kirjoitin sinne, mistä haaveilen, mutta sitten deletoin koska taas iski tunnistetuksi tulemisen pelko. Ja nyt sitten se nimenomainen asia lävähti tässä ketjussa silmille ja sydämeen!

Koirastahan minä haaveilen. Tai koirista. Siitä, että kunhan pääsen yli tästä paskasuhteen paskavaiheesta, rakennan kotini uudestaan sinne, mistä remonttia lähdin pakoon. Tällä kertaa teen siitä kodin enkä vain asuntoa, kämppää. Ja tarjoan kodin löytökoiralle tai kahdelle.

Itken täällä nyt ihan holtittomasti lukiessani noita teidän kokemuksianne, koska toissapäivästä saakka olen kaivannut omia edesmenneitä koiriani ihan lohduttomasti. Toissapäivänä kävin viimeksi hakemassa postit asunnoltani ja sillä reissulla näin lammen, jolla en koskaan koirien kanssa olleet käynyt, vaikka niiden ollessa nuorempia tein pitkiä lenkkejä ympäristöön. Muistot iskivät mieleen täysillä ja tajusin, että en ole niiden poismenon jälkeen enää ollut samalla tavalla läsnä hetkessä. Eihän se aina helppoa ja onnellista ollut, yksin kahden koiran kanssa. Jatkuva huono omatunto siitä, että ne joutuivat viettämään työpäivän + matka-ajan keskenään; kaikista iltamenoista oli luovuttava samasta syystä; huolet kun ne sairastivat ja viimeisen vuoden/viimeisten kuukausien aikana se tuskainen epätietoisuus, että missä vaiheessa olisi armeliainta päästää ne pois. Toisella petti pää (näkö ja kuulo heikkenivät ja selvästi se ei enää oikein tiennyt missä oli ja mitä tapahtui), toisella kroppa. Eläinlääkäri oli lopulta sitä mieltä, että niille on parempi, että lähtevät yhdessä.

Viimeiset pari vuotta olen ajatellut samoin kuin Sylvia; että en pysty ikinä enää käymään läpi sitä samaa. Onhan se totta, että ilman koiria elämä on helpompaa; voin tehdä töitä juuri niin pitkään kuin huvittaa, voin jäädä kaupungille, voin matkustella tarvitsematta etsiä hoitajaa, voin nukkua aamuisin pitkään eikä iltaisin tarvitse pukeutua ja raahautua ulos jne. Mutta sekin on totta, että keneltäkään muulta en saa samanlaista uskollisuutta ja rakkautta kuin koiriltani sain.

Toissapäivästä saakka olen nyt alkanut asennoitua niin, että jonakin päivänä olen valmis tarjoamaan kodin koiralle tai kahdelle. Ensin pitää kuitenkin saada oma elämäni tolpilleen ja päästä siihen tilanteeseen, että minulla on oma pieni kotini, jossa minun on hyvä olla yksinkin. Sen jälkeen selvitellä jo etukäteen, mistä saan sille/niille hoitajan tarvittaessa, koska työhöni tulee kuulemaan jatkossakin myös matkustamista ja pitkiä päiviä. Vasta sen jälkeen olen valmis siihen, että voin tarjota jollekin kodin.

Sori tämä purkaus, Epione. Lämpimästi tervetuloa Plinkin porukkaan. Voimia sinulle suruusi. Minun koirani lähtivät sateenkaarisillalle noin kaksi vuotta sitten. Enää en itke ikävääni edes viikoittain, saati päivittäin, mutta edelleen tulee niitä hetkiä kuin torstaina, kun ikävä ja suru iskivät täysillä. Enkä ikinä niitä haluakaan unohtaa. Ymmärrän myös, että vaikka jonakin päivänä voisin taas tarjota kodin koiraparille, niin ne eivät tule olemaan samat koirat. Mutta saavat varmasti yhtä lailla minut nauramaan ja leikkimään ja nauttimaan hetkestä.

Tervetuloa Epione porukkaan, mukavaa saada aina uutta verta tänne vaikka emme toivokaan tätä ongelmaa kenellekään :slight_smile:

Lemmikin menettäminen on kamalaa. Meillä ei ole ikinä ollut koiria, mutta kissoja sitäkin enemmän. Olemme “kadottaneet” 3 kissaa ja jokaista olen itkenyt aivan järjettömästi. Asumme alueella missä liikkuu runsaasti ilveksiä ja kettuja ja nyt kaikki eläinsuojelijat sanovat, että meidän ei pitäisi päästää kissoja ulos. Mutta me koemme, että se on niille ainoa luonnollinen ympäristö. Täällä metsän keskellä kun ei ole vaaraa liikeenteestä tai muusta ihmisen aiheuttamasta. Mutta ei se surua vähennä. Viimeisen kissan kohdalla ahdistus meni sellaisiin sfääreihin, että jouduin hakemaan lääkitystä, jotta pysyin työkykyisenä. Yhden kissan menetimme ihan vanhuuden tuomaan sairauteen ja sekin oli kamalaa. Mutta siitä toivuin nopeammin kuin näistä katoamisista. Niissä kun on pitkään jokin toivon kipinä. Kaikki tiedämme tarinoita kissoista jotka ovat ilmaantuneet takaisin viikkojen tai kuukausien aikana. Ja erästä meidän kissoista etsiessämme saimme tiedon saman värisestä kissasta jonka eräs mies oli loukuttanut. Kävi ilmi, että se oli vuosi aikaisemmin 10 kilometrin päästä kadonnut kissa. Eli joitain oikeasti lykästää, ei vaan meitä.

Mutta… eihän se nyt ollut ollenkaan aihe mistä piti kirjoitella vaan tuosta juopottelusta. Et tarkemmin kerro kertoja tai määriä per viikko, mutta saan käsityksen, että sinulle ongelma alkaa olla todella iso.
Todella hienoa, että otit antabuksen käyttöön ja olet sen avulla ollut jo 3 viikkoa kuivilla. Hyvä aloittaa juuri tuolla kuivalla kaudella ja siinä miettiä mikä on sinulle sopivin vaihtoehto. Minulla ei ole kyseisestä lääkkeestä kokemusta, mutta tuolla lopettajien puolella monet puhuvat väsymyksestä mikä iskee juuri jossain tuossa kohtiin ja monilla vaikuttaa kestävän aika pitkään. Eli ehkä ei ole lääkkestä johtuvaa. Ja vaikka olisi, niin älä jätä sitä. Parempi se väsymys on kuin juominen. Kun olet ollut jonkin sopivan ajan juomatta voit selkeämmin miettiä mitä haluat tehdä. Ja jos päätät juoda ja homma menee heti samaan uomaan kuin aiemin niin ehkä se on sitten merkki siitä, että lopettaminen voisi olla paras vaihtoehto. Mutta selvän kauden aikana näitä joka tapauksessa on helpompi pohtia järkevästi.

Tsemppiä sinulle erikoinen nimimerkki :smiley:

Tervetuloa joukkoon Epione83 ja tsemppiä pyrkimyksiisi!

Kiitos myös hemmentaalille ja Vilma1966:lle sekä helena100:lle tsempeistä ja osanotot hemmentaalin ja Vilman menetyksiin. Meitä on varmasti paljon, joita lemmikin menetys koskettaa, oli alkoholiongelmaa tai ei. Terapeuttini kertoi olevan myös ryhmiä lemmikin menettäneille, joten varmasti sitä alan tutkimaan kun koen olevani siihen valmis. Tosin tuskin sellaista päivää, jolloin olisin täysin valmis kohtaamaan sen faktan, että koirani on ikuisesti poissa, tulee ihan lähitulevaisuudessa…

Pelkäsin hemmentaalin tavoin myös kertovani liikaa ”tunnistettavia” faktoja itsestäni täällä, mutta sitten ajattelin että jos joku tuttu tänne eksyy niin varmasti hänelläkin siihen on joku painava syy, joten päätin ottaa riskin ja kertoa koko tilanteeni niin anonyymisti kuin vain mahdollista.

Alkoholiannosten määrä on viime vuosina pysynyt aika vakiona. Arkisin on mennyt yleensä reilu viinipullollinen per ilta ja viikonloppuisin ainakin pari pulloa kerralla. Välillä olen juonut 2-4 kertaa arkena + viikonloppuna ja toisinaan mennyt kaikki 5 päivää arkena ja sitten la-su ilman. Riippuen vähän myös työviikon velvotteista. Loppuaikoina ei tosin edes tärkeimmätkään työvelvoitteet olleet esteenä juoda edellisenä iltana, vaan sitten vain koitti kahvin, vitamiinijuomien ja buranan avulla saada krapulaa livennettyä työpäivän aikana. Aamulla paljon hajuvettä ja kurkkupastilleja naamaan, ettei haise mukamas niin pahasti vanhalle viinalle. Koitin aina vältellä lähikontaktia kollegoiden kanssa, mutta varmasti haju on välillä osunut heidänkin nenään, vaikka ei sitä ole minulle sanoneetkaan. Tämä jatkuva salailu, valehtelu ja esittäminen että ei ole krapulaa on kyllä todella uuvuttavaa. Aamuryyppyihin en ole vielä sortunut ja töihinkin menen bussilla, joten ehkä asiat voisi paheminkin olla…

Tämä väsymys on tosiaan mainittu monissa keskusteluissa juuri tässä kohtaa raittiutta ja olenkin koittanut suhtautua asiaan niin kärsivällisesti ja itselleni armollisesti kuin vain suinkin itseruoskija-luonteeltani kykenen. Äskenkin heräsin päikkäreiltä ja olo on erittäin tokkurainen ja mieli tekisi vetää vain peitto takaisin korviin. Mutta koitan tsempata ja lähteä nauttimaan auringosta siskoni koiran kanssa ulos, jos ei muuten niin väkisin :slight_smile:

Tämä palsta on kyllä mahtava paikka ja täällä on mahtavaa porukkaa. Antaa toivoa, että jos te pystytte niin minäkin pystyn olemaan juomatta. Ainakin tänään. Ja se riittäköön TÄNÄÄN.

Moikka Epione ja tervetuloa :slight_smile: mä olen palstaillut täällä ehkä pari kuukautta, sitä ennen lueskellut täällä satunnaisesti jonkun aikaa. Mun vähentämiskuvio on mennyt näin: 1) juopottelua (minä olen monessa asiassa perfektionisti ja se tuottaa stressiä etenkin kun vielä on joissain asioissa erityisherkkä), krapuloita, syyllisyyttä ja pelkoa siitä koska sattuu jotain 2) tilanne jatkuu morkkiksista huolimatta 3) totaalikyllästyminen itselleen pahan olon tuottamisesta 4) oikeasti sen toteaminen kuinka paljon on juonut 5) paljon päätöksiä ja osan niiden rikkomista 6) päätökset ja itselle asetetut rajat pitää yhä useammin, rikotuista päätöksistä hirveä morkkis 7) liikuntaa, tietoista ajattelua asioista joista on kiitollinen, krapula-aamuja enää harvoin 8 ) edelleen joka viikolle tavoitteet joista yrittää pitää kiinni. Olen nyt alueella 6-8. Saa nähdä koska mennään eteenpäin ja mikä on kohta 9…
Tämä pitkä sepustus tahtoo siis sanoa, että olet jo tehnyt vähentämisen eteen jotain kun myönnät/toteat tilanteen itsellesi ja olet tehnyt päätöksen tehdä asialle jotain. Kyllä se uusi elämä siitä oikeasti muotoutuu :slight_smile:

Tervetuloa Epione83 minunkin puolesta porukkaan!
Minä oon täällä roikkunut mukana eilun vuoden ja tulostakin on tullut vaikka olen minä kompuroinutkin. Mutta ilman plinkkiä tilanne ois vain pahentunut, siitä olen varma.
Eihän tämä helppoa ole ja Pecorinolla onkin muuten oikein hyvä tuo kaava!! kerro sitten kun keksit tuon ysi-kohdan :laughing: mä kans seilaan 6-8 välillä.

Mulle aluksi oli tänne kirjoittaminen hankalaa kun piti olla kerrankin rehellinen itselleen ja sitten kun pitää olla se plinkkisuodatin päällä koko ajan. Vaan siihen sitten tottui ja tuntuikin helpottavalta kun piti keskittyä oikeestaan vain olennaiseen. Toisaalta edelleen hankalaa kun joitakin asioita ei vain voi kertoa täällä. Ja sitten joku juttu jää jotenkin vajaaksi.

Jokainen juomatta jätetty juoma on askel etiäpäin :slight_smile:
Tsempit!

Kiitokset Pecorino ja vilmasto lämpimästä vastaanotosta ja tsempeistä. Teidänkin ketjuja olen täällä jo jonkin aikaa ”salaa” taustalla lukenut :slight_smile:

Tuo Pecorinon kuvio kuulostaa pelottavan tutulta ja olen itse varmaankin tuossa 3-4 välimaastossa tällä hetkellä. Ehkä suurin kysymys mikä mielessä pyörii on, että pitäisikö mun lopettaa juominen kokonaan ja että onko vähentämisen yrittäminen vaan itteni kusetusta. Toki nyt antabuksella ollessa ei sitä juomista voi edes harkita, oli se kuinka ”vähäistä” tahansa, mutta vaikka fyysisesti en voi juoda niin en ole selkeästikään tehnyt vielä päätöstä lopettamisesta henkisesti. Päivä kerrallaan mentaliteetti on siis pätenyt myös antabuksen ottamiseen enkä ole asettanut itselleni mitään ”aikarajaa” lääkkeen ottamisen/lopettamisen suhteen. Aikamoista nuoralla tanssimista siis…

Mielessä pyörii tällä hetkellä myös parin viikon päässä olevat sukujuhlat, jossa alkoholia on varmasti tarjolla läpi viikonlopun. Olen toistaiseksi vältellyt tilanteita, joissa alkoholia on tarjolla ja siten mieliteot ovat jääneet vähälle. Tuntuu, että vaikka juhliin on vielä pari viikkoa, niin se tulee liian nopeasti ja liian aikaisessa vaiheessa. Juhliin lähdettäessä olen toivottavasti ollut vasta 5 viikkoa juomatta, joten aika vereslihalla olen vielä siinä vaiheessa. Oonkin hämmästyneenä lukenut täällä joitain tarinoita, kuinka juuri raitistuneet ovat pystyneet lähtemään esim. festareille tai jopa viikon etelänreissulle ja pitäneet korkin kiinni! Minun maailmassa tuo kuulostaa lähes mahdottomalta yhtälöltä…

Kieltäytyminen sinällään ei tuota paineita, mutta pelkään omaa ahdistustani ja sitä että olen takakireä koko juhlien ajan ja haluan vaan kotiin. Oman kokemukseni mukaan, kun selvänä ei voi pitää hauskaa ja mun pitää ”juoda itteni mukavaks”. Näin olen kuullut myös muutamalta ystävältäni aikoinaan… Eli pitääkö tässä jättää kaikki juhlat väliin vai kehittää itselleen uusi alter ego, joka on selvinpäinkin mukava?

Lemmikin menettäminen on surullinen asia. Siksipä en ole uutta hankkinut sen jälkeen kun koiramme aikoja sitten myrkytettiin. Tosin vielä kovempi paikka on menettää läheisiään ja minulle niitä on sattunut ihan turhan paljon.

Varsinaiseen asiaan. Mainitsit alussa masennuksesta ja sen hoidosta. Itse olen sitä mieltä ja samoin on arvostettu psykiatri ystäväni, että lääkkeillä ja terapiasta ei ole mitään apua jos takana ei ole useamman kuukauden raittius, Varsinkin jos määrät ovat tuotakin luokkaa, josta olet kertonut.

apua, todella syvät pahoitteluni Davelle koirajuttuasi koskien. tuo on jo sanana niin riipaiseva etten pysty edes kirjoittamaan sitä. tuo tapa jolla rakas koirasi kuoli. sairaita ihmisiä jotka tuollaista tekevät, mitä muuta tuohon voi todeta.

itselleni ei ole läheisten ihmistenkään kuolema koskettanut niin repivästi kun koirieni kuolemat.
eläin on niin sydämeen käyvä, se on niin totaalista rakkautta. ja niin meidän armoilla että rakkaus on myös kivuliasta.

Näinhän se on Dave2, että alkoholi masentaa ja masennus alkoholisoi. Ainakin minun kohdalla. Mutta kumpi tuli ensin, muna vai kana niin se selvinnee, jos saan itseni pidettyä erossa alkoholista tosiaan ainakin pari-kolme kk. En tosin alleviivaa tuota, ettei terapiasta ja lääkkeistä olisi ollut MITÄÄN apua, sillä ilman niitä olisin varmaan jo jossain katuojassa/itsarin tehnyt… Välillä joutunut olemaan pidempiä aikajaksoja ilman niitä ja metsään on mennyt.

Tämä myös yksi syy miksi pohdin kokonaan lopettamista. Mutta vielä en ole sitä päätöstä pystynyt tekemään. Kai sitä omaa pohjaa itselleen vielä mielessään petaa, niin kyllästynyt ja väsynyt kuin nykytilaan olenkin…

Ja osanottoni Dave2 menetyksiisi, jokainen menetys vie palan sydämestä mennessään. Toiset isomman, toiset pienemmän palan, mutta kipeää se tekee joka kerta.

Heih Epione, ja onnea ja menestystä raitisteluun, eli kärsivällisyyttä ja kovaa päätä!

Mää ainakin alkuraitistelin vaarallisesti. Tuskin fiksua, saati suositeltavaa. Mutta omaehtoisuus kyl mun ymmärryksen mukaan kummasti edistää asioita, joten jos yhtään pysyvämpää muutosta haluaa, se pitänee tehdä jotenkin itselle sopivalla tavalla.

Mul oli (ja on) esmes hyvin suuri tarve pitää kulissit pystyssä, joten kun matka oli buukattu ja maksettu, niin emmä sitä nyt yhen alkoholiongelman takia alkanu perua :laughing: Oliko ihanin matka ikinä, no ei, mutta tulipa yks paha rasti suorittettua heti alkuun. Mä olen myös todella kova lykkäämään ikäviä asioita, joten ne sit vaan täytyy suorittaa.

Kivaa+juhlissa+selvinpäin on sit taas mulle sellanen yhtälö, johon en ole löytäny ratkasua. Mutta toikin pätee vaan muhun, “monet viihtyy”, tai näin ainakin olen kuullut väittettävän…

PS. Väitän myös, että olen ollu masentunu ennenku alkoholi oli mulle kertakäyttö-övereitä pahempi ongelma. Mutta ei toki voi olettaa, että (ainakaan) SSRI- ja vastaavat lääkkeet kauheesti tois vastetta, jos kovasti samalla dokaa.

Kiitos Tyräkki, kovaa päätä just nyt kyllä vappuaattona tarvitaankin! Iski ihan kamala viinapiru matkalla töistä kotiin ja ekaa kertaa v*tuttaa ihan kunnolla ettei pysty juomaan… Huoh ja parempaa vappua muille linkkiläisille!

Vitutus voitti ja kuurista huolimatta hain lonkeroa. Onneks Alko oli jo kiinni. Pakko myöntää, että en ollut valmis plinkkiin avaamaan omaa tarinaani. Daven kommentti jäi liikaa kaivelemaan enkä koe että tämä palsta on mua varten, jos otan noin neutraalin kommentin näin henkilökohtasesti. Taidan siis kärvistellä jatkossa ongelmani kanssa yksin. Kiitos kuitenkin kaikille mua tsempanneille ja hyvää jatkoa!

voi miten ikävää Epione83 jos tosiaan päätät ottaa hatkat Plinkistä.
minusta ei ole ollenkaan ihmeellistä että Daven totuudentorvi säikäytti. eikä D:n kommentti ollut neutraali. se sisälsi piilotettua kiukkua ja ylenmyydentunnetta; tämä oli oma kokemukseni kun luin tekstin jo ensimmäisellä kerralla.
kirjoitan lisää toisella kertaa, on jo myöhä.

toivon että päätät toisin Epione, eli tervetuloa takaisin koska tahansa.
lämpöinen virtuaalihalaus Sulle.

Mitä ihmettä, ylemmyydentuntoa ja kiukkua.

Mielipiteeni perustuu rankkaan kokemusasiantuntijuuteen masennuksesta ja alkoholista sekä sen sitten myöhemmin jakaneen asiantuntijan näkemykseen.

Miten neutraalimmin olisi voinut asian esittää. Saman olen todennut ennenkin.

Tuntuu, ettei täällä voi enää muuta kirjoittaa kuin, että sen kun ryyppäätte ja mieluummin lisää.

Älä, Epione, lähde. Olen omassa ketjussani saanut itsekin välillä kylmää kyytiä ja nieleskellyt tovin ylpeyttäni, mutta palannut palstalle. Alkuun oli vaikea päästä käyntiin keskustelussa, mutta sitten kun täällä alkoi olla muiden naisten käynnistämiä ketjuja niin oli pakko palata lukemaan heidän kuulumisiaan ja siinä sitten on tullut avauduttua itsekin koko ajan yhä enemmän.

Toki itse päätät, mitä teet, jos jos tämä palsta pahoittaa mielesi niin ei täällä silloin ole mielekästä olla. Itselleni tämä on voimavara ja toivoisin, että tästä voisi tulla sinullekin sellainen.

Mitä ihmettä, ylemmyydentuntoa ja kiukkua.
Mielipiteeni perustuu rankkaan kokemusasiantuntijuuteen masennuksesta ja alkoholista sekä sen sitten myöhemmin jakaneen asiantuntijan näkemykseen.
Miten neutraalimmin olisi voinut asian esittää. Saman olen todennut ennenkin.
Tuntuu, ettei täällä voi enää muuta kirjoittaa kuin, että sen kun ryyppäätte ja mieluummin lisää.

aika moni täällä omaa rankkaa kokemusasiantuntijuutta masennuksesta ja alkoholista.
ei olla onneksi siitä tilanteessa että oho, tuo totuudentorvi tietää ja tajuaa asiat perusteellisemmin kuin me muut. kyllä me kaikki, Epione mukaan lukien, hoksaamme asioiden vakavuuden. kysymys on nyanssitajusta.

mutta ny kauppaan röökiä ostamaan. hyvää vapunpäivää kaikille, myös Davelle.