Heipä hei. Olen aiemmin kirjoittanut muutaman viestin vähentäjien puolelle, mutta päätin nyt siirtyä tänne kun ei siitä vähentämisestä ole mitään tullut. Päätös ei ole hirveän vahva, ja ehkä siirryn vähentäjiin takaisin. En osaa kokea ongelmaani niin vahvaksi, että loppuelämän täysi raittius tuntuisi välttämättömältä, mutta tässä elämäntilanteessa nyt koen ainakin väliaikaisen raittiuden olevan se mitä tarvitsen.
Olen 25-vuotias nainen, opiskelen yliopistossa ja olen kesätöissä tällä hetkellä. Asun vanhempieni nurkissa, sovittu on heidän kanssaan, että valmistumiseen saakka saan täällä asua. Olen pitänyt alkoholista siitä saakka kun 16-vuotiaana sitä kokeilin ensi kerran, mutta viimeisen kolmen vuoden aikana olen kehittänyt siitä itselleni kasvavan ongelman. Join lähinnä yksikseni, omassa huoneessani salaa kaikilta iltaisin/öisin ja olen päivät selvänä (tai krapulassa), pyrin näyttäytymään vanhemmilleni vain selvänä tai lähes selvänä. He eivät edes tienneet ongelmastani ennen kuin kerroin.
Muutama päivä sitten koin jonkinlaisen henkisen kokemuksen ja aloin haluta raittiutta aivan eri tavalla kuin ennen. Olen aiemmin yrittänyt lopettaa tai pitää tietyn mittaisia tipattomia jaksoja, mutta se on ollut useimmiten kauheaa pakkopullaa ja hampaiden kiristelyä. Välillä juominen on jäänyt itsekseen tauolle, ja silloin on ollut ihan hyvä olla raittiina viikkoja, mutta sitten se on alkanut taas. Pidin kesän alussa kolmen viikon tipattoman, minkä jälkeen juominen lähti ihan käsistä, ja alkoi tulla kaikenlaisia siihen liittyviä vaivoja, väsymystä, vatsavaivoja jne. Viime viikolla tunsin oloni fyysisesti ja psyykkisesti ihan paskaksi ja toivoin, että joku huomaisi. Viikonloppuna menin ryyppäämään kavereiden luokse, ja siellä jotenkin sunnuntaiaamuna, kauheassa krapulassa, tuli sellainen outo rauhan tunne sisälle ja merkityksellisyyden kokemus. Olen tänä kesänä esittänyt itselleni juomisen tekosyyksi sen, että maailma on niin paska ja synkkä paikka, ettei sitä kestä selvänä enempää kuin on pakko. Haluaisin tehdä maailmasta paremman paikan, mutta en voi, ja siksi on aivan sama vaikka hukuttautuisin viinaan. Olen ollut vain täynnä epätoivoa. Mutta tuolla kaverini luona, istuessani terassilla ja katsellessani puutarhaa, tuli sellainen toivon fiilis, vähän henkinen/hengellinen tunne, että vaikka maailma nyt on niin täynnä pahaa, niin on siinä myös hyvää ja on toivoa, että maailmasta vielä tulisi parempi paikka, ja tajuamus siitä, että minun ei kannata luovuttaa, vaan voin ja minun täytyy yrittää parhaani tässä elämässä, mutta ei suorittaen ja liikoja hamuten, vaan omat rajani ja kykyni tuntien ja päivä kerrallaan ja pienin askelin. Tunsin, että en vain tarvitse alkoholia enää: minun ei tarvitse paeta maailmaa ja itseäni kuten olin tehnyt.
Tein päätöksen, etten enää juo, ja tämän päätöksen tehtyäni olin niin iloinen, että olisin voinut julistaa sen koko maailmalle. Vähän aikaa sulattelin asiaa, ja sitten päätin kirjoittaa vanhemmilleni asiasta. Vaikka asumme samassa talossa, minusta on helpompi kertoa heille tällaisista vaikeista asioista kirjeellä.
Kirjoitin, että olen ollut kaappijuoppo, kerroin miten kauan ja mistä se itseni mielestä oli lähtenyt. Kerroin miten paljon olen viimeiset viikot juonut, ja mitä ongelmia siitä on aiheutunut. Ja sitten kerroin, että haluan nyt lopettaa, ja miksi, kerroin henkisestä kokemuksestani, uudesta toivosta ja siitä rauhan tunteesta. Sanoin, etten kuitenkaan lupaile mitään, vaan haluan edetä päivä kerrallaan, ja että koen tarvitsevani siinä tukea. Tällaista kirjoitin. Mainitsin kirjeessä myös, että olen tänä kesänä palannut toiseen vanhaan paheeseeni tupakointiin, ja että en aio sitä tässä samalla kertaa lopettaa; tätäkin pahetta olin harjoittanut salaa heiltä, koska he ovat tiukkoja sen suhteen, mutta ajattelin, etten jaksa sitäkään enää salailla ja tässä samalla tulee sitten kerrottua sekin.
He lukivat kirjeen työpäiväni aikana, ja voi luoja sitä helvettiä mikä koitti kun palasin kotiin. Vanhempani olivat niin vihaisia ja raivoissaan! He eivät tosiaan olleet tienneet juoppoudestani. Jotain merkkejä alkoholinkäytöstä he olivat huomanneet, mutta eivät olleet koskaan puuttuneet. Ymmärrän siis, että tällainen yhtäkkinen tieto tyttären alkoholiongelmasta on ollut hirveä järkytys ja pettymys, mutta se miten he toivat sen esiin oli kauheaa. He olivat vihaisia ja toivat sen kyllä selkeästi esiin. Äiti sanoi, miten hän vihaa juoppoja ja miten häntä inhottaa ajatus siitä, että olen maannut kännissä huoneessani. Isä kertoi miten oli päivän aikana saanut neljä raivokohtausta ja miten hän nyt joutui pinnistelemään ettei huutaisi minulle. Mikä onkin aika ihme ettei hän huutanut, yleensä hän huutaa herkästi, että siitä pisteet hänelle. Isä saarnasi siitä miten käy jos jatkan juomista, miten se ja tämä sukulainen on kuollut alkoholismiin ja mitä kaikkea terveysongelmaa alkoholismi tuo ja että minusta tulee vielä asunnoton jos jatkan. Hän saarnasi myös siitä tupakasta, tietenkin. Hän sanoi minun pelaavan vaarallista peliä; en osaa sanoa, viittasiko hän tuolla alkoholiin vai tupakkaan, luultavasti sekä että. He sanoivat, etten saa enää tuoda alkoholia tähän taloon, vaan jos jatkan, juon sitten vaikka metsässä.
Vanhempieni ilmeet, äänensävyt ja sanat olivat täynnä vihaa, raivoa, halveksuntaa, inhoa ja pettymystä. Kyllä heistä huomasi myös huolen, mutta se peittyi lähestulkoon täysin vihan alle. En toki ollut mitään päänsilittelyä ja säälimistä odottanutkaan. Mutta edes vähän jonkinlaista lempeyttä, inhimillisyyttä, tuen osoitusta. Itse olin niin onnellinen tekemästäni päätöksestä ja ylpeä siitä, että vihdoin kunnolla myönsin itselleni ja muille että minulla todella on ongelma ja että nyt otan teoistani vastuun ja edes yritän tehdä niinkuin pitää. Äiti sanoi, että hän voi viedä minut tarvittaessa katkolle tai auttaa hankkimaan muuta ulkopuolista apua, mutta siinä se. Onhan sekin jotain. Mutta olin odottanut ja toivonut, että äiti olisi vaikka halannut ja sanonut, että hän rakastaa minua joka tapauksessa huolimatta siitä millaisia ongelmia minulla on ja että hän toivoo minun pysyvän päätöksessäni lopettaa juominen. Mutta ei mitään sellaista ollut.
Heidän suhtautumistapansa tuntui jotenkin hirveän julmalta ja ankaralta. Se sai minut tuntemaan oloni niin epäonnistuneeksi ihmisenä, jotenkin moraalisesti pahaksi ihmiseksi, tyhmäksi ja epäkelvoksi. Tunsin että minua vihataan ja halveksutaan ongelmani takia, ja se herätti minussa vihaa ja halveksuntaa vanhempiani kohtaan. En ole koskaan aiemmin ymmärtänyt miten jotkut alkoholistit syyttävät juomisestaan nalkuttavia läheisiä, mutta tuon ripityksen jälkeen minun todella olisi tehnyt mieli vetää lärvit, niin vihainen olin. En kuitenkaan juonut.
Ymmärrän kyllä nämä vanhempieni tunteet. Äitini isä oli väkivaltainen juoppo, ja vanhempani ovat joutuneet myös kärsimään paljon veljeni vuoksi, joka on narkomaani ja alkoholisti. Hänen yhä toistuvia tyhjiä lupauksiaan ovat vanhempani joutuneet kuuntelemaan, kunnes lopulta katkaisivat välit veljeeni kokonaan. Ymmärrän siis äitini vihan juoppoja kohtaan, mikä kumpuaa ennen kaikkea hänen kokemuksistaan väkivaltaisesta isästään. Ymmärrän nämä tunteet, vihan, inhon, pettymyksen ja niin edelleen. Mutta olen silti järkyttynyt siitä, miten niiden lisäksi äidiltä ei löytynyt hitustakaan lempeyttä, vaikka hän yleensä on lempeä ja ymmärtäväinen ihminen. Enhän minä ole hänen isänsä tai veljeni. Enhän minä ole vielä rikkonut yhtäkään lupausta.
Tuon purkauksen jälkeen saman päivänä lenkitin äidin kanssa koiraa ja siinä vaihdettiin muutama sana asiasta, ja hän vaikutti hieman lempeämmältä, selitti vihansa kumpuavan isästään ja näin, muttei esimerkiksi pyytänyt anteeksi. Tämän jälkeen mitään ei ole asiasta puhuttu vaan kaikki käyttäytyvät kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan.
Minä en ole juonut päätökseni jälkeen, mutta kuten alussa sanoin, en ole varma aionko olla loppuikäni juomatta vai yritänkö vielä kohtuukäyttöä jossain vaiheessa. Tuntuu kurjalta ajatus, ettei koskaan enää voisi ottaa vaikka viinilasillista ravintola-aterian kanssa, niinkuin normaalit ihmiset. Nyt kuitenkin olen päivä kerrallaan juomatta ja yritän harjoitella raitista asennetta, sitä miten elämästä saisi ilon irti ilman alkoholia ja sitä miten käsitellä niitä tunteita joita on tottunut hukuttamaan viinaan. Olen itkeskellyt, toisaalta varmaan alkoholinkäytön jälkeistä masentuneisuutta, mutta myös sitä surua siitä, miten jouduin kokemaan olevani vihattu ja inhottu vanhempieni taholta. Tuon jälkeen inhottaa asua heidän kanssaan. Tarkoitukseni on ollut muuttaa pois sitten kun olen valmistunut, ja valmistun vuoden loppuun mennessä, mutta nyt olen miettinyt lähteväni pois niin pian kuin mahdollista, vaikka se tuntuu todella hankalalta, rahaton ja uusavuton kun olen.
Mutta niin. Olen pahoillani näin pitkästä tarinoinnista. Haluan vain purkaa tätä jonnekin. Onneksi minulla on myös pari hyvää ystävää, jotka ymmärtävät ja hyväksyvät minut ongelmastani huolimatta, ja todella haluavat tukea minua ja osoittavat sen empaattisesti.
Miten teidän läheiset on suhtautuneet alkoholismiinne? Silloin kun olette juoneet, ja entä silloin kun olette sanoneet haluavanne raitistua? Mikä olisi teidän mielestä sellainen suhtautumistapa, joka edesauttaisi raitistumista? Vai voiko läheinen ylipäätään auttaa, onko kaikki kiinni vain juoposta itsestään? Oletteko joutuneet kokemaan olevanne vihattuja, inhottuja ja halveksittuja alkoholisminne vuoksi? Läheisten vai ulkopuolisten taholta?
