Uskoako vai ei, luottaako vai ei?

Kotikanava
1

Heippa ystävät!

Sillä ystäviä ja tärkeitä tukijoita teistä on minulle tullut tämän viiden kuukauden aikana, kun olen enemmän tai vähemmän hädissäni Plinkkiä lukenut rohkenematta itse kirjoittaa. Kiitos, että kirjoititte!

Olen Penny, alkoholistin puoliso ja kuten kuvioon usein kuuluu, myös alkoholistin tytär. En ole aivan varma tuosta viimeisestä nimikkeestä, sillä äitini mukaan isäni ei juonut paljon kun olin lapsi. En siitä osaa mitään sen tarkemmin sanoa, koska hän ei ollut juuri koskaan kotona kun olin lapsi. Nykyisin juo paljon vapaa-aikanaan joten rohkenen häntä erehtymisen riskilläkin kutsua alkoholistiksi.

Tapasin miesystäväni, jota kutsun tässä Tontuksi, parisen vuotta sitten. Komea, älykäs, sosiaalinen ja hauska tyyppi. Rakastuimme saman tien, tiedättekö, rakkautta ensi silmäyksellä. Sitä on olemassa. Alkuvaiheessa minulla oli rakkauslasit päässä ja jalat puussa, enkä ymmärtänyt mitä näin. Lähipiiri toki ymmärsi. Varoiteltiin, pari ystävää sanoutui tästä Tontustani irti saman tien, mutta minä puksutin rakkausjunaa eteenpäin, jonka seuraava pysäkki oli yhteenmuutto. Toki olin jo huomannut joitain viitteitä liiasta alkoholin käytöstä, näistä oli riideltykin ja minulle jo pari kertaa pahasti tehty, mutta meikäläinenhän hoitaisi tällaiset pikkuongelmat pois alta aikayksikön!

Kas kummaa, niin näin ei käynytkään, vaan alkaessani aktiivisesti puuttumaan tilanteeseen kävi homma vain entistä hullummaksi koko ajan. Asuttuamme yhdessä vain pari kuukautta, oli tilanne riistäytynyt käsistä jo niin pahasti, että olimme yhdessä Tontun perheen kanssa todella huolissamme tilanteesta. En nyt jaksaisi tapahtumia kuvailla sen tarkemmin, kaikki alkoholistin läheiset kyllä tietävät temput, juonet ja helvetin, mitä alkoholisti ympärilleen järjestää. Minun Tonttuni tykkää humalapäissään myös imuroida naamariin kaikki huumeet, joita tielle osuu, ja niitähän osui minkä ehti. Ja niitähän Tonttu kiskoi minkä ehti. Silti koen hänen ongelmansa olevan alkoholismi, ei niinkään narkomania. Ilman huumeita oli usein, mutta ilman alkoholia tuskin viikkoakaan.

Vihdoin viimein kuukausien työn jälkeen Tonttu suostui avomuotoiseen Minnesotahoitoon. Ja voi kun me lähipiiri riemuitsimme! NYT, tästä se lähtee ja ongelmat on pois pyyhitty! Vaan ei tietenkään: milloin vika oli vetäjässä tai siinä, ettei hänellä ole koulutusta, milloin hoito maksoi liian paljon ja alkoi arkipäivänä niin aikaisin, ettei ehtinyt tehdä ylitöitä ja tienata näin (ryyppäämiseen) ekstrarahaa, milloin Jumala mainittiin liikaa. Niin vain jäi avohoito parissa viikossa.

Itse koin tunteita laidasta laitaan, epäuskosta taas hulluun tsemppaamisvimmaan, epäilin jo olevani läheisriippuvainenkin. Sain silti pidettyä omista jutuistani niin paljon kiinni, että pysyin joten kuten täysipäisten kerhossa. Jaksoin käydä töissä, hoidin asioita, en paaponut, peitellyt, valehdellut Tontun puolesta. Hyvä minä!

Väännettyämme samasta aiheesta taas muutaman kuukauden aloin kuitenkin väsyä tilanteeseen totaalisesti. Tonttu järjesti katoamisia, huoritteli kun Tontun jollain ilveellä sain kiinni (en kovin aktiivisesti tosin katoamistilanteissa edes yrittänyt) ja kaikenlaista, mitä nyt kuningas alkoholi teettää. Kilvan keksimme Tontun ja hänen läheisten kanssa uusia keinoja edes hiukan vaikeuttaa juomista. Mm. kieltäytymällä maksamasta enää minkäänlaisia hoitoja, elleivät ne perustu täysraittiuteen. Kaikenlaista psykologia ja hoitajaa kun Tonttu mielellään tapasi, näin ostaakseen taas lisää aikaa juomiselle ja rauhoittaakseen lähipiirin edes hetkesi. Hänhän yritti! Ja joi. Ja yritti taas! Ja joi…

Hetki sitten Tonttu viipyi reissuillaan 7 päivää ja silloin en jaksanut enää. Jäin sairauslomalle, varasin psykologiajan (Al anonissa olin käynytkin jo) ja lääkäriajan. Yhdessä ammattilaisten kanssa tulin raskaaseen päätökseen, että elämäni ei voi jatkua näin. Sain tietää ystävän kautta asunnosta, johon pääsisin jo parin kuukauden päästä. Tonttu vaikutti siltä, ettei ainakaan kesän aikana häneen tule saamaan mitään yhteyttä. Toki krapuloissaan oli kovinkin katuvainen, mutta kun nuo krapulatkaan eivät enää pitkään kestäneet vaan taas mentiin. Tauti oli pahenemassa koko ajan ja hyvin nopeasti. Tai sitten kyse oli uhmasta - mitäs menitte puuttumaan! Tai molemmista… Raahaudin lääkäristä kotiin itkemään ja aloin tehdä suunnitelmaa, miten löytäisin voimaa muuttoon, eroon ja käytännön asioihin. Erolla toki olin uhannut jo monesti, mutten ollut löytänyt siihen voimaa. Nyt ymmärsin realiteetit ja voiman olisi vain löydyttävä.

KUNNES. Seuraavana aamuna sain loputtoman väsyneeltä Tontulta viestin, että nyt lähdetään erääseen Minnesotamallilla hoitoa toteuttavaan hoitolaan (hoitolaitos? Mikä on oikea termi?) ja heti. Hän on nyt loppu ja valmis, eikä hän jaksa enää tätä. Hän haluaa elämänsä takaisin. Ja minut. Tässä järjestyksessä hän asiat luetteli. Ja saman tien mentiinkin.

Nyt Tonttu on viety hoitoon, ollut muutaman päivän ja minä istun täysin pöllämystyneenä tässä kaiken keskellä. En ehtinyt mainita muuttoaikeistani, hän halusi hoitoon itse, järjesteli omat asiansa ja astuessaan hoitolan ovesta sisään näytti olevan ensimmäistä kertaa tosissaan, itkikin väsymystään. Liian hyvää ollakseen totta? Karkaako? Palaako muuttuneena miehenä? Kuuluuko muka siihen pieneen prosenttiin, joka onnistuu? Onko edes mukava enää raittiina? Onko meillä mahdollisuus? Luotanko ikinä? Uskonko? Uskallanko? Lähipiirini mielestä nyt karkuun ja heti, kun on muutama viikko aikaa.

Kiitos kun kuuntelitte.
Penny

2

Toipuminen, jos koskaan tapahtuu, on pitkä tie… Juoopous ym on voinut olla vain kuorrutteena paljon syvemmille ongelmille, joiden hoitaminen tai läpikäyminen on kova homma. siis myös juopolle… Onnistuuko ja kaunako kestää? Onko sieltä kuoriutuva ihminen millainen ja onko senkään jälkeen mitään yhteistä? Kuinka kauna halua ja jaksaa odottaa jotain epämääräistä, kun omassakin elämön tiimalasissa hiekka valuu koko ajan?

Mieti mitä sinä haluat elämältäsi ja mihin riittää voimat, jos tässä ajassa tuho on jo tuollainen omassa sielussasi. Neuvoahan ei voi eikä kannata. Itse pidän omaa asuntoa ja omiaraha-asioita ensiarvoisina, olipa juopon kanssa tekemisissä tai ei… Onpa sitten suhteellisen helppo tehdä lyhyempää, pidempää tai lopullista pesäeroa, kun ei tarvitse paineessa enää käytännön asioita rueta järjestelemään. Tai yhteisiä raha-asioita vatvomaan. Meillä nimittäin kaatui lopulta kaikki maksutkin, vuokrat ja muut mulle, kun toisen rahat vaan hävisi ja pirullisuuttaan kieltäytyi mihinkään osallistumastakaan.

3

Olisiko, Penny, sellainen mahdollista, että järjestäisit todellakin itsellesi nyt oman asunnon, kun sinulla on siihen rauha ja mahdollisuus? Saatko tavata ollenkaan miestäsi tuon hoitojakson aikana? Jos saat, niin kerrot sitten hänelle - turvallisessa ympäristössä - että olit jo ennen hänen hoitoon hakeutumistaan päättänyt muuttaa pois yhteisestä asunnosta. Kerrot hänelle, että voitte jatkaa edelleen yhdessä, vähintäänkin ystävinä, mutta etenette vain päivän kerrallaan katsoen, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Onko siis hänen päätöksensä olla juomatta/käyttämättä päihteitä pysyvää vai onko tuossa tämän hetkisessäkin hoitoon hakeutumisessa taustalla saada vain tilanne hetkeksi rauhoittumaan.

Ajattelen siis niin, että kun hän on hoidossa, hänelläkin on tukiverkosto ympärillään ja hänellä on mahdollisuus purkaa jonkun asiantuntijan kanssa uutistasi poismuutosta. Se, että jäisit nyt suhteeseenne vain sillä syyllä, että ethän sinä juuri NYT voi mihinkään muuttaa, kun toinen selvästikin yrittää, on mielestäni vähintäänkin kyseenalaista.

Oikeasti, miehesi ei tarvitse mitenkään menettää sinua, vaikka asuisitkin yksin ja näin turvaisit itsellesi oman rauhan. Jos siis näyttää siltä, että hän todellakin aikoo tehdä elämässään muutoksen. Joka tapauksessa, jos et itse pääse elpymään ja toipumaan, ei sinusta hänelle juuri tukea ole (jos hän siis sitä olettaa tai jopa vaatii)…

4

Komppaan tässä Hemmiinaa!

Raitistuminen on pitkä ja kivikkoinen tie, vaikka alkoholistilla olisi omaakin halua muutokseen. Kukaan ei voi sanoa, onnistuuko miehesi ja jos, niin kuinka monen repsahduksen jälkeen. Lisäksi toipuva alkoholisti on edelleen äärimmäisen itsekäs (niinkuin varmasti pitää ollakin, koska raitistuminen on kovaa työtä ja se on pakko pitää ykköstavoitteena elämässä, jos aikoo siinä onnistua)

Voisitko ajatella puhaltaa pelin poikki määräajaksi? Esimerkiksi sanoisit miehellesi, että katsotte erillään asumista vaikkapa vuoden? Jos mies on selvinnyt esimerkiksi vuoden kuivilla ja toipumista on näkyvissä, niin miettisitte sitten asiaa uudelleen. Oman kokemukseni mukaan alkoholistin kanssa sanat ovat halpoja, mutta teot todella kalliita, joten ihan kokemuksesta en luottaisi lupauksiin, vaan vaatisin tekoja. Pelkkä hoitoon hakeutuminen ei vielä kerro oikein mistään.

Tämä tauko antaisi sulle omaa tilaa ja myös antaisi miehelle selvän signaalin, että olet lähtöaikeinesi tosissasi ja että lähtöpuheet eivät ole vain tyhjää uhkailua. Samalla sinä saisit omaa rauhaa ja tilaa. Jos haluat jatkaa suhteessa, niin sehän onnistuu myös eri osoitteissa asuessa. Alkoholismipyörityksessä oman pään selkeänä pitäminen on äärimmäisen vaikeaa. Sinun housuissasi käyttäisin tilaisuutta hyväkseni ja ottaisin konkreettisestikin omaa tilaa kun asunto on tarjolla.

Al-anonissa mulle neuvottiin, että paras tapa auttaa alkoholistia on lakata hänen suojelemisestaan. Mitä nopeammin alkoholisti joutuu oikeasti kohtaamaan juomisensa seuraukset, sitä nopeammin hän voi saada pohjakosketuksen ja vasta sen jälkeen toipumisen mahdollisuus edes aukeaa. Ehkä miehellesi sinun lähtösi olisi yksi konkreettinen juomisen seuraus, joka saattaisi myös konkretisoida sitä, mitä juominen aiheuttaa?

Veikkaisin, että jokaisella alkoholistilla on noita väsymisvaiheita, joissa on valmis muutokseen, mutta jotka eivät AA-kielellä ole vielä niitä “lopullisia pohjakosketuksia”. Tällöin helposti käy niin, että fyysisen/henkisen kunnon parantuessa päätös raitistumisesta unohtuu. Duunikaverini käyttää epäluotettavista tyypeistä sanontaa “voi luottaa kuin krapulaisen juopon raittiuslupauksiin”, joka minusta kyllä kuvaa hyvin tuota tilannetta.

5

Kiitos vastauksistanne!

Saatan sortua saivarteluun tässä tunnemyräkässä, yrittäkää ymmärtää.

Tokikaan en jäisi pelkästään sen vuoksi, että hän yrittää; onhan meillä paljon rakkautta, yksiöön muutto lisää kustannuksia valtavasti ja muuta maallista moskaa, jolla ei tietenkään pitkässä juoksussa ole mitään merkitystä. Sain nyt viikonlopun aikaa miettiä, otanko asunnon vai en. Ei se tietenkään paikkakunnan ainut vapaa asunto ole, mutta nyt kyllä universumi huutaa tarttumaan täkyyn. En pääse muuttamaan ennen kuin hän hoidosta tulee, mutta hyvin pian sen jälkeen. En tiedä, mistä hänelle luukku löytyisi, mutta kai sekin järjestelyseikka vain on.

Totta on se, että jos hän nyt palaa hoidosta enkä ole lähtenyt, palaa kaikki ns. ennalleen. Työpaikka säilyi ja minä en lähtenyt. Jos tästä mainitsen, viittaa hän varmasti “arvokkaaseen opetukseen”, mutta mitään konkreettista menetystä ei tapahtunut, vaikka viinaa kiskottiin oikein olan takaa. Tuntuu vaan niin epäreilulta, että kuukauden miettimis- ja rauhoittumisaika, jonka luulin saavani, typistyikin lyhyeksi pätkäksi, jona minun täytyy tehdä perustavanlaatuisia päätöksiä omasta elämästäni :frowning: Seuraava psykologiaikakin on vasta parin viikon päästä.

En kyllä ymmärrä, miksi ihminen ottaisi riskillä kuukauden palkatonta lomaa (keikkaluontoinen työ, jatkosta ei ole aina varmuutta), maksaisi itsensä kipeäksi (huom! omista rahoistaan ja kuten arvata saattaa, alkoholistilla ei sitä yleensä liikoja nurkissa pyöri) ja lähtisi peräkuuseen hoitoon, jos ei ole tosissaan. Arvoitukselliset ovat alkoholistin aivoitukset.

Myöskin epäreiluuden fiilis kalvaa koko ajan. Yksi yrittää ja minä vedän maton alta. Saat palata tyhjään asuntoon. Ajattelin nyt fokusoida ensimmäiseen soittoaikaan ja kuulostella, miltä Tontun puheet kuulostavat.

Kaipa se silti jotain merkitsee, etten saanut yhtäkään onnistumistarinaa vastauksiin. Luotan ja tiedän kyllä, että te vastaajat puhutte kokemuksen syvällä rintaäänellä ja näette asian kauempaa kuin minä. Vaikealta tuntuu, etenkin kun ikävä alkaa nostaa päätään…

Penny

6

Vastaan ihan nopeasti.

Se, että alkoholisti yrittää ihan tosissaan ei vielä tarkoita sitä, että hän onnistuisi. Alkoholisti ei hallitse juomista (siksi juurikin on alkoholisti) ja pelkkä kova tahto ja yritys ei välttämättä riitä. Monet käyvät hoitoja toisensa perään ja silti repsahtavat. Tällä palstalla juurikin kirjotti joku, miten mies oli ratkennut yhdeksän vuoden jälkeen. Homma ei siis ole läheskään hoidettu kuukauden hoidolla tms.

Luulen, että minunkin exäni oli aina katkolle lähtiessään täynnä ihan aitoa lujaa tahtoa siitä, että nyt juominen loppui, mutta kun sai etäisyyttä juomiseen ja fyysinen ja psyykkinen olo alkoi helpottua, loppui myös päättäväisyys. Usein käveli suoraan katkolta baariin. Alkoholisimi on pirullinen sairaus. Kannattaa lukea Me lopettajista myös, millaista taistelua juomisen lopettaminen on niilläkin, jotka aidosti haluavat lopettaa.

En halua kuullostaa yltiöpessimistiltä, mutta ei kannata ripustautua toivoon, että miehesi kertaheitosta onnistuu :frowning:

Ehdotin ennalta määrätyn ajan breikkiä lähinnä siksi, että silloin miehelläsi olisi mahdollisuus näyttää miten juomattomuus sujuu ja sinulla olisi myös aikaa saada näyttöä siitä, miten raitisteleminen onnistuu. Ja eihän seurustelu ja toisen tukena oleminen vaadi sitä, että asutaan yhdessä.

Voimia sinulle, päätitpä mitä tahansa! Muista kuitenkin, että jokainen on vastuussa vain omasta elämästään. Sinä et ole vastuussa juopon juomisesta tai raittiudesta. Toisaalta taas olet vastuussa siitä, että olet itse onnellinen.

7

Et kuulosta yltiöpessimistiseltä. Realistilta. Ehkäpä ripaus sitä tekisi minullekin hyvää.
En tajunnut ajattelevani että raitistuminen tapahtuisi kertalaakista, mutta sellaisen kuvan tosiaan näissä viesteissäni annan. Huoh tätä elämää…

Penny

8

Ei alkoholisti ole hoidost päästyään vielä vahva…Kun ei ole perhettä eikä lapsia niin suosittelen pitämään sen oman asunnon kynsin hampain.
Ehditte muuttaa yhteen vielä tuhat kertaa.
Oman kokemuksen mukaan alkoholisti tarvii aikaa ja tila kokea tunteitaan ja olla “rasittava” kuten toipuva ihminen eri vaiheineen voi olla henkilön kanssa, joka on toimiva ja jaksava ja jolla on normaali tunne-elämä.
Kokemuksen syvällä rintaäänellä, oma asunto, vaikka raitistuisikin. Sitä suuremmalla syyllä. En muutenkaan ymmärrä yhteenmuuttoa, tämä yhteiskunta siihen ajaa taloudellisesti ihmsiet, mutta kannattaa kyseenalaistaa että eikö se oma vapaus ja rauha kannata pitää niin kauan kuin ei ole mitää pieniä lapsia joiden hoitamiseen kahta tarvittaisi.