Usko, toivo, rakkaus, valhe, pettymys ja viha

Kotikanava
1

Heippa läheiset sekä lopettajat :slight_smile:
Lähestyn 50 vuoden ikää, perheessä lisäkseni lähes täysi-ikäinen lapseni sekä rakas holisti, joka lähestyy 40 vuoden ikää.
Takana 3,5 vuotta yhteiseloa kaikkine mäkineen.
Itsellä antoisa työ, jokusia rakkaita ystäviä, hyvä terveys sekä tasapainoiset lapset, joista toinen muuttanut omille teilleen. Ulkopuolisen silmillä voisi sanoa elämäni olevan jollain tasolla kadehdittavaakin.
Kaikki näyttää siis pintapuolisin hyvältä.

Rakas holistini on ollut lähes ikänsä työttömänä. Opiskeluajoista jäänyt vain se “amisaika” päälle :unamused:
Hänen raha-asiansa on enempi ku persiillään. Kaverit ovat lapsuuden aikaisia amisjannuja, joille maistuu ja joilla ei oikeastaan ole juuri mitään otetta elämään.
Ihme kyllä, hän on vielä hyvännäköinen ulkoisesti. Luonteeltan epäsosiaalinen ja yksin viihtyvä.
Näkyvinä juomisen aikaansaanoksina on huono muistisuus, keskittymiskyvyttömyys, masennus, jatkuva väsymys, oman elämänhallinan puute, käsien tärinä sekä seksuaalinen haluttomuus.
Muita riippuvaisuuksia on rahapelit sekä jonkunlainen netti riippuvaisuus.
Tätä miestä minä siis rakastan. Tiedän monen ajattelevan tässä kohta, että hullu ton muijankin pitää olla ku ei ole paennu vielä kun jalat kantaa :slight_smile:

Meilläkin mahtuu kaikenlaista näihin vuosiin. …
Juominen on hänellä ollut lähinnä itsekseen tissuttelua. Kesät pahimpia. Silloin tulee joku kumma tarve hakee juotavaa ja istua auringossa. Juominen on aina sitä viimiseen tippaan asti juomista. Niin kauan kun juotavaa on, pysyy silmät auki. Juotavan loputtua, on aika mennä nukkumaan. Niitä lisäjuotavia haetaan tietenkin, vaikka naula olis jo päässä.
Hän on erittäin mukavaa seuraa juotuaan, eikä haasta riitaa. Hän ei ole millään lailla väkivaltainen muutenkaan. Hyvin rauhaa rakastava ja epäsosiaalisena hänestä tulee sosiaalisempi.
Antabusta on kokeiltu jo pari vuotta hillitsemään, mutta eihän se toimi kun sen kans kikkailee. Hänen omasta mielestään hän kykeni juomaan hillitysti. No se kesti vuoden se hillitty ottaminen ja se oli hillittyä, mutta jokusia viikkoja sitten tuli se viiminen naula arkkuun.
Hänen oma suunnitelmansa oli ollut ottaa vain kaksi olutta!
Tilanne oli aika kamala hänen kompuroidessaan kotiin koko päivän juomisen jälkeen. Minkäänlaista puhetta ei kyennyt muodostamaan. Jotain örinää kuului muttei sanoja. Suoraan nukkumaan ja aamulla olikin sitten naama valkosena et mitä on tapahtunut?
Ei mitään tietoa millä tavalla, kenen kyydillä tullut kotiin, missä on päivän ollut, kenen kanssa, paljonko on juotu, mihin oli jääny osa vaatteista. Olin vihainen ja samalla surullinen. Se jäätävä huoli toisesta noissa tilanteissa. Se pettymys kun selvinpäin puhutaan ja huomaan ettei hän oikeasti edes tajua kuinka syvällä hän on. Pettymys joka kerta, uudestaan ja uudestaan. Valheita valheiden perään. Viha ja rakkaus vuorottelee aina riippuen tilanteessa missä mennään.
Tämä aamu oli erilainen. Hän pelästyi omaa tilannettaan ja sanoi itse että nyt meni korkki kiinni!
En edes ollut vaatinut enkä pyytänyt mitään sellaista. Hän ei tietenkään halua erota. Onhan se selvää, en minäkään haluaisi jos olisin holisti ilman majapaikkaa, huolenpitoa, perseelle potkimista, ruokaa ja rakkautta. Arg!!
Sitä sitten haettiin taas uudet antabukset, mut kuinka ollakkaan tuli riita siitä kuka ne maksaa. Kuvittelin että hän maksaisi niistä puolet ja toivoin hänen ajatelleen että hän tarvitsee niitä korkin kiinni pysymisen tukena, mutta ei hän niitä kuulema tarvitse. Hän pystyy oleman juomatta kun kerran on niin sanonut. Hitto vieköön, sehän on jo tullut selväksi. Niihän hän unohti että just oli mopo karannu käsistä, ei ollu pari kaljaa riittäny vaikka hän niin olikin suunnitellut.
Tiedän kyllä että holisti ei näe asioita siten kuin henkilö jolla ei ole päihderiippuvaisuutta, mut silti se aina murskaa oman toivon ja sitä pettyy joka kerta uudelleen.
Miten kauan mahtaa kestää entisellä holistilla se että alkaa hahmottamaan omaa elämää ja niitä tilanteita missä olet ollut ja mitä olet läheisillesi aiheuttanut? Tuleeko se omatunto takaisin vai onko se menetetty ominaisuus ihmisellä joka on vuosia juonut? Voiko raitistuva ihminen koskaan ymmärtää sitä läheisten uhrausta jonka he ovat tehneet pysymällä vierellä? Kuvitteleeko kaikki holistit että se kumppani automaattisesti jaksaa olla siinä vierellä vuosia uskoen sepityksiä ja kauniita sanoja rakkaudesta? Miten suhtaudutte kumppanin tarpeisiin? Pidättekö niitä ihan samana, vai onko teille tärkeää pitää “tyytyväisenä” ?
Hoksaako holisti sitä että se toinen on yhä terve ja sillä on normaalit tarpeet parisuhteessa?
Kaipaa hellyyttä, läsnäoloa. avointa keskustelua, tunteita, normaaleiden kokemusten jakoa sekä yhteen hiileen puhaltamista? Millä te läheiset kuittaatte nämä tarpeet?
Meillä mieheni mielestä vaikeneminen on kultaa. Itse olen oppinut selviytymään elämässä sillä että olen kyennyt puhumaan. Se on vaan aika turhauttavaa kun toisesta ei saa siihen kaveria :frowning:
Kaikesta huolimatta rakastan häntä, en vaan tiedä kauanko jaksan tätä oravan pyörää.
Pelottaa ajatus siitä, että tää taas “kusee” ja sitten pitäis vaan antaa anteeks miljoonannen kerran.
Vielä jaksan toivoa hänen onnistuvan, vielä jaksan uskoa että joskus voisin luottaa.
Haluan unohtaa valheet joita on enempi kuin tarpeeksi. Yritän selvitä pettymysten loputtomasta suosta ja olla vihaamatta. Tiedän hänen tarvitsen tukeani, tiedän hänen rakastavan minua.
Onko teistä kukaan onnistunut oikeasti selviämään tälläisestä paskasta siten ettei ole itse pahasti sairastunut?
Tsemppiä kaikille läheisille <3 ja Sinä joka olet pistänyt korkin kiinni. pidä se kiinni. Se on takuulla parasta mitä voit tehdä itsellesi ja läheisillesi .

2

Herää kysymys, mitä oikein saat tuollaiselta suhteelta? :open_mouth:

3

Sepä se taitaa olla meillä kaikilla alkoholistin kanssa eläneillä, että keskitytään liikaa siihen että mikä toisessa on vialla ja miten sen saa ja saako muuttumaan. Ehkä “terve” ihminen ymmärtää että pitää hyväksyä että se ihminen on sellainen kuin on ja sitten on vaan kysyttävä itseltään että haluaako sellaisen kanssa elää. Itse ainakin tunnistan olleeni läheisriippuvainen silloin ja yhä: Vaikka tiesin että suhde ei tehnyt minua onnelliseksi vaan surulliseksi, jäin siihen koska minulla oli kuitenkin kirkkaana mielessä millaiseksi halusin miehen muuttuvan.

Pettymykset tulivat tutuiksi, kun ei se sitten muuttunut vaikka minä niin hirveästi halusin. Eikä sen olisi tarvinnut muuta kuin olla sellainen kuin minä tahdoin. Ja joka kerta petyin yhtä kovasti!

Kukaan ei voi vastata toisesta. Vastaat vain itsestäsi: haluatko elää ja antaa lapsesi elää tuollaisen miehen kanssa. Koska hän on juuri sellainen kuin on, ei sellainen kuin hän sinun toiveissa olisi.

Tätä minäkin vielä opettelen ymmärtämään. Uskon että se on totta.

4

tap, kirjoitat asiaa. :slight_smile:
Meillä ikäviin suhteisiin jääneillä tai jäävillä, on kumma ajatus, että olisi jotenkin “oikeus” päättää millainen toisen pitää olla, muovata hänestä mieleisensä. Jokainen on mikä on ja ITSE pitää päättää kenen kanssa haluaa olla tekemisissä. Miettiä kuka minä olen ja mitä haluan. MINÄ. Eikä typistyä elämään jonkun toisen elämän sivuhenkilönä tai toisen kautta. Läheisriippuvuutta se on ja jotenkin kummaa asettaa ehtoja onnellisuudelleen… että kun tuo toinen olisis semmonen ja semmonen.

Itse olen tästä aika hyvin päässyt. Omaa äitiäni sen sijaan ihmettelen… Tai oikeastaan vasta nyt tajuan, miten toisten kautta hän on elänyt ja nyt 70-vuotiaana, kun kaikki on romahtanut, hän on äärimmäisen katkera, kun isä tai muut, ei ole ajatustenlukijan lailla pyytämättä osanneet toteuttaa hänen toiveitaa ja tehdä hänelle mieluisaa elämää… Huoh. Menneestä kun puhuu, niin aina “Pekka” halus, “Pekka” päätti, minä oon joutunu… jna Eli hänellä ilmeisesti on se käsitys, että ei ole voinut päättää mitään… Ja ei olekaan kun ulkoisti elämänsä päätökset ja kaiken mielisairaalle, joka nyt dementoituneenakin pötköttää laitoksessa ja äiti on aivan hölmistynyt ja hukassa. Purkaa kiukkuaan kaikkiin ja kaikkeen.

Että mitäs jos me nuoremmat yritetään ottaa vastuuomasta elämästä, että vältetään tuo kohtalo ja elämätön elämä ja katkeruus. Miksi ulkoistaa elämänsä ja päätökset jollekulle, koska itse siinä sitten niistä kärsii? Puoliso voi löytää toisen ja muutenkin voi tapahtua kaikkea. Eikä ole mitään takuuta, että jossain taivaanrannassa tosiaan odottaisi joku palkinto, kun on ollut kiltti tyttö. Itseäni suututtaa eniten, että peruste jäädä oli lapsena ollessani “lasten takia” joten surin koko lapsuuteni, että jos meitä ei olis, niin kaikki olis paremmin… Eli tässäkin äiti ulkoisti vastuun. Oikeasti ei uskaltanut lähteä tai päättää ja keksi selitykseksi tuon “lasten takia”, josta sai vielä kivaa uhrautumisen gloriaa…

Elämä on tässä ja nyt. Jos kuolee huomenna, pystyykö sanomaan, että on tehnyt niitä asioita joita on halunnut ja elänyt omannäköistä elämää? Siis edes osin. Ite oon ihan sinut niitten tyrimistenkin kanssa, jotka oon ite päättänyt. Sen sijaan painostuksesta muiden tahtoon suostutut persiilleen menneet jutut ja niiden seuraukset kaivaa enemmän.

Hiekka valuu tiimalsissa meillä kaikilla koko ajan… Mitä sinä odotat? (Retorinen kysymys kaikille)
Täällä valkenee päivä. Sain herätä tänäänkin ja hengittää ja juoda kahvit. Kaikkea hankalaa tässä on, rahavaikeuksia ja surujakin, mutta lähden tähän päivään toiveikkaana ja heräsin ihan hyvällä mielellä!
Tästä tulee hyvä päivä.
Minä voin muuttaa vain minua, muiden muuttamiseen ei ole edes oikeutta. :slight_smile:

5

Kiitos “vedestä nouseva usva” kirjoituksestasi.
Tämän ketjun asia ei varsinaisesti koske minua, lueskelen kuitenkin ajoittain kertomuksia.
Kirjoittamasi sai ajattelemaan, koska siinä oli minulle muuten niin paljon asiaa, haluan kiittää sinua.

Kaikkea hyvää toivottaen.

6

Erinomaisen hyvin kirjoitit, Vedestä nouseva usva. Niin myös Tap.

Monday morning, kirjoittamasi perusteella miehesi on aivan vastakohtasi. Mikä teidät kaksi on saanut menemään yhteen? En halua arvostella kenenkään ratkaisuja, kaikillahan meillä on tarinamme ja niissä erilaiset taustat. Mutta herää vain suuri ihmetys… Listaisitko vähän niitä hyviä ja vastustamattomia puolia, jotka saavat sinut haluamaan hänet elämäntoveriksesi. - Ei meitä varten tarvitse, mutta ehkä siitä olisi hyötyä omissa pohdinnoissasi. Huonoja jo tulikin, mutta jotain erinomaista kai hänessä on, mistä me muut emme tiedä? Vai miksi…?

Ethän loukkaannu. Itse olen yli 50, ja 30 vuotta ollut yhdessä alkoholiongelmaisen kanssa. Eli ei ole varaa arvostella :smiley: Mutta siitä voisi olla hyötyä, jos listaat hyvät ja huonot puolet, kumpia on enemmän. Ja miltä haluat elämäsi näyttävän 10 vuoden päästä, 20 vuoden päästä? Haluatko vanheta hänen kanssaan? Sekö on unelmasi?

7

Kiitos kiitoksista! samaten Rinaldalle!
Itsekin luen kaikenlasita, mikä ei suoranaisesti minua sillä hetkellä kosketa, koska olen kiinnostunut iyhmisyydestä, ihmisten valinnoista ja ovatko he tulleet niillä onnellisiksi. Aika paljon on jotenkin “pakkoja” ja “itsestäänselvyyksiä”, joita aletaan toteuttaa oikeastaan vailla omaa päätöstä. Vaikkapa nyt lapset, farmariauto, koira ja kissä ja omakotitalo. :wink: Useimmat tuntemistani ihmisistä, jotka ovat jotenkin pikakelauksella ahalunneet tämän kaiken, ovat kuitenkin eronneet ja asiat luisuneet johonkin ankeaan… Olen yli nelikymppinen, niin vähän myöhä olisikin tähän ryhtyä… Juopn kanssa sen sijaan ehdin naimisiin ja onnistuin eroamaankin, mikä hänen nykykuntonsa huomioonottaen oli varsin viisas ratkaisu.

Ihminen on nuorena aika raakile… Miten valita puolisoakaan, kun ei tunne itseään? Kenelle ja millaiselle ihmiselle sen silloin valitsee… Elämässä kuitenkin on lohdullista, että voi tehdä korjausliikkeitä… Ja toisaalta kun ei vaan ajaudu, vaan päättää jonkun asian, niin sitten epäsuotuisiin oloihinkin jääminen on valittu ja siinä nähty puolensa ja on selviytymiskeinot elää siinä. Ehkä näin sinulla Rinalda? Luulen, että silloin ei ole katkera, vaan enempi sinut asian kanssa ja se ei myrkytä omaa mieltä ja elämä on kuitenkin ihan hyvää. Ja ainahan sitä sitten ratkaisujaan voi tarkistaa.

Minusta tuntuu nyt hyvältä olla yksin. Tunnen olevani positiivisella tavalla erillinen muista. Mikä sinänsä ei ole itsestäänselvyys, koska “perin” kotoa varsin omituiset ihmissuhdemallit. Nyt tuntuu, että kanssa käyminen muiden kanssa on helpompaa, kun en edes odota mitään, en hyvää, enkä pahaa, niin luulen, että silloin mun seurassa on ihan hyvä viettää aikaa… Toki tämä kehityskulku tässä vielä ottaa aikansa ja pelkään, että jos päästäisin jonkun lähemmäs, saattaisin jotenkin taantua… Yritänkin kasvaa ensin minuksi, ja sitten jos jotain parisuhdetta joskus on, niin on, mutta en sitä nyt kaipaa…

Viisautta elämään ja päätöksiin… Jos jossain ja jonkun seurassa on koko ajan tuskaisaa, niin ehkä voi itseään kuunnellen etsiä paikkoja missä hengitys kulkee kevyesti ja hakeutua niihin? Minulla semmoinen on metsä. :slight_smile: