Hei kaikki! Rekisteröidyin tänään päihdelinkkiin ensin selattuani sivuja ja taas sivuja ihmisten tarinoita. Olen torstaina tehnyt toivoakseni lopullisen päätöksen siitä, että jätän kannabista ja ajoittain myös alkoholia liikaa käyttävän mieheni, jonka kanssa olemme olleet yhdessä kohta kymmenen vuotta. Pääasiallinen ongelmapäihde on siis suhteessamme eri, mutta täältä päihdelinkistä olen oppinut, ettei riippuvuuden kohteella oikeastaan ole väliä - läheisten tunteet ja kokemukset näyttävät olevan hyvin samankaltaisia.
Tästäkin ketjusta löysin monta, jotka näköjään kamppailevat kanssani samassa tilanteessa, se tuntuu todella lohduttavalta. Me asumme mieheni kanssa vielä saman katon alla, ja tämä ns. välivaihe tuntuu raskaalta, etenkin kun tiedän oman ailahtelevaisuuteni eron suhteen. Näiden keskustelujen perusteella se ailahtelu myös näyttää kuuluvan prosessiin… Aiemmin mainittu häpeä omasta ja puolison käytöksestä ja tästä tilanteesta on todellakin tuttua ja sanoisin, että se kannattaa läheisille todeta ihan ääneen. Olen pohtinut eroa jo monta vuotta, mutta viime syksystä asti hyvin aktiivisesti, silloin aloitimme pariterapian. Mieheni ei terapiassa halua enää jatkaa, mutta itse pystyin sen kautta kohtaamaan totuuden, joten olin siihen asti vältellyt: elän parisuhteessa päihdeongelmaisen kanssa. Tämä siitä huolimatta, että meillä on myös paljon hyviä hetkiä, rakastan miestäni aivan pohjattomasti ja hänessa on monia hienoja puolia. Hän on yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä.
Arvelen, että asian ytimessä jo tässä ketjussa kysytty kipeä kysymys - miksi olen tässä? Omalla kohdallani peiliin katsominen on ollut ja tulee luultavasti olemaan keskeistä toipumisessa. Irene Kristetin teos “Tule lähelle, mene pois - rakkaus ja riippuvuus parisuhteessa” valaisi entisestään omaa käytöstäni ja sitä, että ongelma on itse asiassa meissä molemmissa. Mieheni on koukussa päihteisiin ja minä mieheeni. Olenkin päättänyt hakea Kelasta yksilöterapiaa omien ongelmieni setvimiseen. Tuossa Kristerin kirjassa on puutteensa, mutta suosittelen lukemaan siitä huolimatta!
Monet täällä kipuilevat myös sen kanssa, että jää huoli omasta puolisosta. Samoin minä olen tätä tuskaillut, nyt varsinkin kun ymmärrän, että olemme molemmat tietyllä tavalla uhreja, toistamme kuviota omista lapsuudenperheistämme. Itseni on aika ottaa vastuu ja astua uhrin asemasta oman elämän toimijaksi, vähän mahtipontisesti sanottuna. Johtoajatuksenani onkin se, että en voi siirtää tällaista kipua mahdollisille tuleville lapsilleni, joita joskus toivon saavani. Mieheni ei näe asiaa näin eikä halua hakea apua. Mutta jostain täältä päihdelinkistä löysin sellaisen toteamuksen, että on parempi pelastaa edes toinen, kuin antaa molempien elämän valua hukkaan.
Syksyn mittaan olen harjoitellut antamaan itselleni anteeksi. Välillä olen ihan toistellut niitä sanoja, annan itselleni anteeksi.
Ja otsikon kysymykseen, alkoholismi vai liian herkkä puoliso? Vastaisin, että omia tunteita kannattaa todellakin kuunnella. Me kaikki taidetaan olla oikealla polulla, kun ollaan täällä?