Umpikujassa: Alkoholisti vai liian herkkä puoliso?

Kotikanava
1

Kirjoitan ensimmäistä kertaa, tästä asiasta ja nettiin. Olen lukenut täällä montaa ketjua monena päivänä nyt kun olen oman elämäni risteyskohdassa. Aikaisemmin olen ehkä hiljentänyt risteykseen tai toivonut olevani ihan toisella tiellä, mutta tässä ollaan, valintoja! Tavallaan jo se helpottaa, vaikka vaikeaa tulee vielä olemaan. Enkä edes tiedä mitä kaikkea! Ja siksi kaipaan pohdintaa, kokeneiden kommentteja, tukea tai tukistuksia…

Lähtökohta: olen vakavissani eroamassa avomiehestäni. Olen jopa järjestänyt käytännön asioita siten, että muuttaisin jo lähiaikoina pois yhteisestä omasta kodistamme. Hän jäisi taloon, jonka laitamme myyntiin, jos hän vain siihen suostuu… nämä ovat isoja muttia eroaikeissani, vaikka maallista mammonaa, niin tosielämässä isoja asioita. Iso asia on ennenkaikkea myös se, että rakastan häntä. Ja hän on ainoa mies, joka minua on oikeasti rakastanut.

Olemme olleet ja asuneet yhdessä reilu kolme vuotta. Hän on jätti ex-vaimonsa takiani, omasta päätöksestään (pian suhteen aloittamisen jälkeen, en uskonut hänen niin tekevän). Se on yksi syy, miksi olen jaksanut näinkin pitkälle. Hän valitsi minut, joten jaksan, koska minulla ei ole sydäntä jättää häntä.

Hän on käyttänyt alkoholia mielestäni runsaasti suhteen alusta alkaen, myös entisessä suhteessaan, uskoakseni kymmeniä vuosia (olen häntä huomattavasti nuorempi). Hänen exänsä käytti heidän liittonsa aikana ja käsittääkseni sen jälkeenkin aikalailla alkoholia. Ehkä jaksaakseen miehen alkoholinkäyttöä?

Mies on tuurijuoppo, jos johonkin laatikkoon hänet laittaisin. Ulkoisin puolin asiat kunnossa: hyvä työ, pitkä työsuhde, nuhteeton, lempeä ja huumorintajuinen, hyvin sympaattinen persoona. Pitää eläimistä ja minusta, sellaisena kuin olen Hyvä rakastaja. Kaikki pitävät hänestä, työkaverit, hänen tuttunsa ja minun tuttuni.

Kun hän juo, niin täyslaidallisen. Siten, että örveltää, sekoilee, sammuu, on jalaton, ettei seuraavana päivänä jaksa mitään ellei aloita uudestaan. Alussa nämä sessiot kestivät la-su, lomat aina, monta viikkoa. En osallistu niihin karkeloihin, en juurikaan juo, joskus lasin viiniä tai siiderin. Isäni oli väkivaltainen päihderiippuvainen, kuollut. En pidä humalasta enkä humalaisista ja sitten löydän sellaisen elämänkumppanistani :unamused:

Mies juo kotona, myös juhlissa saatuaan sillon hyvän syyn julkijuopotteluun. Välillä pystyy kohtuuteen, muutamaan kaljaan ym. Mutta vihaan sitä tölkin sisahdustakin. Sitä, jos kauppakassissa on bisseä, olsaa, punkeroa. Rakkaalle lapselle tuntuu myös olevan monta nimeä!

Hänelle on ominaista sekoilla ihan kympillä kännissä: kiivetä omakotitalon katolle, kokata keskellä yötä ruokaa joka palaa pohjaan ja palohälyttimet alkavat huutaa ja kaikki heräävät (minä ja hänen yläkouluikäiset lapsensa, jotka ovat välilä meillä), hän korjaa autoja tai talon pikkujuttuja umpihumalassa, ei onneksi aja kuitenkaan… saatan löytää hänet vähissä vaatteissa autotallista autosta istumassa umpitunnelissa sammuneena tai puhumassa jonkun (usein exän) kanssa puhelimessa. Kun menen aikaisemmin nukkumaa, hän ramppaa makkarissa sönköttämässä ja pusimassa, soittaa musiikkia tai telkkaria kovalla, ruuat jäävät pöydille, ovet auki, valot päälle…

Olen monin tavoin kertonut, että en siedä alkoholia siten kuin hän sitä käyttää. Ensin hän sanoi, että on liian suuri vaatimus minulta että hän lopettaisi kokonaan. Kun sanoin vuotta myöhemmin, että vaatii itse minulta liikaa jos jatkaa. Vähensi, eikä ole ollut kännissä kuukausiin. Mutta välillä hänen on saatava ja ajaa syrjäseudulla vaikka sata kilometriä kauppaan päästäkseen. Alko kuuluu hänen mielestään niin moneen tilanteeseen, juhlaan, lomaan…

Hänellä on huonot hermot, haukkuu vieraita ihmisiä, rattiraivoa, negatiivisuutta ym. Hän on saanut joitain kertoja raivokohtauksia, jolloin todella pelkään ja menen lukkoon. Toimin kuin karhun hyökätessä. Hiljaa paikallaan miellytä. Kerran menin väliin kun hän raivostui koirilleni, olisi varmaan sekopäissään tappanut. Olin mustelmilla ei muuta, jollain ihmeellä sain hänet pideltyä siinä pystypainissa. Kerran suuttui kun ukkosmyräkkä iski hänen korjatessaan autoa pihalla, riehui autotallissa, heitti pyöriä pitkin seiniä ym. Raivon vallassa ollessaan on selvinpäin. Välillä mieli mustuu kännissäkin, mutta väkivaltainen ei ole ollut. Ainakaan suppeassa merkityksessä lyönyt tms. Raha-asioiden hoidossa hän on kehno, saa kilareita myös niustä. Saattaa ostella isolla rahalla, mutta päivittäishankinnoissa olla todella pihi.

Vaikka hän on nyt aikalailla juomatta olen itse ihan loppu, henkisesti ja fyysisesti. Nyt tuntuu, että on lähdettävä, vaikka hänellä ei olekaan putki päällä.

Miltä kuulostaa?

En olisi uskonut tätä kokevani. Pärjäisin yksin, siitä olen varma. Hänen pärjäämisestään en ja siksi tämä on vaikeaa. Koska on rakkautta, vastuuntuntoa ja hyviäkin muistoja.

Kirjoitin tabletilla, anteeksi näppisvirheet ym.

2

Hei ja tervetuloa linjoille!

Kurjalta tuo teidän tilanne kuulostaa, ja ihan ehtaa alkoholismia tuo minun silmiini on. Tuskin paremmaksi muuttuu, jos asianomainen ei hae apua, eikä aina silloinkaan.

Kannattaa todella miettiä, mitä ITSE elämältään haluaa. Jos rakkaus riittäisi alkoholismin parantamiseen, ei maailmassa juoppoja olisikaan.

Jokainen tekee kuitenkin itse oman elämänsä valinnat, niin isot kuin pienet, mutta sanoisin omana mielipiteenäni, että ero tuntuu tapauksessasi erittäin järkevältä vaihtoehdolta. Käytännön asioilla on tapana järjestyä, tavalla tai toisella. Tsemppiä!

3

Oletteko puhuneet yhdessä erosta? Olisi tärkeää että olet puhunut miehelle ja hän tietää mitä on tulossa. Vai pelkäätkö etkä uskalla puhua. minä ainakin pelkäisin, koska ei alkoholisteita koskaan tiedä mitä tekevät kun ajetaan nurkkaan, siis he kokevat joutuvansa nurkkaan.
Itse tekisin siten, että sanoisin reilusti että on haettava apua, joko AA-ryhmä, jokin hoitotaho (myllyhoito yms) tai mikä tahansa. Yksin on turha yrittää olla raittiina, ei onnistu. Tai ehkä joku onnistuu jos tarpeeksi tiukka paikka tulee, mutta jos on mennyt tietty raja yli niin sitten ei enää välitäkkään onnistua.
Olen eronnut itse 20v sitten alkoholistista, koska itsekin aloin juoda alkoholistisesti, kun en muuten jaksanut katsoa sitä touhua, ja pelkäsin paljon, liikaa. Tulin toivottomaksi. Yhdessä kännättiin. Mutta rakastin tuota miestä, ehkä salaa sydämen sopukoissa vieläkin on tunnetta, ja ero oli kauhea kestää kun tuntui että tein väärin. Ihan samalla tavalla mies oli eronnut exästään ja tuli heti melkein minun luo asumaan, joten kuvio oli melko samanalainen. Kestin pitkälti toistakymmentä vuotta ennnenkuin oli ihan pakko lähteä koska väkivaltaa alkoi olla liikaa. Mutta usein mietin, että jos olisin älynnyt vaatia että on mentävä hoitoon niin voidaan jatkaa liittoa, niin olisiko hän mennyt? Sitä en koskaan saa tietää.
Käytä sinä ensin nämä keinot ja jos ei lähde hoitoon niin sitten keräät kamppeesi ja muutat. Voi olla ettet eroon ihan heti pääse, ne kun tulee oven taakse kun ikävä yllättää ja silloin on oltava lujana.
Onnea ja ennenkaikkea turvallisia ratkaisuja sinulle!

4

Rankassa elämäntilanteessa elät tällä hetkellä. Vaikka miehesi ei joisikaan tällä hetkellä, olet joutunut elämään stressaavassa ilmapiirissä pitkään. Käsitin, ettei miehen käytös ole selvinpäinkään tasapainoista.
Miten tällaisessa “painekattilassa” voi tuntea olonsa hyväksi ja olevansa turvassa ?
Sinulla on rasitteena lapsuudenaikaiset kokemukset päihdeongelmaisesta ja väkivaltaisesta isästä. Samanlaisen lapsuuden läpikäyneenä ymmärrän, kuinka paljon traumatisoitunut lapsuus heijastuu aikuisuuteen ja parisuhteeseen, kun parikumppani juo.
Haavat, jotka olet lapsuudessa saanut, pysyvät auki ja kumppanisi käytös estää niitä umpeutumasta.
Sanoit vielä rakastavasi häntä. Jos hän pysyy selvänä, pystytkö sietämään muuten arvaamatonta käytöstä ?
Itse näen asian siltä kantilta, että menneisyytesi huomioonottaen sinun pitäisi lopultakin voida elää elämää, jossa sinun ei tarvitsisi alituisesti olla varuillasi tai pelätä.
Sinulla on oikeus omaan elämään. Et ole velvoitettu pysymään miehesi luona vain sen vuoksi, että hän on päättänyt entisen suhteensa sinun vuoksesi. Muista huolehtimisen sijaan keskity nyt itseesi. Pidä huoli tärkeimmästä, ts. itsestäsi. Voimia.

5

Kiitos vastauksista, ne olivat viisaita, kannustavia ja saivat oivaltamaan asioita. Sen teki myös oman tekstin lukeminen ikäänkuin etäältä. Tämä elämäntilanne on ollut sellaista pärjäämistä, selviytymistä, skarppaamista, kulissien ylläpitoa, mielistelyä ja toivomista toivottomuuden keskellä, että en ole ehtinyt ymmärtääkään millaista elämäni todella on. Mies on nyt juomatta tai no, kännäämättä. Tavallaan hän on tehnyt itselleen karhunpalveluksen, sillä nyt minulla on ollut hieman tilaa hengittää ja tajuta se, että haluan pois. Ehkä oman jaksamiseni raja on tullut vastaan, henkisesti olen itkuinen, iloton ja jotenkin rauhallinen, kamalalla tavalla zen. Fyysisesti en jaksa treenata tehokkaasti, en kantaa itseäni, päätäni särkee jatkuvasti, niskasärkyä, migreenikohtauksia… Silti jotenkin voimakkaampi olo kuin aikoihin, kapinahenki!

Olen pärjännyt lapsuudestani huolimatta niin hyvin, että en ole vuosiin ajatellut sen vaikuttavan minuun enää. Mutta Teardrop on täydellisen oikeassa, se vaikuttaa. Niin ratkaisevasti, että ehkä en pysty olemaan tässä suhteessa vaikka mies raitistuisi. En usko hänen sitä kuitenkaan tekevän, tuurijuoppous on niin iso osa elämäntapaa, jopa jotenkin ihannoitua koko rappiomeininki, vaikka selvinä kausina yks helkkari yhteiskunnan ojentaja ja selkäranka. Kunnon mies. Ja onkin, sehän tässä hullua on! Eikä kukaan yhteisistä tutuistamme ottaisi todesta näitä mun juttuja. Myöntäisivät sen, että juo paljon kun juo, mutta sehän on tässä maassa täysin fine. Saahan sitä nollata aikuinen mies, käy töissä ja kaikkea.

Mies juo koko repertuaaria. Suhteen alkuaikoina viiniä ja siideriä, ensin mun kanssa (ajatteli varmaan että sopivia juomia mun sievään sivistyneeseen seuraan), sitten kokonaisia pahvitörppöjä itekseen, olutta, mitä kaapeista vaan löysi, kirkasta. Viime aikojen kännäyksissä erityisesti kirkasta, leijonaviinaa isoissa ja pienissä pulloissa. Piilopulloja. Siivosin keväällä autotallin ja löysin kymmeniä. Kokosin ne tynnyriin keskelle pihaa. Vieköön kauppaan ainakin ite. En usko että kehtaa viedä.

Kirkasta juotuaan menee ihan sekaisin ja näkee pikku-ukkoja ja -akkoja. Kerran viskasi keskellä yötä pyykkitelineen yläkerrasta alas niin että heräsin karmeaan räsähdykseen, makasin sängyssä hievahtamatta ja mietin, mitä helvettiä nyt tapahtuu! Humalassa ailahteleva ja osallistava, pitäis puhua ja kuinka hän rakastaa ja olen tärkein, ja sitten voi mustua ihan täysin. Minä hissuttelen, vetäydyn nukkumaan vaikka valvon.

Olen huono konflikteissa ja ottamaan huonoja asioita esille, ehkä tuon syvälle hakatun lapsuudenajan pelon takia. Olen monta kertaa yrittänyt puhua, että emme kerta kaikkiaan sovi yhteen vaikka on hyvääkin, että lopettaisi juomisen, että tahdon toisenlaisen elämän. Kun suuttuu, vedän takaisin. Kun haluan muuta kuin nykytouhun tai erota, olen hänen mielestään lapsellinen. Syy on aina minun ratkaisuissani, ei hänen käyttäytymisessään.

Hänellä on korkea verenpaine ja pitkään laitoin kiukun ja raivon sen piikkiin, ehkä se on osatotuus. Hänellä on korkea verensokeri, närästystä, vatsa sekaisin, syö nukahtamispillereitä, heräilee aamuöisin, hikoilee, väsähtää iltapäivisin, iho kukkii jne. Puhuu että pitäisi laihduttaa ja kuntoilla. Suhteen alussa hän tekikin niin, jotenkin hellyyttävästi jopa söi terveellisesti ja treenasi kanssani. Hänellä on jotenkin niin pitkällä ja monitahoiset ongelmat, että mun on vaikeaa lähteä siksikin. Etenkin kun sisimmässään hän on loistotyyppi. Kuva, jonka olen hänestä antanut on 100% oikea, mutta on niin paljon muutakin!

Hän on mustasukkainen ja ei tykkää jos olen poissa kotoa työmatkalla tms. Miespuolisista tutuista ja työkavereista puhun varovasti. Hän laittaa jatkuvasti tekstaria yms kun olen muualla tai ihan vain tallilla. Kauanko kestää jne. Tämä on yksi iso syy, rakastan itsenäisyyttä ja viihdyn itsekseni, mutta nyt se ei jotenkin ole sallittua. Syytä mustasukkaisuuteen ei ole, mä olen pitänyt katseen maassa ja muun maailman tietoisesti etäällä koko suhteen ajan.

Tällä hetkellä tilanne on se, että järjestän eläimet ensin siksi aikaa hoitoon, että saan käytännön asiat (asunnon, muuttoauton ym.) järjestettyä ja kerron hänelle juuri hiukan ennen lähtöä. En uskalla muuta. Nyt hän on rauhallinen ja ihana, mutta en usko sen kestävän. Muutan useamman sadan kilsan päähän ja etäältä pitäisi sitten järjestää talon myyntiä jne. Ehkä on ihan hulluutta lähteä, mutta hulluutta jäädä. Mutta entä jos raitistuu?! Ihmiset ovat ainutlaatuisia, tämä on ihana kamala ukkeli, jonka menetän.

Kantava ajatus on se, että en halua 20 vuoden jälkeen huomata jättäneeni elämättä koska parisuhde söi kaiken voiman ja ajan. Minulla on niin paljon unelmia ja konkreettisia mahdollisuuksia, kerran vain eletään ja haluan elää itselleni oikeanlaisen elämän. Itsekästä?

Tulipa vuodatusta I’m sorry.

6

Voimia!

Minusta kirjoitat todella viisaasti. Olen ihan valtavan ylpeä sinusta, että olet ottanut asioita omiin käsiin ja kannat vastuuta omasta elämästäsi. Olet urhea!

Itse olen eronnut tuurijuoposta ex-miehestäni jo. Pitkään eron jälkeen myös kirjoittelin siitä, että selvinpäin hän on kuitenkin hyvä tyyppi jne. Yhtenä kirkkaana hetkenä tajusin, että itse asiassa hän ei ole mitenkään “hyvä tyyppi”, päinvastoin. Ei ex esimerkiksi selvinpäin pyytänyt oikeasti anteeksi sanomisiaan tai tekemisiään. Ei hän halunnut selvittää asioita. Ei hän hakenut apua juomiseen tai sekaisiin raha-asioihin. Ei hän kantanut vastuuta tekemisistään. Eli ei hän ollut “hyvä tyyppi” edes selvinpäin.

Mun määritelmän mukaan hyvä ihminen kantaa vastuun tekemisistään. Jos hyvä ihminen tekee virheitä, hän myöntää ne ja pyrkii korjaamaan asiat. Tuon oivalluksen jälkeen lakkasin hokemasta itselleni sitä, että “olihan se kuitenkin hyvä tyyppi” ja myönsin, että kokonaisuus huomioon ottaen se oli varsin paska jätkä. Oli toki hyviäkin hetkiä, mutta se edellytti sitä, että minä unohdin ja täysin ignoorasin kaiken aiemman paskan ja sivuutin kaiken tapahtuneen niinkuin mitään pahaa ei olisi edes tapahtunut. Eli niitäkään “hyviä hetkiä” ei voi varsinaisesti pitää niin erityisen hyvinä, kun hintana oli kaiken tapahtuneen paskan nieleminen. Ei ihmissuhdetta minun mielestäni voi rakentaa palasista. Kyllä homman pitää olla kokonaisuutena ja kaikilta osin siedettävää. Ainakin itse tuolla palastelemisella juoppokausiin ja “hyviin hetkiin” vaan kieltäydyin katsomasta raakaa totuutta silmiin. Näin jälkikäteen voin sanoa kuitenkin, että totuus tekee vapaaksi, vaikka saattaa kirpaistakin.

Voimia seuraavaan askeleeseen! Vaikka nyt tuntuukin laihalta lohdulta, niin muista aina, että aika parantaa!

7

Komppaan edellistä. Mies on sinusta ihana ja rakas jos vaan ei joisi. Entä arvaamattomuus, mustasukkaisuus, kontrollointihalu? Nuo eivät varmaankaan poistuisi juomisen mukana. JOtenkin sitä vaan haluaa pitää kiinni siitä rakastumisvaiheen kuvasta. Ja kun ihan rehellisesti katselee on pakko tunnustaa suhteen toimimattomuus. Näin ainakin minulla. Vaikka olisikin raitistunut olisi jäänyt sata muuta ongelmaa, minunkin tapauksessa juuri tuo kontrollointi ja oman tilan puute ahdistivat. Ero otti koville, mutta elämä helpottui nopeasti - nyt en ikinä vaihtaisi mielenrauhaani ja tasaista onnellisuutta siihen ahdistavaan ja ennakoimattomaan vuoristorataan… Voimia :slight_smile:

8

Aijai, Niinkö? osuit hankalaan paikkaan. Ehkä laitan liian helposti kaiken negatiivisen hänessä alkoholin syyksi. Se on tavallaan helppo viinanpiru, jota syyttää…

Siksi nimimerkki Silmätysten. Olen niin silmätysten tämän ongelman ja suhteen kanssa, että parasta tarkastella rehellisesti koko settiä. Myös sitä, ettei minusta ole tähän. Joku toinen nainen saattaisi pistää vastaan tai käsitellä paremmin.

Ehkä olen liian hissukka tähän rajuun leikkiin.

Yritin tänään puhua, siitä tulee pelkkää itkua ja toinen hämillään kuin ei tietäisi mistä puhun. Sanoi, että meni perjantaifiilikset.

Lähdössä olen, päätös pitäisi vaan saada kerrottua.

Mielenkiintoista kamalalla tavalla että lähdenkö oikeasti… etten jää roikkumaan. Jos lähden, tiedän että olen tyytyväinen. Silti irtiotto tosi vaikeaa. Toisen jättäminen on tässä vaikeaa, ei oikeastaan muu.

Oispa tosiaan jo se hetki, että voisin kirjoittaa tänne olevani uudessa kodissa ja omassa vallassa.

9

Mulla oli kans vaikea “jättää” kunnes sain kylmää vettä naamalle, että mut jätettäisiin vastaavassa tilanteessa heti, kuin märkä rätti.
Ykskään mies tai varsinkaan mun mies, ei katselisi vastaavaa käytöstä minulta, kuin mitä minun pitäisi katsoa miehiltä.
Heti tulisi takkiin ja tuli ihan tyhjästäkin.
Lisäksi se ripustautuvuus ja oman tilan puute miehen kanssa suhteessa ahdisti. Mulla tuli se käsitys, että olen tärkeä mutta myöskin minua käytetään johonkin. Jonkun ihmisen tyhjän tilan täyttämiseen, hänen mustan sielunsa kirkastamiseen muka. Vaikkei minusta siihen ole:D

10

Lisäksi pohdin että kuka tässä maailmassa, olisi minulle sellainen, kuin minä yritän omasta puolestani olla.
Täydellisen uskollinen ja ajattelen toisen parasta. En valehtele enkä hauku haukkumasanoilla.
Miehen pienuus tuli siinämielessä vastaan ilman juomistakin, kun aletaan oikein syvällisiä asioita ruotimaan niin hänestä ei ole sellaiseen, että ajattelisi vaikkapa toisia enemmän kuin itseään tai vaikkapa eläimiä. Aivan eri sarjassa menee ne juopon “naiselle” tekemät palvelukset, jotka on tyyliin satunnainen ruuan kokkaaminen tai jokin lahja. Joiden tarkoitus on saada nostettua ja vahvistettua omaa parisuhdetta jotta se jatkuisi, muttei mitenkään pyyteetöntä kun vähän alkaa penkomaan syvältä.
Ja sellaisen mustasieluisen ihmisen “Panttivankina” minä, joka haluan elää valoisaa elämää.
Itseä pitää sääliä eikä toisia. Kuka minut “pelastaisi”, jos olisin juoppo. Ei varmaan yksikään. Saisin heti potkun persuuksille, ja häädön ja potkut, avolitsarin ja mies ja kaikki ystävät jättäisi. En vain ole sellainen joka pystyy siihen, että voin temppuilla kuin härski sika ja joku silti silittää päätä. Luon omalla tavallani tietyn tason, johon minut painostetaan myös pysymään.

11

Kirjoittelen vielä, kun luin oman vastaukseni niin huomasin että olinkin kirjoittanut hieman huolimattomasti.
Ensinnäkin: Miten voit lähteä talostasi ilman ettei toinen huomaa että olet lähdössä. Miten pakkaat tavarat? Yms. Oletko realistisesti ajatellut miten se tapahtuu, vai kuvitteletko vain. mitä sitten jos kesken muuttoasi miehesi saapuu paikalle? Miten sen selität? Aika vaarallista tehdä noin.
Jos mies on pelottava ja varaallinen, on sinun haettava siihen apua. Lähdettävä ensin ilman tavaroita ja sitten poliisin kanssa haettava tavarat. Näin olen lukenut miten pitää toimia kun on pelko että puoliso voi olla väkivaltainen. Ehdottomasti ensin menet ja haet apua jostain, en tiedä mikä taho sitä antaa, kun en ole itse sitä koskaan uskaltanut hakea, paitsi pari kertaa poliisit tilannut. Mutta hoidin eron siten että aloin puhumaan siitä silloin kun hän olis sillätuulella että voi järkevästi puhua.
Erosin 20v sitten ja ei elämä ollut mitään helppoa ensihuuman jälkeen. Ensin tottakai oli ihan mahtavaa kun sai olla rauhassa, mutta ei sitä montaa vuotta kestänyt. Yksinäisyys kalvoi kun en uskaltanut kenenkään kanssa mennä yhteen. Mutta pitkän terapian ja muiden apukeinojen jälkeen sain mielenterveyteni takaisin. Sinullakin on mahdollisuus hyvään parisuhteeseen vielä, mutta suosittelen terapiaa yms. Tai ehkä joku paranee ihan ystävien avulla kun juttelee.
tsemppiä ja turvallista oloa kaikille!

12

Tunteet olivat minullakin pitkään hyvin ristiriitaiset, kun päätin, ettei suhteella ole tulevaisuutta. Alkoholismin takana on vielä persoona, johon on aikanaan rakastunut. Sitten, kun pohdin asiaa realistisesti, tiesin, että miehen lukuisista lupauksista huolimatta sekä näennäisen katumuksen näytteleminen oli täyttä paskapuhetta. Hän oli kuivassa humalassa muutaman päivän. Sitten alkoi pinna kiristyä ja juomaputki käynnistyi. Mietin myös sitä, haluanko elää taas suhteessa, jossa alkoholistin käytös pitää minut koko ajan varpaillani. Lapsena minulla ei ollut vaihtoehtoa.Nyt minulla oli ratkaisun avaimet omissa käsissäni.
Pakkaaminen on todellakin haasteellinen silloin kun olet vielä saman katon alla miehen kanssa. Eräs tuttavani joutui pakenemaan kodistaan väkivaltaista miestä. Ensin hän meni turvakotiin ja lopulta pääsi hakemaan omaisuuttaan poliisien avustamana. Mies ei pystynyt virkavallan ollessa paikalla estämään lähtöä. Hän hankki myös miehelle lähestymiskiellon.
Olen tehnyt surutyötä suhteen päättymisen jälkeen. Suren sitä, että mies valitsi pullon ihmissuhteen sijaan. Olen myös ruoskinut itseäni siitä, että ajauduin tähän suhteeseen, vaikka vannoin kaoottisen lapsuuden jälkeen, etten ota päihdeongelmaista kumppaniksi. Ja sitten löydän itseni tästä tilanteesta.Ennen sosiaalinen ihminen on muuttunut eristäytyneeksi surkimukseksi, joka ryyppää yksin, tai seurana on muita kallistelijoita. Hän sanoi useaan otteeseen, että on minun tehtäväni pitää tiukempaa kuria. Ihankuin olisin äidin roolissa, jonka tehtävä on pitää suitset niin tiukalla, ettei hänen sekoilunsa karkaisi käsistä. Just joo. Sanoinkin hänelle, että en todellakaan ala hyysäämään aikuista ihmistä. Kantakoon itse vastuun törttöilystään.
Järjetönä sekoilua, häiriökayttäytymistä, jonka vuoksi sai häädön asunnosta.Myös edellisestä asunnosta tuli häätö kännissä sekoilun vuoksi.
Toivon, että pääset mahdollisimman pian elämään omaa elämääsi vapaana paineesta, jonka kumppanisi luo.

Toivon, että pääset mahdollisimman pian elämään omaa, mielekästä elämää vapaana alkoholistin örvellyksestä.

13

Jostain täytyy löytää uskallusta puhua. Tuli mitä tuli. Väkivaltainen ei ole ollut, siis lyönyt tai muuta. Uhka kuitenkin on olemassa, kiivaus ja arvaamattomuus, mutta toisena hetkenä hyvin kiltti. Tuntuu kamalalta vaan joutua asumaan yhdessä lähtöön asti, hänenkin tunnelmansa ehtivät vaihtua moneen kertaan vaikka pystyisikin ottamaan asian rauhallisesti vastaan. Vaikeaa, mutta tehtävä.

Toivon, että saisin hänet muualle varsinaisen muuton ajaksi. Mietin, jos soittaisin jollekin hänen ystävälleen ja pyytäisin hakemaan miehen, ottamaan kylään pariksi yöksi ja tuomaan takas kun olen lähtenyt… mutta kenelle soitan enkä halua nöyryyttää häntä. Virkavalta on poissuljettu vaihtoehto. Olispa tämäkin jo takanapäin!

Hyvät hetket on nyt jotenkin kuin vettä kuivuneelle. Ristiriitaisia tunteita. Ymmärrän myös hänen huonot puolensa ja sen, että syö voimani. Jotenkin haluan ottaa hänet sellaisena kuin on, kuten meidän yhteiselomme sellaisena kuin se on. Kumpikaan ei sovi minulle, niin se vain on. En voi valita vain hyviä hetkiä ja hyviä puolia. Hän on rakas, se on osa pakettia enkä sitä kadu. Jotenkin toivon hänelle niin paljon hyvää, mutta minusta sitä ei riitä. Ainakaan näin.

Ajattelin ehdottaa, että menee hoitoon, asumme erillään ja katsomme sitten vaikka hänen oltua raittiina vuoden. Ehkä se ei toimi, ei ole fyysistä läheisyyttä ym, enkä usko hänen suostuvan… mutta ehkä hän tajuaa etten ainakaan halua toista ukkoa. Nyt kaipaan vain rauhaa, turvallisuudentunnetta, itsenäisyyttä ja saada itseni kuntoon. Katsotaan sitten toimiiko hänen raitistuttuaan. Ei siinä niin käy, mutta onhan porkkana … ei mitään järkeä, teillä muilla on fiksummat jutut. Olen rasittava jo omastakin mielestä :cry:

Pitäisi lakata vatvomasta, eteenpäin vain kuin sotilas. Vaikeita paikkoja on ollut ennenkin ja tässä sitä ollaan. Tulevistakin siis selvitään.

14

Eiköhän tuo osaa nöyryyttää ihan itse itsensä.

15

Pitkästä aikaa!

Olipa hurjaa lukea omaa tekstä noilta ahdistavilta ajoilta. Ja kaukaista. Toisaalta nousi huonoja muistoja taas pintaan, joita olin jo miltei unohtanut, ehkä ennemmin painanut pois mielestä. Ihminen on sitkeä eläin. Eikä tuosta todella ahdistavasta ajasta ole kuin reilu puoli vuotta. Paljon on ehtinyt tapahtua ja paljon on kesken.

Sain kerrottua. Puhuimme, hän suuttui. Ehdotti pariterapiaa, kävimme. Halusin muuttaa erilleen, hän jopa auttoi muutossa. Hän jäi yhteiseen taloomme. Pari ekaa kuukautta oli vaikeaa, joi ja soitteli kännissä. Minun seurassani oli juomatta. Sitten tippui kännissä katolta. Soitti siitä. Minä sanoin, että jatkan hänen kanssaan vain jos raitistuu täysin. Hoiti itsensä lääkäriin ja syö nykyään antabusta. Se vaikuttaa sujuvan helposti, yllättävän helposti. Näemme aika usein.

Asiat on edenneet jopa paremmin kuin olisin koskaan uskonut.

Mutta. En pääse huonoista muistoista. Minua kalvaa, hävettää ja harmittaa mennyt, alkoholin läsnäolo ja vaikutukset hänen terveyteensä, taloudenhallintaansa jne. Olen tajunnut häpeän leimanneen itseäni koko suhteemme ajan, kulissin ylläpitämisen naurettavuuden ja itsetunnon murenemisen. Minä häpeän itseäni. Häpeän olla alkoholistin, edes raitistuneen, puoliso. Vaikka se on sairaus, vaikka sitä esiintyy ihan kaikissa piireissä, kulttuureissa, yhteiskuntaluokissa jne, kyse ei ole siitä. Silti häpeän, miten voin pitää itseäni vaikka älykkäänä kun olen alistunut tällaiseen? Miten olen antanut itseäni kohdella? Häpeä on noloa. Olen nolo. Se ulottuu ulkoiseen olemukseeni, en halua erottua enkä osaa enää näyttää nätiltä. En halua päästää ihmisiä lähelle tai tutustua uusiin koska miten selitän suhteeni ja sen, ettei minun tee mieli edes viinilasillista tai että haluan vain olla viikonloppuiltana rauhassa kotona. Rauhassa kotona, ihanaa. Kaipaan kotitalooni ja sitä menetettyä unelmaa. Sitäkin häpeän, että olen ikäänkuin lähtöpisteessä taas. Onko teille muille tuttua, häpeäntunne ja itsetunnon mureneminen?

Toinen seuraus tästä hengähdystauosta on se, että pohdin eroa, mutta eri syistä. Liian monta epäkohtaa ja ongelmaa, liian erilaiset, ei yhteisiä tavoitteita, unelmia… en vaan vielä ole pystynyt erohaluani sanomaan, edes itselleni varmalla ajatuksella. Ehkä se on seuraavan puolen vuoden tavoite. Selvitä siitä. Tai jatkaa jos tämä paranee. Tunnen itseni roistoksi jos jätän toisen sen jälkeen kun hän raitistuu minun vuokseni. Mutta ihmiset tuntuvat eroavan vähäisemmistäkin syistä. En vaan salli sitä itselleni.

16

Hei Silmätysten!

On tuttua kaikki mitä kirjoitit. Jätin juovan miesystäväni noin kuukausi sitten. En ensimmäisen kerran, mutta nyt viimeisen. Minuakin hävettää, nyt jo vähän vähemmän, mutta hävettää kuitenkin. Se soutaminen ja huopaaminen, ja se että toin sen kaiken osaksi omaa perhettäni ja ystäväpiiriäni. Läheisimmät ystäväni tietävät eron syyn, mutta muille en jaksaisi alkaa asiaa selitellä. Kun kirjoitat, että sinua hävettää olla ikään kuin lähtöpisteessä taas, niin ymmärrän täysin. Meidän piti muuttaa yhteen ja alkaa remontoida yhteistä kotia. Siellä ne laminaatit nyt odottavat, paketeissaan parempaa päivää. Kaipaan myös sitä menetettyä unelmaa, josta kirjoitit, ja häpeän, että en sitä pystynyt toteuttamaan.

Vaikka vielä kipuilen häpeän, syyllisyyden, vihan ja katkeruuden kanssa, niin tiedän, että ero oli ainoa oikea ratkaisu. Olisin voinut ehkä vielä sinnitellä jonkin aikaa, ja pitää kulisseja yllä, mutta en loputtomasti. Luulen, että rohkeasti häpeästä puhuminen läheisille ja ystäville saattaisi auttaa. Ainakin itse olen saanut lämpöä ja hyväksyntää osalta läheisiltäni. Pitää yrittää olla armollinen itselleen ja muille. Vaikeaa välillä…

Kirjoitit, että tunnet itsesi roistoksi, jos toinen raitistuu sinun vuoksesi ja sitten jätät hänet. Ensiksi, en usko että kukaan voi raitistua kenenkään muun kuin itsensä vuoksi, Toinen voi laittaa ehkä muutoksen alulle, mutta pysyvä raittius lähtee jokaisesta itsestään. Ex-miesystäväni yrittää nyt raitistua AA avulla “minun” ja “tyttärensä” vuoksi. On yrittänyt jo useamman kerran. Toivon sydämestäni, että hän onnistuu, mutta pelkään pahinta. Toiseksi, älä jää suhteeseen säälistä, tai jos koet, että olet jollekin sen “velkaa”. Se ei ole oikea tapa rakentaa tasa-arvoista, onnellista parisuhdetta, luulisin. Se ei ole oikein sinua kohtaan tai miestäsi kohtaan.

Aurinkoa kevääseesi!

17

Kiitos ntiCrystal, kirjoitit osuvasti. On helppo allekirjoittaa armolliset ja viisaat sanat muiden kuin itsensä kohdalla. Minusta vain tuntuu että en osaa jättää. Toivon jopa että minut jätettäisiin, hän löytäisi uuden tms. En halua satuttaa häntä, haluan hänelle kuitenkin vain hyvää. Toisaalta huomaan katkeruuden ja ärsytyksen tunteita, mutta sitten minussa herää jokin läheisriippuvainen joka sulautuu hänen tunteisiina ja mukautuu niihin. Sitten mietin, että olisin kai onneton tavallaan yksinkin? Tai siten en todellakaan, olen ennenkin ollut yksin eli itsenäinen. Saattaisin olla myös yksinäinen, sillä onhan hän ollut elämäni ykkössijalla useamman vuoden.

Vaikka on vaikea ajatella itseään kenenkään toisen kanssa, mietin myös kuka ihme minut vielä huolii tai kenen kanssa uskallan olla? Usko rakkauteen on nolla. Siihen että saisin tasapainoisen, hyvän, kestävän ja tasaisen suhteen. Tavallista hyvää elämää. Tuntuu kuin otsassa olisi leima, tästä hyvä ovimatto ja piika edullisesti, kaiken se kestää ja kaiken päälle vielä rakastaakin.

Onneksi elämässä on muutakin kuin parisuhde. Mutta kun. Se tavallinen turvallinen elämä, jonka luulin jo saavuttaneeni ja joka olikin jotain ihan muuta. Aika tiukassa on vielä.

18

Onko täällä puolisoita tai juomareita, joilla kokemusta antabuksesta? Mies kertoi eilen puhelimessa ohimennen, että ei ole moneen viikkoon syönyt antabusta. Viime vuoden lopulla aloitti. Oman kertomansa mukaan pysynyt raittiina siitä lähtien, enkä ole muuta epäillytkään. Pelko kuitenkin heräsi. Mitä tulee tapahtumaan? Ennen raitistumistaan minulla oli usein tunne, että kaikki pelkoni ja “ennustukseni” toteutuvat. Ehkä asiat etenivät niin kaavan mukaan ja ennalta odotetusti. Petyin silti. Olin vihainen. Epätoivoinen. Kerran kaadoin juomalasista vettä itseni päälle kännisen keskustelun aikana, ihan vain jotain tehdäkseni ja päästäkseni tilanteesta. Sekös sai hänet haukkumaan minua hulluksi. Kerran havahduin istumasta lattialta huutamasta suoraa huutoa ja repimästä omia hiuksiani helpottaakseni tilannetta, hänen tekemisensä oli niin ahdistavaa. Yleensä vaan olin kuin vikasietotilassa tai offline. Totesin itselleni lakonisesti, että kyllä arvasit, että näin käy. Tämä oli taas ajatuksenvirtaa. Sorry. On niin helpottavaa vaikkakin surullista, että täällä on vastaavissa tilanteissa olleita ja olevia. Kun teidän surullisia tarinoita lukee, toivoo, että olisi mahdollista kutsua kylään turvaan, antaa lämmin kaakaokuppi käteen ja sanoa, minä suojelen sinua kaikelta vaikka omin käsin. Voimia siis, tarttukaa hetkellisiin ilon ja onnen tunteisiin, niihin joilla ei ole erityistä syytä. Ne kantoivat minua. Nyt valmistaudun pahimpaan, siihen ettei raittius jatku.

19

Kokemusta on Antabuksesta sen verran että mies yrittänyt raittiutta sen avulla kaksi kertaa.Eka kerralla raittiutta kesti 5kk ja toisella kerralla kaksi kuukautta,mutta lopettanut niiden käytön ,perusteli että ei koko ikäänsä aio lääkkeitä syödä…ilmeisesti viinaa teki mieli ja viina kait pienempi paha :laughing: …
Jotta jos ei oikeesti ole motivaatiota itsellään raitistua, niin ei siinä antabuksetkaan auta.Tämä siis minun näkemys.

20

“Kerran havahduin istumasta lattialta huutamasta suoraa huutoa ja repimästä omia hiuksiani helpottaakseni tilannetta, hänen tekemisensä oli niin ahdistavaa.”

Minäkin olen huutanut suoraa huutoa kuskatessani juoppista ympäri kaupunkia ja kuunnellessani horinoitaan. Silloinhan pitää olla päätöntä menoa ja meininkiä ja vaarallisia tilanteita kun bisseä otetaan… :imp: