Löytyiskö täältä joku viisaampi seuraavaan.
Miksi elää elämää joka sisältää vain työntekoa ja sen jälkeen yksinäisyys?.
Niin monta menetystä vajaan vuoden aikana ja nyt jäljellä enää työ. Sinänsä tietty hyvä, mutta palkka tuskin riittää kuin ihan välttämättömään ja tämä tarkoittaa ettei varaa niihin asioihin jotka edes vähän kiinnostaa.
Jatkuva ikävä (omaa rakasta, jonka menetin) ja nyt tosiaan vain työ jäljellä.
Eihän tässä ole mitään järkeä raahata täysin rikkimennyttä kuorta eteenpäin vain työntekemisen takia.
Hah. Vastaan itselleni ja todistan, että tämäkin palsta perseestä.
TAPAN ITSENI NYT
Hei,
olemme todella pahoillamme tilanteestasi. Koet, että olet aivan yksin etkä ole saanut tarvitsemaasi tukea. Oletko miettinyt, minkälaista apua tarkalleen ottaen kaipaat? Voisit kertoa sen omahoitajallesi ja yhdessä hänen kanssaan miettiä, kuinka päästä asiassa eteenpäin.
Hätätilanteessa voit aina soittaa myös ambulanssin hakemaan sinut, hätänumero on 112. Voit myös soittaa valtakunnalliseen kriisinumeroon 09 2525 0111.
Tukea voit löytää myös Tukinetistä tai Itsemurhien ehkäisykeskuksesta.
Meillä Päihdelinkissä on velvollisuus ilmoittaa itsemurhaviesteistä. Olemme tässäkin tilanteessa ilmoittaneet viestistäsi hätäkeskukseen.
Toivomme todella, että olet kunnossa ja että yrittäisit vielä saada itsellesi apua.
Terveisin,
Päihdelinkin toimitus
hei nimmari haluanpois,
täältä yön tunneilta lähetän Sulle lämpöiset terveiset.
Miksi elää elämää joka sisältää vain työntekoa ja sen jälkeen yksinäisyys? en osaa vastata kysymykseesi mutta jotain ajattelin kirjoittaa.
älä tee sitä, pyydän. älä tapa itseäsi. yritä vielä jaksaa katsoa mitä tulevaisuus tuo tullessaan, sillä sitähän me emme voi tietää.
poikkeuksellisen rankkaa sulla kyllä on.
olen sairastanut joskus nuorempana samaa sairautta, pohjatonta masennusta. nyt menee paljon paremmin vaikka mulla on toinen, vakava fyysinen sairaus eli parantumatonta syöpäähän tämä on. muttei tämä ole likimainkaan yhtä rankkaa kuin se depressiosairaus, juuri tuo mitä sä nyt sairastat.
en minäkään näe tässä välillä järkeä. mitä nyt pientä iloa saan arkisista asioista. istuttelen joitain narsisseja partsille ja käyn kävelylenkeillä ja luen. nyt sain päähäni että tutustun paremmin budhalaisuuteen. kaunokirjallisuuttakin luen, vähän sitä sun tätä. aika pienimuotoista elämää siis vietän. ja katselen sarjoja ja leffoja. juominen on pysynyt nykyisin oikeastaan täysin kontrollissa, ihme kyllä kun mietin menneisyyttäni miten paljon sitä on tullut juotua.
en myöskään pelkää kuolemaa. otan sen aika iisisti. mutta sitä pelkään mitä ennen kuolemaa tapahtuu. joudunko kokemaan rajuja kipuja ennen kuin loppu tulee jne. entä pääsenkö hyvään laitoshoitoon (asun yksin) ajoissa jne.
ajattelen näin, että sitä on vain katsottava tämä show loppuun. kuolemme kuitenkin kaikki, siitä ei päästä mihinkään, joten eikö sitä voi yhtä hyvin katsoa loppuun saakka josko niitä hyviäkin asioita vielä tapahtuisi.
luin tuosta toisesta viestistäsi että menetit juuri rakkaan koirasi. siitä isot pahoittelut ja osanottoni.
itsekin olen tavattoman eläinrakas enkä ole rakastanut ketään (esim miestä) enkä koskaan niin paljon kuin koiriani. se rakkaus oli totaalista, tiedät varmasti mistä puhun.
elämä on yliarvostettua: näin mulla on ollut joskus tapana sanoa tai paremminkin hokea mantrana. nyt se vähän huvittaakin ja nauran itselleni. itselleen nauraminen auttaakin. semmoinen kokemus mulla on.
korostan kuitenkin että sun depissairaudellasi… siinä ei todellakaan ole mitään nauramista.
ei mulla muuta.
yritä jaksaa, sisko. (käsittäisin että olet nainen, vai? en kyllä tiedä miksi mulla on tämmöinen mielikuva)
minut saa “kiinni” tuolta Vähentäjät-palstalta jos haluat kirjoitella lisää tai tulee jotain akuuttia asiaa. mun ketjun nimi on sotatilan julistus sairautta vastaan. käyn siellä joka päivä purkamassa päätäni. siellä on hyvä meininki, paljon kivoja ihmisiä. tule sinne! olisit sydämellisesti tervetullut.
toivon että jaksat. rukoilen puolestasi.
lämmöllä, Sylvia