Kävipä se odotettu pohjanoteeraus mikä herätti omaan tilanteeseen.
Jo 7-vuotiaana ihailin Woodstock 69 dokkareita mis ihmiset polttaa pilveä ja hilluu happopäissään. Se kiinnosti jo silloin, et mikä ihme noille tulee ku ne ottaa jotain kamaa. Samaan aikaan aloin olemaan kiinnostunut mielenterveysasioista, jolloin käsitin ensimmäisen kerran että mulla ei oo kaikki ihan kunnossa.
2003 tutustuin kannabikseen ja 2005 se alkoi olla päivittäistä polttamista(silloin olin 18). Vannotin itselleni et tää on se juttu missä mä pysyn, tulee just sellanen rauhallinen olo mikä tappaa ne pahat ajatukset itsestä ja itsensävahingoittamisesta. Sit siitä tuli sellanen tapa, että poltti ja poltti ja poltti kaiket päivät. Koulut jäi kesken, mutta duunia tein kahen ihmisen edestä.
18vuotiaana tutustuin vahingon kautta vauhtiin, enkä juurikaan tykännyt aiheutuneista oloista. Kuitenkin sitä silloin tällöin teki mutta se on aina ollu muutaman kerran vuodessa korkeintaan. En pidä nopeista. Samoihin aikoihin tuli testattua sienet ja essot, ja varsinkin essoista tykkäsin tosi paljon. Niitäkin tosin harvoin söin, koska niistä palautuminen kesti itsellä helvetin monta päivää.
Tuli ja meni parisuhteet, päätin isosta kaupungista takaisin kotikonnuille ystävien ja perheen luokse. Polttaminen jatkui päivittäisenä, eikä se haitannut normaalia arkea muuten ku et oli PA melkein jatkuvasti. Mutta kaikkihan me tiedämme että ei se massin puute aina pysäytä käyttöä.
2013 sain reseptillä ensimmäiset bentsot, kun oma olo alkoi vaan pahentumaan ja pahentumaan. Siinä vaiheessa alkoi mieletenterveystoimistolla ravaaminen. Siitä hetken päästä muutin takaisin kotikonnuille, mutta olot eivät parantuneet. Polttaminen jatkui ja jatkui, ja siihen mukaan tuli viihdekäyttönä vauhti ja essot, pieni vaihe oli sellasta et kerta kuukauteen pidin “nollauspäivän”. Alkoholia join vielä tuolloin, en tavallista enempää.
Mut sit se yks kaunis kerta ku mulle tarjottiin tramal, luulin että se oli bentso ku olin pyytäny jotain et saisin nukuttua koska vauhtia oli veressä. aamulla herätessä olin ihan vitun hyväl tuulella ja sanoin kavereillekin et saatana et on muuten hyvä olla. Siinä vaiheessa mulla selvisi että se oli opiaatti. Oksensin koko päivän.
Jokin aika sen jälkeen tarjottiin jo norspan laastarista jotain mini 1cmx1cm palasia ja koomattiin sohvalla ja oksennettiin jos liikkui. Siinä vaiheessa alko jäi kokonaan pois, enkä ole nyt 3 vuoteen juonut tippaakaan. Sitte joku kerta kaveri tarjos subua, ja aattelin et täähän on kiva juttu ja oksentelu ei haittaa, et tällähän mä voin nollata pääni aina kerta kuukauteen. Ootin aina sitä tiettyä kuukauden aikaa että sais otettua olot. Tutustuin kaveriin, kuka alkoi automaattisesti antamaan mulle puolikkaan subun kerta viikkoon. Siitä on nyt 2,5v. Sitten tutustuin parhaaseen ystävääni kuka nyt sattui olemaan korvaushoidossa mut ei se mua haitannut. Sit siitä pikkuhiljaa bupren käyttö lisääntyi ja lisääntyi, ja 2016 joulukuussa otin ekat vedot suoneen. Siitähän se paska sitte jatkui, jos otti niin otti hihaan.
Nyt tilanne on se, että kannabiksen poltto on vähentynyt reilusti, mutta bupren käyttö on melkein päivittäistä (4-5pvää viikossa) ja kertalaaki on yleensä nelonen. Jos on enemmän, otan enemmän enkä säästele. Ikinä en oo ottanu mitää superannoksia, 12mg ollu suurin mut sillä ei oo väliä.
Jokin aika sitte olin muutaman päivän ottamatta, ja aloin huomaa viekkareita kolmannen päivän kohdalla, kylmä kuuma vuorotellen mut ei häiritsevästi, ja aivan järjetön voimattomuus. Kipuja ei ollut, eikä paska lentänyt siihen tahtiin että perus Arabia ei riittäisi siihen. Neljäntenä päivänä otin taas, ja huomasin selkeän eron olossa. Tässä sitä siis koukussa ollaan. Töissä jäin vahingossa kiinni ku lähetin kyselyviestin vahingossa työnumeroon, siitähän nyt sit sanktioo tulee ja seuloissa pitää käydä. Mikään muu ei huoleta paitsi toi THC, ja onhan mulla tässä reilu viikko aikaa saada kroppa kuntoon. Bupreen en jumalauta enää koske(paitsi tänään olin heikko) että näytän et pystyn olee ilman ja saan puhtaat seulat.
Mietin tosissani olisko omalla kohdalla katko kuinka hyvä juttu. Toisaalta tekis mieli lähteä hoitoon ja saada itsensä kuntoon, mutta toinen puoli huutaa et mitä tapahtuu kissalle, taloudelle ja perusjutuille mitä nyt elämässä on. Onko korvaushoitoon mahdollista edes päästä ilman aiemmin epäonnistuneita katkoja? Seuloissa ku olen käynyt, niin bupre on siellä komeillut thc:n ja bentsojen kanssa. Ens kerralla ei saa enää näkyä.
Tästä syvästä kuopasta matka on vain ylöspäin. Aion selättää vieroitusoireet, sekä sen ultimaattisen himon johonkin oloon, kun päätä ei muuten kestä. Toisaalta, en tunne edes itseäni minkälainen olen selvinpäin ku viimeks ollu sitä tosiaan 17vuotiaana. Tällä hetkellä oon 31. A-klinikalle on ensi viikolla aika, joten olen jo sen paikan hoidettava.
Mitä mun kannattaisi tehdä?
Kiitos sille kuka jaksoi lukea. Tää oli mun eka kerta kun kerron mihinkään totuuden. Helpotti oloa kummasti vaikka nimettömänä tää tunnustus tulee ja tuntemattomille.