Kysymys on hyvä ja asiallinen.
Noin yhtäkkiä ajateltuna en ole kait omalla kohdallani kokenut mitään valtavaa muutosta tunne-elämässä.
Alkoholistinakin olin tunteva ja tunteelölinen ihminen.
Tunteettomuuteen, esimerkiksi sotilaana pärjäämiseen asti, ei minun kohdallani edes alkoholismi riittänyt. Ei minusta olisi sellaiseen ollut.
Alkoholistina kuitenkin saattoi olla se ero, että aivojen ollessa osin sotkuiset, myös tunne-elämässä saattoivat joskus jotkut tunteetr paisua hiukan yli äyräidensä ja kun järki oli ajoittain lamassa tunteet saattoivat viedä miestä lujaa.
Kun muuten nyt olen vuosikaudet ollut itseni kanssa sovinnossa, niin normaalioloissa ei uskoakseni pieni alkoholimääräkään mitään aivojen katastrofaalista räjähdystä aiheuttaisi, ei sen pahemmin kuin joskus ennenkään.
Mutta, juuri tunnepuolen pintaannopusemisen takia , on ollut tilanteita joissa en olisi uskaltanut juoda itseäni humalaan.
Esimerkiksi silloin, kun muutaman vuosikymmenen avioliiton päätteeksi jäin leskeksi, tunteet olivat muutenkin jo niin pinnassa että en mistään hinnasta olisi suostunut siihen mylläkkään enää känniä ottamaan. Ei siitä itkemisestä oli mitään loppua sillä pelillä tullut. Mikä niitä tunteita olisi sitten enää järjellisissä mitoissa pitänyt.
Ero alkoholistina selvänä ja kännissä, sitä kysyttiin?
Ei paljoa. Alkoholistina ne selvät hetket kuitenkin olivat pikemmin tilapäisiä, ja usein niitä varjosti pieni annos krapulaa, joko fyysistä tai henkistä. Alakuloa, surullisemnpien tunteiden esiinnousua… kännissä sitten, nousuhumalan aikaan, ilokin ryöpsähteli. Kaikkea oli helppo rakastaa, kun oli hyvä olla.
Alkoholismin jälkeen sitten on hiukan eri juttu. Tunteita on, ja voisi ehkä ajatella, että ne ovat nyt enemmän riippumattomia omasta kunnosta ja vireydestä, ehkä ne jotenkin sitten ovat -miten sen nyt sanoisi- puhtaampia ei liene oikea sana, mutta just riippumattomampia.
Olin vastaamassa tähän jo aamupäivällä, mutta en osannut pukea sanoiksi omia ajatuksia. Yritän nyt, sillä olen pohtinut samankaltaisia seikkoja. Mulla on tunteet. Samat tunteet herää samoissa tilanteissa mitä ennenkin, nykyään vaan reagoin niihin eri tavoin. Tai se on vielä työn alla. Jos mä onnistun hiton hyvin töissä, tulee heti fiilis “juomaan”, tai jos ahdistaa, vituttaa, itkettää, on ikävä… Aina on pullosta lohtua, tsemppiä ja fiilistä juhlaan saanut. Nyt jos tekee mieli juhlia, joutuu miettimään hetken. Tarviiko sitä edes jokaista onnistumista tuulettaa tai vastoinkäymistä itkee? Opettelen uusia tapoja, opettelen tunnistamaan ja hahmottamaan näitä tunteita ja sitä, tarviiko niihin reagoida. Luojan kiitos en elä parisuhteessa! Ja sitten ne defenssit, luojalle kiitos niistäkin. Muistan ne hämärästi jostain lukion psykologiasta. Käytän niitä tätä julmaa maailmaa vastaan. Ja pidän ne suojamuurit korkealla, pysyn kuplassani vai miten sitä nyt tahtoo kuvailla. Se paljon kiistelty håråskååppikin on yhdenlainen turva, ei tarvitse kertoa ja antaa itsestään kaikkea jos kuulijalle riittää tietää minun horoskooppimerkki Mutta ne tunteet, ne sai minut monta kertaa juomaan joten enää en anna niille niin suurta arvoa. Ehkä kuitenkin liikutun vähän herkemmin ja ehkä minun nauru on pikkasen hersyvämpi nyt kuin kuukausi sitten. Mä olen tulossa takas
Olisihan keskustelua tietysti luonne-ketjussakin jatkaa. Näissä asioissa voi olla vähän vaikeaa päästä alkuun ja tuo horrorskooppikin voi olla hyvä väline alkuunpääsemiseen. Onko nää sitten niin arkoja tai henkilökohtaisia juttuja, että niistä on ainakin osalle aika vaikeaa avautua? Tai minkälainen tunnekeskustelu sitten on toivottavaa, pelkästään niistä kauniimmista; rakkaudesta,ilosta ym vai myös niistä ikävämmistä kuten vihasta, katkeruudesta, häpeästä, surusta? Milloin se menee suonsilmäkkeessä polkemiseksi, kun toisaalta ne ikävätkin tunteet pitäisi pystyä käsittelemään. Ongelmissahan on jos ne peittää ja kieltää itseltään. Hyvin helposti saa noottia negatiivisuudesta, jos ei niistä eteenpäin pääse. Syytetään uhriutumisesta tms.
Usein juominen liittyy tunne-elämän ongelmiin ja tunteiden käsittelyyn/peittelyyn ja dokaamisen alla voi olla ihan hukassa tunteidensa kanssa, ei edes tunnista niitä.
Olen omien tunteideni kanssa ollut kusessa paljonkin elämäni aikana. Lapsena negatiivisile tunteille ei ollut tilaa, tai vanhempien raivolle ym oli, muttei penskojen. Lohtua jos ylipäätään sai, se oli syötävää. Pulla suuhun ja se on siinä. (kyökkipsykologi voisi tästä vetää johtopäätöksiä lapsuuden/nuoruuden syömishäiriöihini ja nykyiseenkin mieltymykseeni pullaan ja kahviin ja suklaaseen). Juominenkin toi lohtua turruttamalla tunteet. Iso savotta sitten opetella pärjäämään selvinpäin tunne-elämänsä kanssa. Ja kyllähän nykyään pärjäänkin, tunteet tulee ja menee, vaikka joskus joku ikävämpi jää joksikin aikaa päähän junnaamaan. Mikä sitten on vielä suotavaa tunteidensa käsittelyä, milloin niihin on juuttunut? Osa ihmisistä jatkaa niiden pakenemista raittiinakin loputtomaan tekemiseen, liikuntaan, kiireeseen. Milloin se vielä on ihan ok ja yksi keino selvitä niistä, milloin sitten huono ja estää pääsemästä henkisesti eteenpäin, kun paketoi vaan sen paskan ja nostaa komeron ylähyllylle haisemaan?
Mulla taas taisi olla niin, että juomarin uran alkupuolella tunteiden turruttaminen alkoholilla onnistui, mutta loppupuolella viina oli kuin bensaa liekkeihin, tunteet vaan yltyivät. Suru ja epätoivo ja jonkinlainen viha ihan itsetuhoisuuteen asti. Valitettavasti 4v raittiuden aikana en ole vielä saavuttanut mitenkään normaalia elämäntilannetta, joten en ihan täysin edes tiedä, miten raittius yhdistettynä normaaliin elämään muuttaisi omaa tunnepuolta. Oli se homeasunto, sairastelua, menetyksiä ja toisaalta jäin turhaan osittain roikkumaan hankaliin ja voimia vieviin ihmissuhteisiin. Uupuminen ja sairastelu vaikuttaa mielialaan ja hankaluudet ihmissuhteissa. Kaipa sen muutkin tunnistaa, ettei olo yksittäisenkään riidan, pettymyksen tai muuten vaikean kohtaamisen jälkeen, oma mieliala tai olo niin huipussaan ole. Selvänä on kuitenkin helpompaa elää. Raskaat tunteet ei vyöry niin painavina ja iloa ainakin minä tunnen aika pienistä arkipiväisistä asioista.
Mulla ei välttämättä aina nykyään herää ihan samat tunteet. Aloin löytää raittiina vaikkapa vihan alta sittenkin surua vaikka nyt suhteessa lapsuudenperheeseen. Surua, etten saanut hyväksyntää tai lohdutusta vaikka miten kovasti yritin.tää on hyvä lause: “Opettelen uusia tapoja, opettelen tunnistamaan ja hahmottamaan näitä tunteita ja sitä, tarviiko niihin reagoida.” Nimenomaan tuo reagointi, voihan ne tunteet vaan ottaa vastaan ja kuulostella miltä tuntuu, ei niitä tartte peittää juomalla tai toimia suoraviivaisesti tyyliin olen vihainen, lyön tai huudan.
Minusta taas tunteilla kannattaa antaa isokin arvo siinä mielessä, että ne kertoo aika paljon itsestä. Mitä kaipaa ja tarvitsee… vaikka nyt mun kohdalla suru yksinäisyydestä ja siitä, etten oikeastaan ollut koskaan vahemmilleni tai ex-puolisolleni niin tärkeä, kertoo kovastikin sitä, että haluaisin tulla hyväksytyksi omana itsenäni, olla jollekin merkityksellinen, kuulua johonkin… Siihen hyvä ja kannustava alku on tuo vanhoihin tuttaviin törmääminen, minut siis muistetaan ja satunnainen rupattelu on ollut mukavaa. Jos jotsain suunnasta on tullut lokaa niskaan, välttämättä toisesta ei tule.
Rainbow40: “Opettelen uusia tapoja, opettelen tunnistamaan ja hahmottamaan näitä tunteita ja sitä, tarviiko niihin reagoida.”
Erittäin pätevä katsantokanta, joka on myös järkevää ottaa käyttöön, on sitten kuinka kauan vaan ollunna ilman päihdänteitä.
Mies metsänreunasta: Mutta, juuri tunnepuolen pintaannopusemisen takia, on ollut tilanteita joissa en olisi uskaltanut juoda itseäni humalaan.
Itsellä jarruttaa, kun muistaa millaseen tunteiden helvettiin taas joutuisi 100 % varmasti, ja jolloin asiat ja järki ei todellakaan luista.
Metsänpeitto: Onko nää sitten niin arkoja tai henkilökohtaisia juttuja, että niistä on ainakin osalle aika vaikeaa avautua?
On ehdottomasti. Pieni osa aktivoituu, kun on muutenkin aktiiviista väkeä, mutta liian vaikeita ovat aiheina, liian hlökohtaisia juurikin.
Olen nyt nuijinut tän trilogian läpitte, ja voin varmuudella todeta, että olen ne kolme aihetta nuijinut läpitte.
→ love, checked
→ character checked
→ - checked
Olemme pahoillamme, mutta meillä ei ole käännöksiä sanalle tunne-elämä,
suomi-englanti sanakirjassa. Ole hyvä, harkitse uuden käännöksen lisäämistä Glosbeen.
^Siinä sen näki ! se on aivan liian vaikea sanana, joita on kai harkiten käytettävä ja jätettävä ne siviilin puolelle kahdenkeskeiseksi
Noel wants moreyoutu.be/9TAxtXjqBWs mullon vähän tällane asenne vieläkin,
vaikken enää juokaan-> pitää saada paljon. ja olla perusteellinen. ja nimenomaan paljon
irti aiheista ja kaikesta, sillä olen sellanen luonteeltani ja vieläkin niin rakastunut ja siten tunne-elämältä kovin epänormaalissa tilassa,
versus normaalit,
Seiskakymppi, rakastunut on edesvastuuttomassa ja epävakaassa tilassa. Onhan noita rakkaushormoneja ja niiden vaikutuksia tutkittukin. Ja kaiketi aivojakin kuvannettu ja yhtäläisyyksiä löytyi niistä jopa psykoottisen ihmisen aivoihin.
Luulen, että alkuhuuman varsin aktiivinen seksielämä on luonnon keino kiinnittää pari tunnesiteellä vahvemmin toisiinsa ja varmistaa jälkeläisille vakaammat olot. Oksitosiinia, joka on kiintymyshormoni, erittyy seksin aikana paljon.
Rakkaus on mysteeri ja hieno asia ja kliseisesti elämän suola ja paljon enemmän kuin pelkkä panopöhnä.
Tunnepuoli ei niin vilkasta keskustelua kirvoittanut, vaikka aiheena on hyvä. Tunteet meitä ohjaa, silloinkin, kun itselleen ja muille selittää tekevänsä järkiratkaisuja. Joko joku tunne vetää tekemään jotain tai joku, vaikka pelko tai häpeä estää.
Nämä on hyviä aiheita miettiä itsekseenkin. Fyysisen olemuksen lisäksi meillä on joku luonne ja persoonallisuus ja ne tunteet. Jos on itselleen ventovieras, on aika vaikeeta räätälöidä sille oudolle tyypille hyvä elämä; sopiva kumppani ja mielekäs elämäntehtävä. Saattaa tulla tehneeksi valintoja ja elämän, jossa on yhtä pirullista kärvistellä kuin vääränkokoisissa ja mallisissa kengissä.
Eikös se Pyhimyskin laula “ero rakastuneen ja hullun välillä on seitinohut” sireenit-kappaleessaan? Tykkään Pyhimyksen sanoituksista, ne on kuin omasta päästä. Ei mulla muuta, kiire töihin ja kaikkee.
Perustuen siihen, että mun tunneskaala ulottuu lähinnä väsymyksestä vitutukseen, ja siihen, että ekakertalaisena olen onnistunut näin kauan, saattaa hyvinkin noin olla.
Raitistelevana olen ehkä aiempaa kärkkäämpi ja kärsimättömämpi, koska mun ei tartte paikkailla tai peitellä pahoja tekojani, eli dokaamista. Tai esmes yrittää olla sosiaalinen, jotta saisin “hyviä syitä” dokata seurassa.
Mä en oikein osaa kuvitella, millaista ois elää tunne-elämältään joten laimeana tai puutuneena… toisaalta tunteista on riesaakin. Joskus harmittaa, että mun olo notkahtaa paljonkin jostain ulkoisesta asiasta.
Nytkin kauppareissulla näin kapisen ketun etsimässä ruokaa jäteastoiden luota, niin tuli tosi paska olo… mietin, ettei se saa apua ja koko ajan sää kylmenee, turkkia ei ole sillä juuri jäljellä ja sen on pirun ankea ja kylmä olla. Mitä voin tehdä? Viedä jonnekin ruokaa sille, soittaa jonnekin, että voisiko sen loukuttaa ja saada hoitoon? Tämä kettu ny oli elossa, toisin kun aiemmin pohtimani huittisten vanha pari, jonka omaishoitajamies surmasi vaimonsa ja itsensä, joten jotakin periaatteessa olisi tehtävissä. Pahimmillaan tietysti, jos tähän sotkeennun, se helvetin kapi on kohta mun koirassa.
Tunteet on joskus riesakin. Tai ainakin nää ikävämmät, kyllähän positiivisten kanssa pärjää. Mä ainakin joudun vielä opettelemaan noiden ankeampien selättämistä, vaikka pärjään jo nyt niiden kanssa ilman viinaa. Sekin on jo paljon.
Mutta ne tunteet, ne sai minut monta kertaa juomaan joten enää en anna niille niin suurta arvoa. Ehkä kuitenkin liikutun vähän herkemmin ja ehkä minun nauru on pikkasen hersyvämpi nyt kuin kuukausi sitten. Mä olen tulossa takas 
