Jonkinlaista irti päästämistä on kai varmaan myös tämän alkon kanssa tapahtunut. Oikeastaan, se muutos tuli vasta paljon sen jälkeen, kun olin aloittanut mun vähennys- ja kohtuukäyttöprojektin. Muutos tuli vasta hiukan sen jälkeen, kun olin tämän ketjun pykännyt.
Kun vihdoin tajusin, että musta ei oo kohtuukäyttäjäksi.
Se oli valtava helpotus. Se oli hyväksymistä, nimittäin sen hyväksymistä, että mun tekee välillä alkoa mieli niin paljon, että sitä mielitekoa ei voi hallita. Kun vielä elättelin kuvitelmia kohtuukäytöstä, toivoin, että mun mieliteot olisivat asettuneet sellaisiksi, että olisin itsestäni pystynyt pysymään kohtuudessa. Että olisin voinut ottaa silloin kun mieli tekee, koska aina ei tee mieli, ei ainakaan niin usein että se haittaisi.
Tästä seurasi se, että kun mulle iski niitä mielitekoja, en jotenkaan suostunu hyväksymään, että nyt vaan tekee mieli, vaikka ei pitäis. Jotenkin mä selittelin niitä mielitekoja, ja usein se johti siihen että sit aloin juomaan (kun kohtuukäyttäjän ei tartte kieltää itseltään mitään).
Nyt mä sitten lopultakin hyväksyin sen, että mun nyt vaan tekee mieli ihan liian usein, niin usein että se ei oo terveellistä, ja että tätä mielitekoa en pysty hallitsemaan. Kun hyväksyin sen, pystyin kiinnittämään koko huomioni siihen asiaan, jota pystyn hallitsemaan: sitä, juonko vai enkö. Nyt pystyn sanomaan itselleni, että mieli tekis, mutta ei mun silti oo pakko juoda. Ei mun sitä mielitekoa tartte itseltäni kieltää: voin ihan rehellisesti myöntää itselleni että tekee mieli, mutta en voi mielitekoani hallita. Voin antaa mieliteon tulla, ei tartte kuluttaa energiaa sen hallitsemiseen, joten voin suunnata energiani siihen asiaan, jota voin hallita: siihen, tartunko pulloon vai en.
Paradoksaalista kyllä, siitä lähtien kun myönsin tämän, mun on ollut paljon helpompi olla juomatta, jopa ne mieliteot ovat vähentyneet ihan itsestään! Tämä on melkeinpä zen-mäinen paradoksi: saat sen, mistä luovut.
Ikinä en ole AA:ssa käynyt, mutta tätä kirjoittaessa tuli mieleen, että onkos tämä nyt jotain sen suuntaista, mitä siinä ekassa askeleessa tarkoitetaan? Että myöntää voimattomuutensa? Varsinaista voimattomuutta itse alkoholin edessä en kyllä myönnä, ainakaan vielä, mutta mielitekoni edessä myönnän olevani voimaton. Ja sen voimattomuuden myöntämisestä syntyikin suuri vahvuus!
Tyyneysrukous tässä väkisinkin tulee mieleen. Voisin myös lisätä siihen, että kun lopulta löytyi se viisaus erottaa toisistaan asiat joita voin ja en voi muuttaa, sain sen seurauksena paljon enemmän rohkeutta muuttaa niitä jotka voin, ja tyyneyttä hyväksyä ne joita en voi.
Haaveena on täysraittius, mutta ei ihan vielä. Aika ei ole ihan vielä kypsä. Hiukan on juomaa juomatta, nyt siis vielä vähennellään vain. Ja tiedossa on lähiaikoina ainakin pari kännitapahtumaa, joihin haluan mennä. En varsinaisesti sen pelkän juomisen takia, vaan lähinnä sen rennon fiiliksen takia. Nämä vuosittaiset tapahtumat ovat olleet mun suosikkeja, mutta odotan mielenkiinnolla, mitä mieltä mahdan tällä kertaa olla niistä. Tuntuvatko ne vieläkin yhtä kivoilta?
Jokin suuri muutos mun ajatusmaailmassa on tapahtunu tai ainakin tapahtumassa. Mun suhde alkoholiin on muuttunu. Muutos näkyy jo ihan käytännön elämässäkin, onhan mun juominen jo vähentynyt… mutta suurin muutos on silti vielä pään sisällä. Mutta siitä se lähtee, ulkoinen muutos seuraa pään sisäistä, kun aika on kypsä.
En pakota sitä, potkin vain hellästi oikeaan suuntaan. Nyt mä olen vielä vähentäjä. Ja tänäänkään en juonut, vaikka yhdessä vaiheessa mieli tekikin.
Päivitelläänpä nyt taas tätäkin ketjua pitkästä aikaa. Viime aikoina on mennyt vähän enempi tuota alkoa, asia josta en sinänsä ole iloinen, mutta jokin aivan käsittämätön muutos tässä meikän ryypiskelyssä on sattunu… ja mä oon ihan ihmeissäni.
Pari viikkoa meni keposesti juomatta, sitten tuli muutamat kännibileet: yksi opiskelijatapahtuma, wappu, ja eilen taas toinen opiskelijakännäys. Ekoissa pippaloissa tuli juotua hiukan liikaa, niin että iski taas ne vanhat mieliteot että ei millään malttaisi lopettaa kun korkki on aukaistu. No sainpa lopetettua kumminkin, eli vaikka en ole illasta mitenkään ylpeä, mitään ylilyöntejä ei tapahtunu, ei muistinmenetyksiä eikä sellaisia. Ja ihan kivaa oli, mutta meinas lipsua överöinnin puolelle silti.
Mutta se wappu ja ne eiliset bileet… Voin ihan rehellisesti käsi sydämellä sanoa, että niin kivaa mulla ei ole piiiitkiin aikoihin ollut!! Ihan tuli mieleen ne ihka ekat biletyskerrat vuosia vuosia sitten, kun alkon käyttö vielä pysyi itsestään lapasessa, ei tullu mitään oksennus-blackout-känniangst-övereitä vaan oli tosi iloinen hiprakka ja bilefiilis päällä. Siis just se tila, jota tässä viime vuodet epätoivoisesti alkon käytöllä hain, tuloksetta.
Mitä helevettiä, oikeesti?! Mitä on tapahtunut?
Vappu kun sattui sopivasti viikonlopun tienoille, biletin sitten mun Miehen ja muutaman kaverin kanssa kahtena päivänä peräkkäin. Vanhoista tavoista poiketen ei hypitty kaupungilla haalareissa opiskelijaporukan mukana örveltämässä, vaan vähän “sivistyneemmässä” porukassa. Juotiin, mutta suht rauhallisesti, kierreltiin tunnelmallisia mestoja ja fiilisteltiin kaupungilla menoa. Tunnelma oli rento ja mulla oli aidosti kivaa, alko toi sen mukavan iloisen bilefiiliksen josta mainitsin, ja Miehenkin kanssa oli rentoa ottaa, kun se ei joutunu olemaan huolissaan mun juomisesta. Tämä oli oikeasti iloisin ja mukavin vappu vuosikausiin, viimeksi noin hauskaa oli varmaan joskus vuonna 2003!
Miinuksena vain se, että kahden päivän juominkien jälkeen mulla oli sellainen olo kuin olisin myrkyttänyt itseni perusteellisesti, ja se olo jatkui tiistaihin asti. Mutta niinhän mä itseni myrkytinkin, vaarallisella liuottimella ja kovalla huumeella nimeltä etanoli.
Sama päti eilisiin opiskelijapippaloihin. Koko päivä juomista, mutta rauhalliseen tahtiin ja syötiin välillä. Illalla loppubileissä olin suht selvä, eikä edes tullut sellaista fiilistä, että pakko kiskoa alkoholia koko ajan naamaan… armoton jano oli kyllä, joten vettä kiskoin sitten oikein kunnolla, vesilasi aina viinilasin tai siiderituopin seuraksi. Lopulta tuli se luonnollinen stoppi, että ei tee enää mieli juoda. Bilepaikka oli ihan tupaten täynnä, mutta hyviä bändejä oli esiintymässä ja niitä oli kiva kuunnella. Fiilis oli koko ajan katossa ja mieli taas tosi iloinen, suorastaan euforinen välillä. Ja taaskaan Miehen ei tarvinnu murehtia mun juomisesta vaan hänkin saattoi ottaa rennosti.
Edelleen, toi eilinenkin oli sellainen vuotuinen opiskelijatapahtuma, mutta mulla ei ole ko. pippaloissa ollut ikinä niin kivaa kuin eilen, vaan ne on aina kolmena edellisenä kertana menny överiksi tai känniangstiksi.
Tänään on vähäsen väsynyt olo, eli tietää ottaneensa, mutta krapulaa ei ole.
Mitä ihmettä tämä on?! Nyt näyttää siltä, että pystynkin kohtuukäyttöön, tai siis sellaiseen että ei örvellä vaan on aidosti kivaa - mutta vasta sen jälkeen, kun totesin että mä en pysty kohtuukäyttöön!
Yksi ero viime vapussa ja eilisissä pippaloissa on se, että mun asenne alkoon on muuttunu perusteellisesti. Lähdin niin vappuna kuin eilenkin liikkeelle sillä ajatuksella, että se ryyppääminen ei oo pääasia. Eikä se ollutkaan, vaan pääasiana oli kiva tunnelma ja ajan viettäminen kavereiden kanssa. Vielä vuosi sitten oli niin päin, että vappu ja bileet oli mulle vain tekosyitä ryyppäämiseen, se oli siis se pääasia. Nyt niin ei ollu, ja paradoksaalista kyllä, pääsin lopulta siihen iloiseen fiilikseen jota olin aikaisemmin niin epätoivoisesti hakenu.
Toinen syy on ehkä se, että kaikki nää mun ikävät kokemukset alkoholin kanssa on opettanu mut kunnioittamaan kuningas alkoholia. Ehkä mulla on aikaisemmassa käytössä ollu mukana myös kokemattomuutta, eli oon varomattomasti juopotellu, kun ei oo seuraukset ollu kunnolla tiedossa enkä ole kunnolla tajunnu, miten se alko muhun vaikuttaa. Nyt tajuan ja osaan varoa.
Tarkoitus ei kuitenkaan oo jatkaa vanhalla linjalla. Kotosalla yksin en todellakaan meinaa enää tissutella, enkä juo muuten kuin sosiaalisista syistä. Toi kohtuukäyttö nyt kyllä ihmetyttää… ilmeisesti mä tarvittaessa pystyn siihen, jos vaan muistan että en pysty kohtuukäyttöön…?
Ajattelinpa hiukan kertoilla kuulumisia. Toimikoot ne varoittavina esimerkkeinä heille, jotka kuvittelevat kohtuukäyttöön kykenevänsä.
Toukokuussa oli siis tällaiset fiilikset:
Vähän aikaa se alkon käyttö pysyikin tässä, ja kivaa oli. Kyllä, darkstarista tuli kohtuukäyttäjä. Oli ihanan rentoa bilettää silloin tällöin, kun se käyttö ihan oikeasti pysyi lapasessa taas pitkästä aikaa. Muutenkin elämä hymyili, koska duunia oli niin paljon kuin jaksoi painaa, eli rahaa siis oli pitkästä aikaa ihan käytettäväksi asti. Duuni myös hillitsi juomista, koska en todellakaan halunnut mennä darrassa töihin, eikä raskaan ja pitkän päivän päätteeksi tehnyt mieli mennä bilettämään. Viikonloppuisin mentiin joskus kavereiden ja miehen kanssa lähimetikköön tai puistoon kaljalle istuskelemaan, ja sekin oli tosi hauskaa. Luonnon helmassa oli kiva istuskella. Mihinkään baareihin tai yökerhoihin mun ei juurikaan tehny mieli mennä, joten eipä tullu mentyä.
Uskalsin vihdoin rentoutua, niin alkon kuin muutenkin elämän suhteen. Ja kuten olen jo niin monta kertaa elämäni aikana todennut, aina kun uskallan rentoutua, kaikki menee vituiks ja sieltä onnen kukkuloilta romahdetaan saman verran alas. Totesin tässäkin ketjussa jossain aikaisemmassa postauksessa näin: “Mua pelottaa olla onnellinen, koska pelkään et jos lakkaan pelkäämästä pahinta ja annan vaan mennä, tulee joku romahdus ja kaikki menee päin helvettiä. Yritän kuitenkin olla murehtimatta.”
No onnistuin olemaan murehtimatta, ja kävi vanhan kaavan mukaisesti. Tästä se kaikki sit lähti:
Ei näin, lapset. BZZZZTT. VÄÄRIN.
Vaaran merkit näkyivät jo tuossa lainauksessa. Elättelin jo jonkinlaista kuvitelmaa kohtuukäytöstä, tai ainakin petasin noita kohtuukäyttökuvitelmia. Ja siinä mentiin metsään.
Pystyin kohtuukäyttöön tasan niin kauan kuin pidin mielessä, mitkä fiilikset mulla oli silloin kun tämän ketjun aloitin. Mutta kun sen alkoholin kanssa alkoi taas tulla niin paljon niitä mukavia kokemuksia, unohdin nuo vanhat fiilikset jotka alunperin sai mut tänne plinkkiin avautumaan. Ja se oli virhe. Niitä fiiliksiä ei olisi saanut unohtaa. Koska kun unohdin ne, sain asiasta uudestaan muistutuksen - tällä kertaa vielä kovemman.
Toinen virhe oli se, että heitin ilmaan epämääräisen toteamuksen, että tarkoitus ei oo jatkaa samalla linjalla.
Nyt ollaan taas täällä samaisessa ketjussa ja samoilla fiiliksillä, tosin vielä ikävämmillä sellaisilla. Taino tällä hetkellä on 5. tipaton päivä takana ja fiilikset on katossa, mutta aikavälillä sunnuntai-tiistai olin sellaisen masiksen ja morkkiksen kourissa, että olisin varmaan hypännyt parvekkeelta alas jos olisin jaksanut raahautua sinne asti.
Historia meni lyhykäisyydessään näin:
Painoin duunia kesän ja duuni jatkuu vieläkin, vähän rennommalla otteella tosin, kun kesän ylimääräiset nakit on hoidettu alta pois (lukuunottamatta tätä joulusesonkia).
Jossakin vaiheessa, heinäkuun paikkeilla, aloin ajatella että voin ihan hyvin juoda pikkasen kotosalla, vaikka mitään “sosiaalisia syitä” ei olisikaan. En ihan tarkkaan muista, milloin ja miten se alkoi. Kait se oli ensin perjantaisin pari siideriä duuniviikon päätteeksi. Järkeilin, että kun kerran mies on kotona, en juo yksin, joten kaikki on ok. Ja usein mies ja kaveritkin joivat meillä, joten seuraakin oli. Mieskään ei pannut pahakseen, koska juomiseni oli niin hyvin pysynyt hanskassa.
Jossakin vaiheessa ajattelin, että kun nyt tää kotosalla juominen on händyssä, voin juoda yksinkin. Eli joskus kulutin iltaa juomalla siidereitä vaikka mies ei ollu kotona.
Sit ne siiderit muuttui vähän useammaksi. Jossain vaiheessa niitä tuli sit korkattua illalla pari keskellä viikkoakin, mutta vain sen verran tietysti, et ei tullu krapulaa. Syynä tietysti se, että duuni alkoi välillä vituttaa, joten pitihän sitä pikkasen rentoutua, kun tuo alkonkäyttö on nyt taas lapasessa. (Oi tätä alkoholistilogiikan riemuvoittoa!)
Ja sit kävi muutaman kerran niin, että työviikolla tuli juotua “hiukan” enemmän kuin oli tarkoitus, ja sit mentiin sellaisessa kuolonkrapulassa duuniin, ettei mitään määrää. Sit joissakin bileissä mulla alkoi taas mennä se pelottava zombie-kooma-kännivahde päälle. Jne jne… kunnes koko touhu kulminoitui viikko sitten oikein kunnon töpeksimiseen.
Kertoilenpa nyt vähän yksityiskohtia joistakin pelottavimmista tapauksista ja ilmiöistä, joita tämän mun pikaisen alamäen aikana on tullut esille, kun tämä posti ei ole vielä tarpeeksi pitkä. Toisaalta yritän mahduttaa tähän kuukausien kuulumisia, joten ihmekös tuo jos kirjoitus venyy. Sitäpaitsi kirjoittelen itselleni näitä asioita opetukseksi muistiin, vaikka kukaan muu ei näitä jaksaisikaan lukea.
Zombie-kooma-kännit
Näitä mun zombie-kooma-kännejä pelkään eniten, koska kyseessä on tila, jossa en ole enää oma itseni ja kaikki kontrolli katoaa. Näitä kännejä on esiintynyt pari-kolme näiden kuukausien aikana, eli ei onneksi sen enempää, mutta ne ovatkin sitten jotain niin pelottavaa, että ei mitään rajaa. Nyt taidan ymmärtää, miksi puhutaan “viinapirusta” - tämä tila on aivan kuin joku piru ottaisi ruumiini hallintaansa.
Tarkoitan siis sitä tilaa, jossa olen siinä vaiheessa kun minun pitäisi olla jo sammunut, mutta en ole. Yleensä ihmiset vain sammuu jossain vaiheessa, kun ovat juoneet tarpeeksi. Mutta minä en sammu, en sitten millään. Se on harmi, sillä sammuneet eivät pysty törttöilemään ja tekemään itsestään pellejä.
Sammumisen sijasta muutun vaan joksikin aivan käsittämättömäksi otukseksi, zombiksi, joskikin joka operoi minun ruumiissani mutta joka ei oo minä. Tämä zombi ei tajua mitä tekee eikä edes muista sitä seuraavana päivänä, mutta silti vaan tekee jotain. Vaisto ajaa tämän zombin vielä puolitiedottomassakin tilassa kaatamaan lisää viinaa kurkkuunsa, ihan kuin leffoissa zombit jahtaavat uhrejaan. Erona on se, että leffa-zombit huutaa “braaaaaains”, tämä zombi huutaa “boooooooze”. Käveleekin jopa, ainakin hiukan alhaisemmilla promilleilla - korkeammilla kaatuilee.
Ihan kuin joku “viinapiru” ottaisi mun kehon valtaan ja ohjailis mua vasten mun tahtoa. ENKÄ SAMMU, saatana. Tosin näin talvipakkasilla se on ehkä ihan hyvä, ettei sammu lumihankeen ja kuole. Tää zombi osaa nimittäin ihan itse soittaa poliisisedille ja pyytää maijakyydin kotiin, vetoamalla siihen et on niin humalassa ettei pysy pystyssä, ja täten pääsee kömpimään turvallisesti sänkyynsä. Jep, kokeiltu on. Ilmainen kyyti kotiin. Jotain vastinetta verorahoille.
Itsetuho
Uutena elementtinä näihin känneihin on tullu itsetuho. En oo ihan varma mistä se johtuu, koska selvinpäin en oo juurikaan itsetuhoinen. Masentunu voin olla (ja jossain vaiheessa olinkin, osittain myös lisääntyneen alkonkäytön ja sotkeentuneen aivokemian takia) mutta en mä selvinpäin yleensä itsetuhoinen oo. Nyt oon kuitenkin jo kännissä pari kertaa uhmannut kuolemaa.
Yhdellä näistä kerroista laskeskelin kännissä plinkin promillelaskurilla promilleja illan mittaan, ja kun se väitti että yli 3 ja “alkoholimyrkytys uhkaa”, naureskelin sille et mulla on nyt niin paljon promilleja et tähän vois kuolla. Tuumin et ei mulla oo sellainen olo kuin olisin yli 3 promillen humalassa, joten sain kuningasidean: käydäänpä lähikaupassa testaamassa vaikutanko niin selvältä että mulle myydään vielä. Painelin ostamaan lisää juotavaa, myivät mulle, ja laskurin mukaan jossain vaiheessa promilleja olis ollu yli 5! Tiedä sitten pitivätkö laskut paikkansa, mutta muistan et edelleen vaan naureskelin asialle. Ihan kuin olisin varta vasten halunnu leikkiä kuolemalla. Muistan ajatelleeni, et mitä väliä jos mä tähän kuolen, jotenkin siistiä vain olla sellaisessa humalassa joka olisi jo tappanut jonkun muun.
Ja tää oli vielä arki-ilta… Hengissä selvisin, mutta töistä ei meinannut tulla mitään, koska pakoilin kaikkia ihmisiä kun arvelin että haisen viinalle kilometrin päähän. Ja aamullakin oli vielä pari promille veressä. Vannoin, et oli viimeinen kerta kun oon tämmöisessä darrassa duunissa. Vannoin myös, et oli viimeinen kerta kun leikin hengelläni.
Ja sit viikon päästä taas duunissa darrassa.
Ja sit yksissä bileissä taas lisää kuoleman kanssa leikkimistä, en viitsi sen enempää yksilöidä, ettei mua täältä tunnisteta.
Ja sit noin viikon mittaisia putkia, jotka tosin oli pääasiassa tissutteluputkia, eli ei krapulassa duuniin. Paitsi viimeisten viikkojen aikana sitäkin, ja epäilen että mahtoivatko työkaverit haistaa viinan. Eivät sanoneet kylläkään mitään.
Ja sitten ajattelin, että kaikki muuttuu. Koin jotakin tosi jännää, terpauttista, kaunista ja opettavaista (en nyt jaksa selostaa yksityiskohtia, mutta ei, en tullu uskoon enkä ollu psykoosissa) ja aloin laittaa elämääni kuntoon. Olin onnellisempi kuin aikoihin. Elämä maistui, aktivoiduin, aloin taas nauttia kaikesta selvinpäin, ajattelin kuinka ihanaa onkaan olla ilman mitään päihteitä…
Ja sit viime viikonloppuna taas tällainen zombi-känni. Aikaisemmilla kerroilla en oo hukannu mitään arvokasta enkä loukannu itteäni kovin pahasti, mutta tällä kerralla tuli takkiin. Makselen laskua vieläkin - aluksi eniten henkisessä muodossa, nyt vielä ihan konkreettisesti. Pysyvää vahinkoa ei tullut, eikä tapaus ollut varsinaisesti vakava eikä mitenkään uniikki - niitä sattuu Suomessa varmaan satoja tyypillisinä viikonloppuina. Mieskään ei pidä asiaa mitenkään vakavana, mutta ei ne aineelliset vahingot mua siinä haittaakaan. Eniten haittaa ja pelottaa se, että tuli taas vedettyä semmoinen zombi-kooma päälle.
Siksi olen nyt taas täällä.
Ja kuten aina ennenkin, ja kuten varmaan miljoonas juoppo joka on “aloittamassa uutta elämää”, väitän että jotakin on tällä kerralla kuitenkin toisin. Siis positiiviseen suuntaan toisin.
Pahin morkkis-masennus-ahdistus kesti nimittäin kolme päivää. Nyt olen taas yhtä iloinen kuin ennen sitä, tavallaan, koska taustalla vaikuttaa se aikaisempi terapeuttinen kokemukseni, joka on parantanut minua. Samoin olen taas saavuttanut sen euforisen, energisen, selkeän olotilan, joka tulee useamman päivän juomattomuudesta.
MUTTA asioiden hoito ja ihan konkreettinen rahanmeno kirpaisee vieläkin ja muistuttaa mua illasta, samoin vihoitteleva jalka. Joudun ottamaan vieläkin vastuuta seurauksista, mitä ei oikeastaan ole ennen tapahtunut tässä mittakaavassa. Ja jotenkin tuntuu terapeuttiselta, että joudun kantamaan seuraukset, koska se muistuttaa vieläkin tapahtuneesta mutta ei tuota enää sellaista alkoholistista angstiahdistusta. Sitä suuremmalta tuntuu se helpotus, että tänään ei ole tarvinnut juoda eikä huomennakaan tarvitse toistaa viime viikonlopun tapahtumia. Ilman viimeviikonloppuista olisin varmaan tälläkin hetkellä pikku siidereissä, ja katastrofi olisi vasta edessä. Sillä sellainenhan sitä on odotettavissa, jos jatkaa juomista.
Osaan nyt suhtautua tapahtuneeseen opetuksena tai “viimeisenä varoituksena”. Minulla on myös yllättävän paljon muistikuvia reissusta, mikä vielä osaltaan lisää sitä ahdistusta, kun tajuan, millainen ääliö olen kännissä.
Tällä hetkellä pelkään ja vihaan alkoholia. En ole koskaan ennen samalla tavalla pelännyt ja vihannut sitä. Tunnen suunnatonta, pohjatonta vihaa ja pelkoa tuota ainetta kohtaan; ainetta joka onnistuu pilaamaan asiani aina kun minusta tuntuu että nyt menee hyvin. Tällä hetkellä tunnen myös suurta vastenmielisyyttä kaikenlaisia baareja, bilettämistä ja yökerhoja kohtaan.
Kirjoitin nämäkin tuntemukset ylös, jotta muistaisin sen pelon tunteen, kun on kyse alkoholista, samoin sen inhon, jota tunnen kaikkia juottoloita kohtaan. Haluan muistaa nämä tunteet, kun seuraavan kerran tekee mieli juoda.
Pyydän anteeksi tätä sekavaa loppua ja vuodatusta. Analysoin asioita myöhemmin vähän enemmän, toivottavasti sellaisella tavalla josta on muillekin enemmän hyötyä; nyt vain kirjoittelen tunnelmia ylös kun ne ovat vielä tuoreena muistissa.
Pohdiskelin sitäkin, että kehtaanko julkaista tämän sepustukseni. Mutta kylläpäs julkaisen. Ei minua oikeastaan edes hävetä. Tai siis känniääliöily kyllä hävettää, mutta ihme ja kumma, ei näistä kertominen kuitenkaan juuri hävetä. Olisin jopa halunnut kertoa enemmän konkreettisia yksityiskohtia kaikista tekemisistäni, mutta en viitsi, jotta minua ei tunnistettaisi täältä.
Mutta tällaista täällä. Aika painua pehkuihin univelkoja makselemaan.
Siis alkuun 8 sidua 10h aikana, ja 6kk myöhemmin 5 promillea laskurilla? 50kg nainen 30prk olutta 12h tjsp, jotta saa edes jehovien laskurilla 5promillea. Aika huikea, ja siten huolestuttava on ollut juoppokehitys 6-9kk aikana??
Sorry ku tähän takerruin, mutta olisko tuota alkutilannetta “täydellisyyden” p.a:n mukaan vähätelty?
Olipas mukavaa herätä krapulattomaan aamuun. Tänään en ota.
Noissa määrissä voi olla heittoja vaikka millä mitalla, kun sehän on tunnetusti vaikeaa arvioida omia juomisiaan. Asiaa vaikeuttaa vielä sekin, et aloin kiinnittää kunnolla huomiota annosmääriin vasta joskus viime vuoden aikana. Ennen sitä en edes ajatellu koko asiaa, join vaan iloisesti mitä join.
Mun juoppokehitys on menny vähän niinkuin sellaisissa sykleissä, jotka toistaa itseään ja pahenee joka kerta. Eli määrät kasvaa pikkuhiljaa ja salakavalasti, ja jossain vaiheessa alkaa tulla noita zombie-örvellyksiä. Sit herään johonkin harvinaisen paskaan sattumukseen ja onnistun vähentämään. Ja jossain vaiheessa ne määrät alkaa taas nousta, kunnes taas jossain vaiheessa herään asiaan ja alan vähentää, jne.
Ongelma on vain siinä, että joka kerta kun uus juomissykli alkaa, se menee entistä nopeammin ja juomisen seuraukset vaan pahenee. Eli jokainen sykli on aina edellistä nopeampi ja rajumpi. Tää lienee melko tunnettu ilmiö; sen mitä olen täällä monen vähentäjän/lopettajan ketjua lueskellu, monella on käyny juuri näin.
Ja sehän tässä tauon pitämisessä pelottaa. Siinä mielessä olis helpointa lopettaa aivan kokonaan, niin ei tarttis pelätä, minkälaiseen suuntaan se mun seuraava juomasykli menee tän tauon jälkeen.
Mutta joo. En nyt jaksa sen yksityiskohtaisemmin miettiä, minkä verran noi mun annosmäärät pitää paikkaansa, kun tosiaan tiedän et niitä on vaikea arvioida luotettavasti. On kyllä juu todennäköistä, että olen jossain vaiheessa kaunistellut arvioitani - sehän on suorastaan tyypillistä! Siksikään en viitsi takertua niin yksityiskohtaisesti noihin annosmääriin. Fakta on joka tapauksessa se, että juon liikaa. Eniten ongelmia ovat aiheuttaneet noi kertajuomiset, joissa annosmäärät ja humalatila ovat saavuttaneet eeppiset mittasuhteet, koska silloin olen aiheuttanut eniten vahinkoa itselleni ja muille.
Kuulostaa ehkä hullulta, mutta kaikesta kertomastani huolimatta olen onnistunut vähentämään todella reippaasti, jos tarkastellaan tilannetta vuonna 2008, jolloin mun juominen oli pahimmillaan ja haitallisimmillaan. Silloin se aiheutti eniten ongelmia mun parisuhteessa, ja silloin en edes tajunnut, kuinka paljon vahinkoa saan sillä aikaan - ajattelin lähinnä vain itseäni. Jännä, kuinka alkoholi tekee ihmisestä narsistin.
Sanoin, että jokaisen juomissyklin jälkeen se juomisjakso on ollut lyhyempi mutta rajumpi. Taukovaiheet, eli ne joiden aikana juon vähän ja kohtuudella tai en ollenkaan, ovat pidentyneet! Syklit menee siis suunnilleen näin: ongelmajuomista → tauko → pahempaa ja lyhytaikaisempaa ongelmajuomista → pidempi tauko → nopeammin pahenevaa ja vielä lyhyempää ongelmajuomista → vielä pidempi tauko jne.
Jos tää sama homma jatkuu, jossain vaiheessa se voi päättyä siihen, et pitkän taukovaiheen jälkeen tulee yks ongelmajuomiskerta… ja… ja… kaikki syklit päättyy mun osalta siihen.
Nämä pidentyneet taukovaiheet ovat kyllä tehneet ihmeitä mun elämälle ja parisuhteelle. Kun vertaa vuoteen 2008, ero on huikea. Toisaalta siinä samalla olen itsekin kasvanut ihmisenä, kehittynyt ja päässyt yli eräistä traumaattisista kokemuksista. Sama on tapahtunut miehelle. Jos noista viime vuosista vois tehdä yhteenvetoa, se on tällainen:
2008: Ollaan miehen kanssa henkisesti vieraantuineita toisistamme. Minä olen itsekäs paska. Juon joka viikko, ravaan bileissä, ja monta kertaa on muisti menny. Kun oon yksin kotona, käyn lähiräkälässä istumassa ja tuun kauheassa koomakännissä kotiin. Tissuttelen myös. Mies on ihan rikki, kun tietää ettei mua voi jättää illaksi yksin kotiin, kun ei tiedä mitä odottaa vastassa kun se itse tulee takas kotiin. Joskus huudan ja raivoan miehelle kännissä. Mies ei juurikaan osoita mulle hellyyttä eikä kunnioitusta (ja syy on selvä ) mutta vonkaa seksiä, ja mulla ei ole haluja. silloin kun oon selvinpäin, olen masentunut. Elämä, opiskelut, rahatilanne, parisuhde solmussa. En ota asioistani vastuuta.
2009: Herään siihen, että mun juominen taitaa olla vähän niinkuin ongelma. Tajuan, ettei asiat voi jatkua näin. Alan vähentää juomista, ja se onnistuu siinä mielessä, että en ota enää sellaisia koomakännejä - ainakaan ihan niin usein. Mies ei vielä ihan luota, mutta pikkuhiljaa tilanne ehkä alkaa osoittaa paranemisen merkkejä… kunnes sit kerran käy hassusti ja kiskasen sellaiset koomakännit, että parisuhde melkein päättyy siihen. Tajuan ja oivallan, ensimmäistä kertaa, miten paljon vahinkoa tää mun juominen aiheuttaa. Alan ottaa asioista vastuuta. Onnistun vähentämään todella hyvin. Parisuhde alkaa toipua.
2010: Alkuvuosi meni suht ok, paitsi raha-asioiden ja tulevaisuudensuunnitelmien suhteen. Parisuhde voi paremmin, huomaan selkeän eron miehessä. Miehestä tulee paljon hellempi ja rakastavampi mua kohtaan. Sit saan duunia ja raha-asiat alkaa järjestyä, elämä selkiytyy. Sit maaliskuussa mulle käy tuo lipsahdus, jonka johdosta aloitin tän ketjun. Se ei kuitenkaan vaikuta parisuhteeseen, koska en tehnyt mitään konkreettisesti kauheaa; ennemminkin heräsin henkisesti ekan kerran siihen, että HEI - en hallitse juomistani. Tajusin lopultakin, että musta ei oo kohtuukäyttäjäksi.
Tästä eteenpäin vuosi 2010 on ollut pitkiin aikoihin elämäni paras. Alko pysyi hallinnassa, aloin selvitä menneisyyden traumoista, aloin ottaa itse vastuuta asioistani eli “kasvoin aikuiseksi”, parisuhde nousi aivan uudelle tasolle - rakastuttiin miehen kanssa uudestaan, ihan kuin oltaisiin vastarakastuneita, mutta se on syvempää, koska ollaan koettu yhdessä niin paljon. Mieskin kasvoi ihmisenä paljon. Kesä ja alkusyksy oli mahtavia.
Sit loppuvuodesta alkoi tulla näitä lipsahduksia, jotka johti muutamaan koomakänniin ja sit näihin viimeisimpiin tapahtumiin. Parisuhde ei oo kuitenkaan kärsinyt, koska jotain on muuttunut. Olen aivan kokonaan lopettanut lähiräkälöissä yksin käymisen, enkä enää juuri biletä. Mutta loppuvuodesta tosiaan ne muutamat bileet tai sosiaaliset tapahtumat on ollu sit niitä, joissa on käyny överit. Toisaalta osa on onnistunut loistavasti, joten en herännyt asiaan ennen kuin nyt.
Että tällainen kehitys. Kokonaisuudessaan tää vuosi 2010 on ollut niin monessa suhteessa paras vuosi aikoihin! Oikeastaan tää oli varmaan paras vuosi sitten vuoden 2002 tai 2003… Tänä vuonna olen nimittäin ekan kerran pitkiin aikoihin nauttinut elämästä selvinpäin. Edelliset vuodet olen ollut niin masentunut, että elämä on ollut niin paskaa ettei oo tehny mieli olla selvinpäin. Nyt mulla on kuitenkin aito elämänhalu ja olen itse kokenut, kuinka ihanaa elämä on selvinpäin, ja mulla on vieläkin se halu kokea asioita selvänä. Huomaan sen taas tosi selkeästi nyt, kun on 6. tipaton päivä menossa ja vertaan vaikka edelliseen viikonloppuun ja sitä edeltävään aikaan.
Väittäisin, että olen päässyt ehkä hiukan maistamaan raittiutta enkä pelkkää kuivilla oloa. Ero on selkeä, ja uskon, että siinä on avain mun onnistumiseen jatkossakin. En HALUA päihtyä ja paeta todellisuutta päihtymällä, koska tää todellisuus on oikeastaan niin kivaa, että haluan kohdata sen selvinpäin. KUNHAN en pilaa asioitani juomalla liikaa.
Vaikka ne mun zombiekännit on harventuneet tosi reippaasti, ne on myös muuttuneet vaarallisemmiksi ja hallitsemattomammiksi. Olen alkanut pelätä niitä. Tajuan, että jo seuraava koomakänni voi tappa mut, saada mut menettämään duunipaikan/miehen/rahat, tai vammauttaa mua pysyvästi. Yksikin koomakänni voi tuhota mun elämän.
Toisaalta yritän mahduttaa tähän kuukausien kuulumisia, joten ihmekös tuo jos kirjoitus venyy. Sitäpaitsi kirjoittelen itselleni näitä asioita opetukseksi muistiin, vaikka kukaan muu ei näitä jaksaisikaan lukea.
Ilmainen kyyti kotiin. Jotain vastinetta verorahoille.
Tiedä sitten pitivätkö laskut paikkansa, mutta muistan et edelleen vaan naureskelin asialle. Ihan kuin olisin varta vasten halunnu leikkiä kuolemalla. Muistan ajatelleeni, et mitä väliä jos mä tähän kuolen, jotenkin siistiä vain olla sellaisessa humalassa joka olisi jo tappanut jonkun muun.