Onpas täällä käyty kiinnostavia keskusteluja sillä aikaa, kun olen ollu poissa kirjoituspuuhista! Kiva että äidyitte täällä juttelemaan, vaikka ketjun “emäntä” oli vähän aikaa teillä tietymättömillä. Mua siis tuo juttelu ei häiritse millään lailla, päinvastoin: kivaa, että täälläkin on ollu eloa, vaikka en ole itse ollu paikalla kommentoimassa.
Ajattelin kyllä kommentoida tuota tunne-asiaa, mutta en sit jaksanu enkä ehtiny. Olisi niin paljon sanottavaa, mutta kun en tienny mistä aloittaa, en sit aloittanu ollenkaan.
No se tietokone. Melkein koko viikko meni arpoessa, uskallanko viedä sen korjattavaksi vai en. Kyllä mä sitä miettiessä myös tiesin, että nyt mä ylireagoin ja kunnolla - kone vaan ronkittavaksi ja sit kone korjattuna takas, mikäs siinä sen ihmeellisempää. Järki siis pelasi, mut tunnepuolta ei niin vain järjellä hallitakaan. mä paisuttelin sitä asiaa pikku päässäni ja kehittelin kaikenlaisia ihme kauhuskenaarioita, kuvittelin myös että koko kone on niin totaalisesti nesteen kylvettämä et sitä ei saa enää millään tavalla toimimaan. Kuvittelin, että se korjaaja pitää mua ihan ääliönä, kun ei akka osaa tietsikkaansa varoa. Kuvittelin vaikka mitä.
No kuis kävi? Arvaahan sen. Lopulta, kun olin saanut kerättyä kokoon kaiken rohkeuteni, ja suunnattoman ahdistuneena sydän pamppaillen vein sitä vehettä katsottavaksi, eihän se äijä ollu moksiskaan. Juteltiin siinä hiukan lämpimiksemme, ja äijä kertoi kaataneensa itsekin pari päivää sitten melkein mukillisen kahvia ihkauuteen työläppäriinsä.
Kävi ilmi, että mun tietsikka ei ollu vahingoittunu juuri lainkaan. Yksi pikku osa oli ottanu suunnilleen kaikki hitit, ja sen kun vaihtoi, kaikki pelas taas ja nyt on vehe niin kuin uusi. Olen helpottunu, mutta samalla tunnen itseni suunnattoman tyhmäksi, kun moisesta jutusta kehittelin niin suuren katastrofin.
Tää ylireagointi on mulle kuitenkin tuttua. Olen ollu tällainen jo ihan penskasta pitäen, ja tämä ominaisuus on aiheuttanu mulle koko elämäni varrella paljon turhaa huolta, murhetta ja asioidenhoidon lykkäämistä.
Viinalla ei myöskään ole asiaan osuutta. Tai no, ehkä sillä tavalla on, että tää ylireagointi ja ylimurehtiminen on ollu yksi niistä mun monista ongelmista, joita aloin “lääkitä” alkoholilla. Kännissä kun en ylimurehdi, asiat ei hetkauta lainkaan niin paljon. Kännissä pystyn ajattelemaan, että kyllä tää tästä sutviutuu. Kännissä en oo ollenkaan samanlainen murehtija ja miettijä kuin selvinpäin… kännissä mulle tulee (tai ainakin tuli) sellainen olo, että nyt mä oon samanlainen kuin “normaalit” ihmiset on selvinpäin, että en oo niin neuroottinen murehtija, en oo niin hiljainen introvertti, en mieti sanomisiani neuroottisen tarkkaan vaan olen vapautuneempi.
Kaipa tää oli yksi niistä syistä, miksi aloin juoda. Toinen oli masennuksen turruttaminen, kun en halunnu enkä uskaltanu kohdata tiettyjä elämänmuutoksen aiheuttamia murheita.
Mietin vain, mistä tää ylireagointi johtuu. Se on siis aina liittyny sellaisiin asioihin, joissa mä teen jonkun pikkumokan tai jossa musta paljastuu joku “heikkous”. Mä oon muksusta lähtien vetäny sellasta roolia, että en uskalla näyttää yhtään heikkouksiani, esitän vahvaa viimeiseen asti, esitän että kaikki on hyvin, en uskalla pyytää apua.
Esimerkiksi 4. luokalla terkkarin tarkastuksessa sain lähetteen silmälääkäriin. Olin asiasta aivan silmittömän kauhuissani. En siksi, että olisin sinänsä pelänny itse rillien saamista tai sitä, että mua olisi kiusattu niiden silmälasien takia. Joo, mua kiusattiin kyllä koulussa, mutta en siltikään pelänny toisten lasten reaktiota.
Mä pelkäsin näyttää sitä lappua mun vanhemmille. Kun tulin kotiin, yritin koko päivän kerätä rohkeutta näyttää sen lähetteen vanhemmille, mut en vaan saanu sanotuks. Seuraavana päivänä yritin taas kerätä rohkeutta näyttää sitä lappua, tuloksetta. Mä kyllä tiesin, että ei rilleissä nyt oikeesti oo mitään ihmeellistä, mun isällä ja sukulaisillaki oli sellaiset, mutta en vaan uskaltanu. Sit se lappu jäi näyttämättä, ja kun joitakin päiviä oli kulunu, tajusin etten voi enää näyttää sitä lähetettä mun porukoille, koska siinä oli päivämäärä, milloin se oli annettu. 
Lappu roskiin.
Sitten menikin 4. ja 5. luokka sitä salaillessa, että mä en näe kunnolla. Se salailu oli ihan hirveää, pelkäsin koko ajan että paljastun, ja häpesin sitä salailuani tosi paljon… mutta niin vain salailin. Keksin, että kun vähän venytän silmäkulmia, näen ihan hyvin kauas, joten sillä konstilla pärjäsin sit koulussa. 5. luokalla terkkarin tarkastuksessa, kun terkkari kyseli että mitä silmälääkäri oli sanonu, valehtelin että se oli todennu et en tartte viel rillejä, et kattellaan tilannetta. Näöntarkastuksessa tein sitten sen silmien venyttämistempun. Se oli helppoa, koska tarkastuksessa piti pitää silmien edessä sellasta juttua, joka peitti toisen silmän. Ja näinhän kävi, et näkö oli “parantunu” ja terkkari ei ajatellu mitään ihmeellistä koko jutusta, etenkään kun silmälääkärikin oli todennu saman asian.
- luokalla kuitenkin mun näkö oli huonontunu jo niin paljon, ettei se venytystemppu toiminu näöntarkastuksessa, ja uutta lähetettä pukkas. Tajusin, että rillien saaminen olisi suuri helpotus, ja tällä kertaa lupasin itselleni, et näytän sen lapun porukoille. Vaan mitä kävi? Kun tulin kotiin, en taaskaan kertakaikkiaan pystynyt sanomaan, että sain lähetteen silmälääkärille. Ja sama juttu, lappu vaatekaappiin piiloon.
Joitakin päiviä myöhemmin paras kaverini kertoi, että oli saanu lähetteen silmälääkäriin. Ei se häpeilly tai pelänny asiaan mitenkään, kertoi mulleki ihan avoimesti siitä. Silloin mä tajusin, että hei, eihän siinä oikeesti oo mitään pelättävää, kaikki muut suhtautuu siihen ihan lunkisti! Nyt mä suorastaan halusin näyttää sen lapun mun porukoille. Mutta kun siinä lapussa oli se päivämäärä jolloin se oli annettu, en voinu enää näyttää sitä porukoille, koska he olisivat ihmetelleet, miksen näyttäny sitä aikaisemmin. Kauhea soppa.
Noh, lopulta - joskus 6. luokan loppuvaiheissa - menin myöhemmin ihan oma-aloitteisesti sinne terkkarin juttusille pyytämään uutta lähetettä, tosin tälläkin kerralla siksi, että tää samainen paras kaveri huomasi, että en näe kunnolla. En muista, mitä valehtelin terkkarille siitä vanhasta lähetteestä… jotain se ihmetteli ja vaikutti tosi vihaiselta, mut lopulta asia oli hoidossa. Eikä vanhemmatkaan ollu siitä moksiskaan!
Muistan vielä, että sain ne mun rillit vasta vähän sen jälkeen, kun olin aloittanu 7. luokan uudella yläasteella, jossa mua ei enää kiusattu. Kun sit sain ne mun silmälasit, mun uudet luokkakaverit kommentoi, että onpas hienot, ne sopii sulle! Sain jopa pojilta ihan aidosti positiivisia kommentteja, ei siis mitään piilovittuilua, että ne näyttää hyviltä mun päässä!! 
Tämä on siis vain yksi esimerkki elämän varrelta. Näitä olisi vaikka miten paljon, mutta tämä oli eka kerta, kun sain itselleni aikaiseksi noin isoja ongelmia taipumukseni takia.
Veikkaan kyllä tietäväni, mistä tämä taipumus on peräisin. Mun vanhempien asenteesta. Isä oli sellainen perfektionisti joka vaati multa paljon ja huomautteli herkästi jos jossain mun tekemässä on pikkupuutteita, ja äiti (jolla nyt oli vaikka mitä ongelmia, niistä sit ehkä myöhemmin lisää) ei vaan suostunu näkemään tyttäressään mitään vikoja tai vajavaisuuksia. Hän halus ajatella, että hänen tyttärensä on täydellinen, eikä mikään saanu tai voinu horjuttaa tätä käsitystä. Tästä kai seurasi mulle se ajatus, että en saa olla vajavainen, ja rupesin pelkäämään heikkouksien näyttämistä. Kaipa opin siitä, et ihmisellä ei saa olla puutteita.
Vielä yksi esimerkki tästä äiteen asenteesta, sitä mä lopetan. Kun menin 1. luokalle, mulla oli lievä ässävika, mikä lienee ärrävian lisäksi tyypillistä pienille lapsille. Mut laitettiin puheterapiaan, jota olis ollu aina koulun jälkeen joitakin kertoja viikossa. Ehdin käydä siellä vissiin pari kertaa, ja mä tykkäsin siitä - tai jos nyt en suorastaan tykänny, en inhonnutkaan. En mä pitäny mun ässävikaa minään ihmeellisenä juttuna, eikä ne puheharjoituksetkaan ollu mitään ikäviä. Siinä vaiheessa uskalsin vielä yrittää, uskalsin tehdä virheitäkin ässän ääntämisessä. Se puheterppa oli tosi kannustava ja hyväksyvä. Sitäpaitsi, muistan että mä sain aina onnistuneen käynnin jälkeen sellaisia tosi kivoja tarroja johonkin vihkoon, ja mun mielestä ne tarrat oli hauskoja.
MUTTA. Mitäs mieltä mun äiti oli sitten tästä puheterapiasta? Se veti asiasta aivan kauheat kilarit. Mä en ollenkaan ymmärtäny, miksi, ja muistaakseni sanoinkin äidille, että mun mielestä siellä terapiassa on ihan kivaa, että kyllä mä voin siellä käydä. Mut äiti vaan huusi raivoissaan, että “MUN TYTÄRTÄ EI LAITETA PUHETERAPIAAN, MUN TYTTÄRESSÄ EI OLE MITÄÄN VIKAA!!!” Siihen ne käynnit sitten loppui. Enkä ollu sitä ennen edes ajatellut, että joku ässävika olisi tehnyt musta ihmisenä jotenkin vajavaisen.
Veikkaan, että siitä se lähti. Ja voi olla, että tällaisia tapauksia on ollut enemmän, tää vain jäi mieleen. Tästä kai seuras se, että en uskaltanu epäonnistua, en uskaltanu näyttää itsessäni mitään puutteita, koska munhan piti olla täydellinen, mussa ei saanu olla mitään vikaa.
) Kyllä asiat liikuttavat vieläkin, muttei niissä ole jotain ihmeellistä itsesäälin sekaista nyyhkymentaliteettia mukana.
Myös jonkinlainen fanaattisuus omissa mielipiteissä kuului tuohon vaiheeseen. (olen ehdoton muutenkin, mutta kyllä nyt huomattavasti lievemmin). Raitiutta oli kestänyt reilusti yli kuukauden, ennen kuin aloin nähdä asiat realistisesti. Se oli shokki.
Tää on ehkä AA-sanoman aikaansaannosta. Joo, on Ihan ymmärrettävää, että alkoholistin kannattaa välttää vihantunteita, JOS ne ovat ajaneet juomaan. Ja kunnioitan AA:n 12 askeleen ohjelmassa myös niitä viestejä, jotka kannustavat lähimmäisenrakkauteen. Raittius ei tee kuitenkaan täydelliseksi, kuten osa AA-uskovaisista olettaa, ja oman - joskus kärkkään ja ankaran - mielipiteen ilmaiseminen ei tarkoita sitä, että olisi viinantuskissa ja katkera siitä, ettei voi juoda. Herranjestas, ei ihmisen perusluonne miksikään muutu. Ei raitistumista voi lobotomiaan verrata. Mä esimerkiksi tunnen niin suurta inhoa juomista kohtaan, että mun on vaikea hyväksyä muidenkaan dokaamista, jos se on selvästi ongelmaista.Kehotan hankkimaan apua ja that´s it. Seliselit kannattaa säästää niille, jotka ovat luonnostaan ymmärtäväisiä.
Niillä joilla menee taas näennäisesti hyvin, toi viha voi johtua jostain katkeruudesta ja pelosta. tehdään liikaa töitä, haalitaan mammonaa ja sitten ihmetellään, että miks ei ollakaan onnellisia. Sitten syytetään “verovaroilla eleleviä” työttömiä omasta huonosta olosta. Tekisivät vähemmän töitä ja etsisivät elämääsä sisältöä. Ja samat sanat juopotteleville työttömille 
Mulla on paha tapa ilmestyä pitämään palopuheita milloin minnekin.
On hyvä taito osata muuttaa tunteitaan voimavaraksi, positiivisella tavalla.