Olen uusi tällä palstalla. Tuntuu pelottavalta edes kirjoittaa tänne, ikäänkuin sen myöntäminen että meillä on ongelma tekisi sen todemmaksi. Se surettaa minua. Suurin tunne tällähetkellä on nimenomaan suru ja huoli tulevasta. Olen alkoholisti isän lapsi, alkoholisti suvusta. Lapsuuteni oli onnellinen päällisin puolin mutta kaiken taustalla kummitteli kokoajan alkoholismi. Samassa pihassa asunut ukkini oli juoppo ja joi itsensä hengiltä, kuoli kotiinsa kun olin murrosikäinen. Tätini mies oli juoppo, he erosivat. Mummini siskon mies oli myös alkoholisti ja kuoli siihen. Oma isäni alkoholisoitui pikkuhiljaa. Juominen alkoi jo kun olin yläasteikäinen. Koskaan hän ei myöntänyt ongelmaa. Hän oli yksinäinen juoja, tissutteli kotona, piilotteli pulloja ja joi salaa, yritti aina esittää selvää. Hän hoiti työnsä ja toimensa, ei räyhännyt eikä ollut hankala, vain säälittävä ja ällöttävä ollessaan humalassa. Eniten kärsin hänen nuokkumisestaan pöydänääressä, puheen sammaltamisesta ja vanhempieni riitelystä ja äitini vuoksi, säälin äitiäni. Isän juominen paheni sen jälkeen kun minäkin muutin kotoa pois ja lopulta hän joi alituiseen ja kuoli alle kuusikymppisenä alkoholin aiheuttamaan sairaskohtaukseen. Kaipaan isääni, kaikesta huolimatta hän oli hyvä isä joka opetti meille paljon asioita ja lapsuudesta jäi hienot muistot. Ukkimme juomista vahdimme, aina mummin poissa ollessa kyttäsimme pääseekö hän pakkasessa sisälle ettei sammu hankeen ja kävimme tarkistelemassa onko hän vielä hengissä. Kuuntelimme hänen itsesäälisiä jorinoitaan ja itkuisia anteeksipyytelyitään siitä miten kurja ihminen hän on. Se jätti jälkensä minuun joka olin vasta lapsi, en osannut käsitellä asiaa millään tavoin. Erosin ensimmäisestä pitkästä liitostani koska mieheni oli narsisti ja käytti henkistä väkivaltaa, hän nujersi minut täysin. Hänen edukseen luettakoon että alkoholia hän ei juurikaan käyttänyt. Sitten tapasin elämäni miehen ja muutin kauas kotipaikkakunnaltani. Liitoamme on nyt kestänyt 8 vuotta josta naimisissa 6. Mieheni on läheisriippuvainen ja käyttää alkoholia aika reilusti. Lisäksi hän tupakoi. Juominen on lisääntynyt koko ajan. Määriä en osaa sanoa, viime aikoina olen huomannut että hän on alkanut tissutella ja pulloja löytyy sieltä ja täältä, hän on varmaan pienessä sievässä tosi usein, niin usein etten ehkä aina edes huomaa sitä. Kännit tulee näköjään vedettyä viikottain. Mitä hyvää sanoisin? Putki ei jää päälle, paitsi juhannuksena eikä hän ole väkivaltainen eikä myöskään juokse kapakoissa vaan juo kotona tai naapurissa kaverin kanssa. Minua kammottaa ja inhottaa! Inhoan häntä kun hän on humalassa. Pelkään sitä millaiseksi hän on muuttumassa. Mitä jos juominen lisääntyy? Minua pelotta se että hän juo ilmiselvästi siksi ettei kykene käsittelemään tunteitaan muuten ja stressin purkamiseen, ettei hänellä ole muuta keinoa. Hän muistuttaa humalassa aivan liikaa omaa isääni, minulla tulee aivan liikaa sellainen samanlainen olo kuin kotona silloin kun oma isäni oli kännissä. En halua inhota rakastamaani miestä! Mutta minua oksettaa ja ällöttää. Hän on lihonut suhteemme aikana yli 30 kiloa, kännissä hän on juuri kuin isäni, syö kuin possu, sotkee ja mättää ruokaa, makaa keittiön pöydän ääressä silmät sumeina ja lässyttää jotain sekavaa. Ja pelottaa sekin että lapseni joutuisi kokemaan kaiken saman mitä itse olen kokenut nuorena. Taasko tämä kaikki alkaa alusta, elämäni kiertää yhtä kehää. Alkoholisti toisensa perään. Itse en juo yhtään, en halua enkä voi sillä kärsin pahasta migreenistä enkä voi siksikään ottaa alkoholia yhtään. Silti alkoholi on minullekkin yksi elämän suurimmista ongelmista läheisteni vuoksi, en kykene käsittelemään näitä pelon ja voimattomuuden tunteita joita se minussa herättää. En halua enään miestäni, hänen läheisyytensä tuntuu pahalta, jo pelkkä viinan hajukin saa minut voimaan pahoin. Enkä oikein edes uskalla puhua asioista hänelle sillä pelkään syyllistäväni häntä ja että juominen siksi vain lisääntyisi. Mieheni sanoo että olen ainoa syy miksi hän jaksaa elämää ja rakastaa minua todella paljon. Olen kyllä kertonut taustastani ja siitä että en pidä juomisesta. Silti hän juo toistuvasti. Jos viina ei olisi hänelle ongelma niin kai hän voisi olla vuokseni ilman jos kerran rakastaa niin paljon. Mutta ei näköjään voi vaan juo aina vain enemmän ja enemmän. En halua että alkoholi tuhoaa tulevaisuutemme. Mutta mitä voin tehdä, en voi kieltää häntä juomasta.
Tuttuja, niin kovin tuttuja, ovat nuo kertomasi, PikkuinenInka 
Ainoa asia, mikä itselleni tässä vaiheessa tulee mieleen, on se, että näinköhän kotipaikkakunnallasi toimii Al-Anon? Voisit saada sieltä hiukan näkökulmia elämääsi, niin alkoholistin lapsena, kuin nyt juovan miehen puolisonakin.
Voi olla, että miehesi ei ymmärrä, miksi hänen juomisensa sinua ällöttää ja häiritsee; juovathan “kaikki” muutkin suomalaiset miehet. Noin tuumasi aikoinaan minun (entinen) mieheni, joka koki, että perjantai-iltaisin “muutaman” oluen juominen kotona tai baariin lähteminen on ihan tavallista suomalaisen miehen toimintaa. Sinänsä kyllä allekirjoitan tuon, jos katson lähikaupassamme, että kahdeksan asiakasta kymmenestä ostaa ainakin jonkin määrän alkoholia kotiinsa. Joka tapauksessa, tuossa asiassa - siis ymmärryksessä puolin ja toisin - tuli aina olemaan ongelmaa ja lopulta se olikin yksi syy eroomme. En vain voinut käsittää, että mies valitsi perheen sijaan juomisen aina perjantai-iltaisin… Minulle ei riittänyt, että 6/7 hän oli selvänä ja osallistuvana kotona.
Yritin tuolla yllä olevalla sanoa sitä, että ihminen, joka kokee tarpeelliseksi juoda ja kokee, ettei siitä ole kenellekään mitään haittaa. Selitä siinä sitten, että minua pelottaa, ällöttää, surettaa, mutta syistä, jotka eivät suoranaisesti liity sinuun (esim. omat lapsuuden kokemukset). Tärkeää kuitenkin on, että edes yrittää kuvailla omia tunteitaan toiselle.
Al Anonissa ja/tai jonkun ammattilaisen tukemana alkaa ymmärtämään paremmin itseään ja usein sitä kautta myös toista. Saattaa käydä niinkin, että kun huomaa monen muun kokeneen samaa tai jopa pahempaa, se ikäänkuin helpottaa omaa elämää; näkee oman nykyelämänsä realiteetit selkeämmin.
Kehotan siis hakemaan apua jostakin ja suosittelen myös tutustumaan tämän Kotikanavan eri keskusteluihin, koska tulet huomaamaan, että monessa perheessä koetaan samaa, kuin teilläkin. Uskon myös, että saat aloittamaasi keskusteluun - siis tähän - vielä hyviä kommentteja, joista niistäkin on kenties tukea omiin mietteihisi.