Moi feleppo,
mukava että edes joku kirjoittaa tänne kuivaushuoneeseen, hiljaista tuntuu täällä muuten olevan. Tuomokin lomalla. Onnittelut pitkästä raittiudestasi! Varsinaiseen kysymykseesi en ikävä kyllä osaa vastata, sillä kaipaisin itsekin samaan asiaan muiden kokemuksia. Vasta puolisen vuotta päihteettömyyttä takana, ja olen miettinyt olenko masentunut vai johtuuko vaan kaman käytön lopettamisesta… Joka tapauksessa kuvailemasi tuntemukset ovat erittäin tuttuja myös täällä. En tiedä pitäisikö sitten hakeutua jonnekkin terapiaan, tai miettiä masennuslääkitystä… 
Kerroit ettei sinulle ollut masennuslääkkeet sopineet. Entä oletko kokeillut psykoterapiaa? Sellaisesta käsittääkseni moni päihdetaustainen on saanut apua. Mainitsit myös opiskelun sujuvan: keskittyminen siis onnistuu? Keskittymiskyvyn puutehan on kaiketi masennuksessa yleistä, mikä itsellä ei ainakaan oloa helpota kun mitään ei tunnu saavan loppuun, huoh…
Eli kaipaisin itsekin muiden kokemuksia kysymykseesi 
Minulla on varsinkin aamut ahdistavia, ja kun tuli lähinnä yksin käytettyä kamaa, niin kaikki himassa muistuttaa piikittämisestä. Pisimmillään olin kuusi vuotta kuivilla, ja sitten sain lääkityksen, joka erinäisten pettymysten jälkeen alkoi mennä hihaan. Nyt taas pitää tottua olemaan itsensä kanssa ilman lääkkeitä ja neuloja. Tällä hetkellä on hyvä olo, eikä tee mieli kamaa, mutta huomenna taas uusi aamu jos elossa pysyy. Laskeskelen taas aineettomia päiviä, joita kuuskytseitsemän takana. Pahin masennus tuntuisi jo helpottaneen, mutta nyt onkin taas ilta. Aamut on tosiaan pahimpia. Opiskelua kait pitäisi jatkaa, mutta en tiedä viellä missä muodossa, kaikki suorittaminen tuntuu kaukaiselta, ja työelämä tuntuu mahdottomalta ajatukselta ilman piikkiä.
Kone101, aamuahdistukset kuulostaa niiiin tutuilta! Vaikka kuinka edellisenä iltana olisi suunnitellut reipasta päivää, lenkkeillyt ja takana hyvät unetkin, on aamulla eka ajatus kutakuinkin vetää itsensä jojoon. Eikä oikeestaan mitään kutakuinkin vaan just se. Ja ylösnouseminen sen mukaista eli erittäin tahmeeta. No, onneks pääsen klininkan kautta mahdollisesti johonkin terapiaan ja kuntoutuskurssille tmv… Suoraan sanottuna hirvittää opiskeluiden alkaminen. Että miten sitä saa koottua itsensä ensinnäkin liikkeelle ja toisekseen sinne ihmisten ilmoille “esittämään” normaalia.
Kaikki kokemukset ja vinkit noista vaikeista aamuista selviämiseen ovat tervetulleita! Tai jokaisella varmaan on yksilöllistä, mikä aika vuorokaudesta on ahdistavin, mulla se sisäinen kello menee sillä tavalla että aamuista se olo yleensä sitten hiljalleen paranee siten, että illalla (tai no yöllä oikeestaan) alkaa olla virkeä ja suht normaali olotila. Sitä jaksaa intoilla ja suunnitella elämäänsä iltaisin, kunnes taas tulee aamu ja BANG ihan karmea ahdistus päällä. Joka ikinen aamu. 
Hej, Lueskelin näitä juttuja ja päätin regata foorumille koska samoja aiheita juuri googlailin. 
Noniin, lyhyesti: Lopetin kaikenlaisen kuosaamisen (tai oikeestaan se loppu puoli väkisin ) vähän yli neljä vuotta sitten.
NA:ssa kävin puol vuotta, mutta sitten meni hermot siihen touhuun, varsinkin kun näki jengin lopettavan tarpeellisetkin lääkityksensä “kummin” suosituksesta… 
Mutta joo, masennusdiagnooseja mulla on ollu aina (oon 34 jotain… ) ja tää 4+ v on oikeestana menny koulua putkinäöllä grindatessa, toivoen että kait tää jossai vaihees alkaa tuntuun elämältä. Oon kylä just alottamassa 3v psykoterapian mutta, tänään viimeksi ajatellut kyllä että onkohan tässä mitn järkiä. Ihmiset ahistaa ku ei jaksa hymyillä ja smalltalkata. Koittanu jotai liikuntaharrasteit, mutta niis tulee vastaan se jännä ulkopuolisuuden tunne mikä seuraa vähän kaikkialle…
Mjo en tiä miks tätäki alko kirjottaan. vähän hävitin punasen langan, mutta tosiaan ei oikein mikään tunnu missään, tai jos tuntuu ni ei kauaa jotenki. Toisaalta eio kyl krapuloit ja muita laskuja ikävä, enkä usko että kroppa ja pää enää mitn kestäiskään.
Eli lippu korkeella, laput silmillä etiäpäi taas yhteen syksyyn. Jos vaikka sais p***** vielä kerran eläessään. (vaikka haleja sitä varmaan kaikki on vailla… )
Hyvä ja monelle ns. ajankohtainen aihe. Tyypillistä monen kohdalla, kun lopettaa päihdekäytön. Osalle iskee masennus, kaikille ei. Voisi sanoa, että aivojen kemiat ovat monimutkaiset, lopettamisen jälkeen hermosto hakee tasapainoa. Kaikki vaikuttaa toisaalta kaikkeen. Osalle on tukea lääkityksestä, mutta ne asiat pitää aina katsoa lääkärin kanssa. ( ei kummin tai lajitoverin).
Tosin tekemisiä kannattaa miettiä, jollekin on apua liikunnasta, ryhmistä jne. Pahinta on mielestäni se, että jää paikalleen. Varsinkin sohvan pohjalle. Tekemistä kannattaa olla, mutta ei sitäkään liikaa.
Mutta jatketaanpa aihetta. Onko keinoja?
Itse olen taas lopettelemassa subun käyttöä ja täytyy sanoa, että maailma on helvetin masentava ja ahdistava paikka, jos ei ole aamupiikkiä tai edes savuja. Mietin korvaushoitoon yrittämistä, kun ne kamankäytön jälkeiset ahdistuneisuus, masennus ym eivät ota loppuakseen, vaikka olisi selvinkinpäin. Ja pisin aika mulla on vuosia ilman kamaa, ei edes pilveä ja silti vaan pahaolo jatkuu…
Oletko käynyt avohoidon yksikössä keskustelemassa ja arvioimassa asiaa yhdessä työntekijän kanssa?
Tuttua, niiiiiin tuttua tuo aamuinen ahdistus ja tahmeus! Sekä masennus. Ja myöskin, ettei mikään oikein tunnu miltään. Suru, ilo, onnellisuus, viha, turhautuminen… “Puoliteholla” kaikki tunteet, ihan kuin aivoissa ei olis jotkin kytkennät oikeissa paikoissa!
Oon ollut raitis reilut 3v, ja vieläkin on sitä tunnekylmää fiilistä, mikään ei saa mua ns ratkeamaan riemusta, itkemään onnesta, kiehumaan raivosta tai kihisemään innosta. Kait ne ylipursuilevat äärimmäisen intensiiviset “tunteet” kamapäissään jätti tyhjiön jälkeensä, sellaisia tunteita ei selvänä ole ollut mulla ikinä. Se pitäis varmaan vain hyväksyä, niin pääsis itsensä kans eteenpäin. Psykoterapia alkoi mulla pari kk sitten toivon siitä olevan apua tähän tunnelukkoon, mikä mulla on ja toki muihinkin ongelmiini.
Aloitin masennuslääkityksen viikko sitten, alkoi olo mennä jo niin masentuneeksi ja apaattiseksi, etten enää kyennyt hoitamaan pakollisiakaan päivittäisiä asioita. Olin vain autopilotilla ja turtana, itkeskelin syyttä suotta ym. Aloitettiin Brintellix 10mg (vortioksetiini). Saa nähdä, onko tästä mitään apua. Lisäksi mulla menee iltaisin ketiapiinia 25-100mg, melatoniinia 3mg, ataraxia 50-100mg. Kärsin unettomuudesta.
En tiedä, palautuuko 15v kamankäytön/ryyppäämisen jälkeen ennalleen täysin koskaan, väkisinkin jotain vaurioita aivoihin tommosesta jää. Kun esim vahva metamfe tuhoaa dopamiinireseptoreja ja ne ei enää välttämättä palaudu, niin ilon ja nautinnon tunteminen on vaikeampaa. Ja tutkarit, niistä ei tosiaan tiedä mitä ne päälle tekee, ne oli mun suosikkeja aikoinaan,mdpv ensisijaisesti. Se tuntui kyllä “kärventävän” pään ihan pehmeäksi, enkä tiedä mitä senkään pitkäaikainen ja jatkuva käyttö jätti jälkeensä. Eikä oikein osaa lääkärikään sanoa.
En nyt itekkään hahmota, mikä se mun pointti oli, kunhan ajatusvirtaa kirjoittelen.
Isavela, olet ollut mukavan pätkän raittiina. Hyvä juttu. Varmaankaan ei kaduta yhtään. Sinulla on sikäli hyvä tilanne, että olet päässyt terapiaan. Masennus, niin vaikea aina sanoa, että johtuuko se kaman vetämisestä tai mistä. Vaikkakin aika syvänoloinen masennus sinulla on ollut. Oliko sitä ennen päihdekäyttöä?
Kiitos Tuomo Oli mulla sellaista alakuloisuutta, mutta eniten olen kärsinyt ahdistuneisuudesta ja usein sen kestäessä kauan aikaa, se muuttuu masennukseksi/masentuneisuudeksi. Olen itsekin tosi tyytyväinen terapiasta, toivottavasti siitä on se apu mitä haen, mm ahdistusta haluaisin oppia käsittelemään oikealla ja rakentavalla tavalla.
No jos rehellisiä ollaan, niin välillä kaduttaa olla selvinpäin, mutta ei itse raitistuminen. Siksi kaduttaa, kun ei ole “pakokeinoa” kun oikein ahdistaa ja olo on kurja, kun mitä enemmän aikaa kuluu, sen korkeammalle kynnys aloittaa käyttö uudelleen nousee. Tosin nyt olen räpistellyt ja kärvistellyt pitemmän aikaa tän raittiuslupaukseni kanssa, onneksi mulla on puoliso “hillitsemässä” ja lapsi motivoimassa. Mies hillitsee siksi ku jos retkahtaisin, niin hän tulis takuulla perässä ja sit ois koko perhe hajalla alta aikayksikön. Lapsi motivoi olemaan selvänä meitä molempia, miestä enemmän, kuin minua. Väkisinkin pohdin, kun rehellinen on itselleni, että onko huono äiti kun tommosia miettii.
Olin ollut 8kk raitis ennen raskautta, joten en siis raitistunut lapsen takia, vaan itseni. Kuulostaapa itsekkäältä, mutta noin se meni.
Tottakai lapsi on rakkain asia maailmassa, kaikista tärkein ihminen ja tulee aina ykkössijalla.
Mutta mun on myös opeteltava rakastamaan itseäni, koska olen aina jotenkin aliarvioinut ja alentanut itseäni.
Mulla sattui tosi paskoja juttuja tässä lyhyelle aikavälille monta ja se lopulta johti raittiusputken loppumiseen. Ihme kyllä, mua ei masenna yhtään sen enempää nyt käytettyäni, kuin ennen retkuilua. Itseasiassa tuntuu, kun olis saanut olla “lomalla” niistä kaikista läpikäytävistä paskoista, kaikista ahdistavista tunteista, kaikesta mikä rassasi mieltä yötä päivää. Jotenkin tuntuu, että nyt on uusia voimia taas aloittaa työstämään niitä, kun sai edes hetken olla ajattelematta niitä ja taistelematta vastaan mielihaluille. Oikeastaan oli hemmetin opettavaista retkahtaa, tajusi kuinka hyvin kaikki loppujen lopuksi on, ja kuinka nopeasti asiat voisi luisua ihan päin helvettiä. Tuli nöyremmäksi ja huomasi, kuinka se oma elämä on vaan niin paljon parempaa sittenkin selvinpäin, tuli myös huomattua, kuinka turhaa on yrittää kamanhimoa kaljalla/viinalla turruttaa, se johtaa vain alkoholin liikakäyttöön eikä vie niitä himoja yhtään minnekään.
On tavallaan levollinen ja vahva olo, varma tunne siitä, että olen menossa oikeaan suuntaan, eteenpäin.