Miten tämän nyt alottaisi, no olen 23-vuotias, koko nuoruuden olin masentunut ja koulussa oleminen oli hirveää, selvisin kuitenkin peruskoulusta ihan hyvällä todistuksella. Menin ammattikouluun ja ensimmäinen vuosi meni hyvin, sitten alkoi alamäki, olin poissa paljon ja juoksin lääkärillä, olin sairaslomalla. Menin taas kouluun ja opettaja tuli juttelemaan kanssani, itkin ja lähdin koulusta pois, ja kolmantena vuonna menin takaisin kouluun, tuntui että hei, kaikki on taas hyvin. sitä tunnetta jatkui se syksy ja keväällä taas alkoi tulla poissaoloja. No pääsin ammattikoulusta lopulta ihan ok todistuksella.
Koulussa ollessani join paljon ahdistukseen tai siihen epätoivoon että minusta tulisi mitään, lopulta sieltä päästessäni vedin sellaisen puolentoista vuoden ryyppyputken. Lopetin lopulta, kun tajusin että kuolisin, ja olin kuin joku zombi, joka ei älynnyt enää mistään mitään. En muista tuosta ajasta juuri mitään, ja siitä lopettamisesta vielä vähemmän. Nykyisin en juuri juo, tai huomaan kyllä jos juon, niin on vaikea pitää se sellaisena yhden illan juomisena…
Terveyskeskuksessa oltiin toivottomia ja laitettiin lopulta lähete mielenterveyskeskukseen, josta ei myöskään ollut mitään hyötyä. No lopetin siellä käynnin, kun en tuntenut että olisi mitään järkeä puhua ihmiselle, joka ei ymmärrä minua.
Töissä en voi käydä, koska joudun heti sairaslomalle, ja nykyisin elämä tuntuu siltä, että maanantaina saatan olla innokas siivoamaan, näkemään ystäviä, lenkkeilemään, ja koko elämä tuntuu mukavalta, kun taas tiistaina olen valmiina laittamaan narun kaulaan. Miten sanoisin, että olen normaalisti ihan pirteä, huumorintajuinen ja energinen. Välillä jopa aika adhd.
Tuntuu jotenkin turhauttavalta, ja petyn yhä useammin itseeni siinä, että taas koko maailma romahti, ilman mitään syytä. Tavallaan pelkään itseäni, pelkään sitä, että mihin lopulta menen sen ahdistuksen myötä. En todellakaan halua elää näin, haluaisin olla onnellinen, haluaisin taas opiskella. Aina välillä olen yrittänyt käydä työharjoittelussa, mutta viimeisin harjoittelu päättyi tuossa kuukausi sitten, kun olin liikaa poissa ja myöhästelin. Tosiaan unirytmini on ollut jo pitkään sellainen, että 3-6 aikaan aamulla nukahdan ja herään joskus iltapäivällä. Olen yrittänyt korjata unirytmiä, että näkisi päivänvaloa vähän pidempään, mutta en kai sovi aamuvirkuksi. Välillä haluaisin hakata päätä seinään, et nyt saakeli lopeta se pillittäminen, kaikkihan on oikeasti ihan hyvin! On mulla ystäviä, ja olen ihan tykätty ihminen, mutta pää ei aina ole samaa mieltä.
Onko kenelläkään samanlaisia tuntemuksia? tai olisiko jollain jotain neuvoa mitä kannattaa tehdä, kun ahdistus käy sietämättömäksi? Itse jään aina vellomaan siihen ahdistukseen ja pää vaan jauhaa “ei susta ole mihinkään, ei sun elämässä ole mitään” jne… Vaikka normaalisti en todellakaan ole sitä mieltä, normaalisti olen jopa aika positiivinen ihminen, eli en tosiaan koe olevani masentunut, sitä mulle on sanottu, että ehkä olet masentunut ja tungettu jotain masennuslääkkeitä. Toinen diagnoosi oli paniikkihäiriö, johon sain lääkityksen, mutta siitä ei ollut mitään apua, enkä koe olevani myöskään paniikkihäiriöinen, koska en ole aikoihin saanut mitään paniikkikohtauksia. Toivottavasti ei kuulosta kauhean sekavalta, yritin saada tiivistettyä tämän vuosien tarinan hyvin lyhyeksi…
