Toivon tappaminen

Kotikanava
1

Hyvää iltaa Kotikanavalle. Olen seurannut kanavaa jo kauan, mutta harvoin jaksanut itse kirjoittaa, nyt koen siihen tarvetta. Muutin hiljattain pois yhteisestä kodista alhoholistiavokin kanssa. Takana on useampi vuosi yhteistä, ja viinanhuuruista, elämää kaikkine mahdollisine siihen liittyvine ongelmineen. Tein lähtöä pitkään ja ymmärsin jo pari vuotta sitten hakea edes itselleni apua, kun avomies ei siihen suostunut. Olen saanut itselleni apua Al-Anonista ja hoitopaikoista, joissa hoidetaan myös alkoholistien läheisiä, mutta yhteen asiaa ei tahdo auttaa mikään: toivoon oman rakkaan juopon parantumisesta. Olen vuosien varrella kuullut niin monia lupauksia hoitoon menemisestä, etten jaksa laskea. Lopulta tajusin, että minun on oikeasti pakko lähteä ja pelastaa edes oma elämäni, kun arjesta ei tullut yhtään mitään ja kotiolosuhteet alkoivat olla jopa vaaralliset. Siitä huolimatta on vaikea lakata toivomasta, että juoppo hakisi itsellen apua ja lakkaisi tuhoamasta omaa ja läheistensä elämää. En enää yritä “auttaa” häntä, koska tiedän, että minun läsnäolostani loppupeleissä ole mitään apua eikä ketään voi pakottaa raitistumaan. Silti. Se toivo.

Monet muutkin tunteet ovat tällä hetkellä vaikeita. Lähipiirini tietää ongelmiemme todellisen luonteen ja tukee minua, mutta harva ymmärtää, miksi suren eroani - heidän silmissään mieheni on pelkkä hirviö. Harva ymmärtää, että tunnen tällä hetkellä pikemminkin surua kuin vihaa, koska vihaamisen lopetin jo jonkin aikaa sitten. Yhdessä ollessamme olin tosin vihainen jatkuvasti, koska katastrofeja riitti, mutta poismuutettuani suren ennen kaikkea sitä, että mieheni ei ole terve enkä siksi voi elää hänen kanssaan. Sitä on vaikea selittää kellekään, jonka mielestä erossani ei ole mitään miettimistä eikä suremista.

Tämmösiä ajatuksia tänään, päivä kerrallaan eteenpäin vaikeiden tunteiden kanssa… Voimia kaikille kanavalaisille!

2

Täällä näköjää hullu seula.
Helvetti, minä se olen…kiitti…

3

;O

4

Anteeksi mitä? Olisi kiva, jos täällä saisi järkeviäkin kommentteja joskus…

5

Hei Onnelma!

Hyvä, että tulit tänne kirjoittamaan ja purkamaan tuntojasi. Luin jo eilen kyllä tekstisi, mutta en saanut heti vastatuksi. Harmi, että tuollaisia seko-kommentteja eksyy aina välillä tänne kuin ekalta vastaajalta, mutta kaikenlaisessa mielentilassahan täälläkin porukkaa liikkuu, ei varmaankaan kohdistunut sinuun ollenkaan vaan sama minne palstalle huitaisee jonkun elonmerkin :unamused: Eipä välitetä noista, niitä sattuu kohdalle itse kullekin.

Onnelma, on tärkeää, että voimme käsitellä täällä kaikkia tunteita. Olisi väärin haudata ja piilottaa tunteet, joita ehkä ympäristö pitää väärinä tai käsittämättöminä, silloinhan ne vain koteloituvat sisäämme ja aiheuttavat ongelmia joskus tulevaisuudessa. Kaksi tunnetta, toivo ja suru, jotka otat esiin, liippaavat minuakin läheltä. Minäkin yritän henkistä irtiottoa pahasti alkoholisoituneesta miehestäni, 28 yhteisen vuoden jälkeen. En ole valmis eroamaan, mutten myöskään sitoutumaan häneen (tai ennen kaikkea hänen alkoholismiinsa) loppuiäkseni. Niinpä olen muuttanut osoitteeni omaan asuntoon, vaikka käytännössä taidan olla entisessä osoitteessa yhtä paljon kuin ennenkin. Siis symbolinen ele, että irti ollaan.

Mutta minäkään en ole koskaan oppinut vihaamaan miestäni, vaan olen nähnyt ihmisen ongelman takana. Ja ihminen, jonka näen, ei ole paha, enkä soisi hänen elämänsä tuhoutuvan. En haluaisi millään luovuttaa. Tajuan kuitenkin, etten mahda mitään, yritän elää rinnalla omaa elämääni, aion selvitä, ja totisesti toivon, että mieheni selviäisi myös. Ei siksi, että voisin elää hänen kanssaan yhdessä, ei ainakaan romanttisessa mielessä. Pikemminkin olen ystävä, enkä toivo ystävälle pahaa. Ja koska olen tajunnut, että hänen selviämisensä tilanteesta voittajana ei ehkä ole mahdollista, suren, suren niin pirusti. Nyt kun minulla on oma osoite, en enää ahdistu (ainakaan niin paljoa), tiedän että minulla on pelastautumistie - mutta suren.

Jatka kirjoittamista, Onnelma! Kirjoittaminen on ainakin minua auttanut - ja se, että vastaan tulee muilta läheisiltä monenlaisia näkökulmia ja kohtaloita. Kaikki antavat ajattelemisen aihetta. Jotkut kolahtavat enemmänkin, niin kuin sinun painimisesi samantapaisten tunteiden kanssa kuin itsekin painin.

Voimia, kyllä me selvitään! Ehkä sitä toivoa ei tarvitse tappaa, kun vain jotenkin osaisimme irtautua siitä, niin että se muuttuu kainoksi toivomukseksi, eikä epärealistisin mittakaavoin hallitse elämäämme.

6

Heippa,

haluan tarkentaa, että edelläkirjoittanut ei ole tämä tyyppi täällä. Tiedä mitä ollut mielessä :astonished:

Piiras täällä vaan ja mukavaa päivää kaikille :wink:

7

Jaahas, oma aamuinen viesti tähän keskusteluun katosi johonkin bittiavaruuteen :imp:

En jaksa enää uudelleen “aivoitella” ajatuksiani, mutta toivotan sinulle, onnelma, jaksamista ja onnea valitsemallasi itsenäisellä tiellä! On ihan ymmärrettävää surra (ent.) lähimmäisen puolesta ja toivoa hänelle parempaa elämää eli päihteettömyyttä ja ennen kaikkea, halua elää päihteittä.

Kannattaa jättää ihan omaan arvoonsa se, että lähipiiri pitää miestä pelkkänä hirviönä. Luota omaan sisäiseen tuntemukseesi ja tietämykseesi siitä, mitä tuo mies todellisuudessa on. Voihan hän olla vaikka mikä persoonallisuushäiriöinen “hirviö” ja sinä vain suljet silmäsi todellisuudelta, mutta voi myös olla ihana, empaattinen ja ns. hyvä ihminen, joka päihteitä (alkoa) käyttäessään muuttuu tuollaiseksi hirviöksi. Sinä toivottavasti sen parhaiten tiedät.

Joka tapauksessa, nyt itsenäisessä elämässäsi sinulla on mahdollisuus tehdä juuri niitä asioita, joista ITSE pidät ja nautit, sinun ei tarvitse stressaantua, kokea pelkoa tai ahdistua juovan miehen touhuista. Olet siis vapaa, joten nauti siitä täysin siemauksin! Päästä irti entisestä niin konkreettisesti kuin ajatuksissasikin, mutta ole itsellesi myös armollinen eli tee “surutyö” loppuun.

Voimia ja iloa syksyyn!

8

Kiitos Rinalda ja Hemmiina! Tunteiden vuoristoradalla mennään edelleen, mutta yllättävän tasapainoinenkin olo välillä. Irtiotto asumiseron muodossa on tehnyt hyvää, on ainakin tilaa ajatella ja tehdä omia asioita ilman jatkuvaa stressitilaa holistin touhuihin liittyen. Hienoa Rinalda, että sait myös voimia muuttaa omaan asuntoon, irrottautuminen noin pitkästä suhteesta ei varmasti ole helppoa. Liike on kuitenkin symbolisen lisäksi ihan konkreettinen, kun on ainakin mahdollisuus paeta omaan rauhaan, silloin kuin sitä tarvitsee. Itse “harjoittelin” poismuuttoani pitkään: kävin vaivihkaa katsomassa asuntoja ja kypsyttelin ajatusta, prosessissa meni varmaan ainakin vuosi. Avomies ei uskonut lähtööni ennen kuin olin kantanut tavarani asunnosta ulos, enkä oikein uskonut itsekään.

Minäkään en halunnut luovuttaa, en sitten millään, vaikka kotiasiat menivät koko ajan huonompaan suuntaan. Väkivalta tuli jossain vaiheessa mukaan kuvaan ja itsesuojeluvaisto taisi lopulta voittaa halun olla luovuttamatta. Vaikeaa luovuttaminen vieläkin on ja se heikko toivo saa edelleen toivomaan ihmeitä tapahtuvaksi. Mies ei ole edelleenkään ole suurista puheista huolimatta hakenut itselleen apua eli ihmeitä ei näytä olevan tulossa, minkäs siis teet. Onneksi on sentään oma elämä, ja vaikka siihen kuuluukin nyt paljon surua, niin ratkaisuni tuntuu kuitenkin edelleen oikealta. Ja kyllä ne raivon tunteetkin sieltä näköjään alkaa jo välillä pilkahdella… En edelleenkään vihaa miestä, ehkä se raivo kumpuaa juuri siitä omasta voimattomuudesta. Että vaikka vuosia yritti parhaansa, loppujen lopuksi eroaminen on ainoa vaihtoehto, miten säilyttää oma järkikultansa.

Hemmiina, läheishoidossa puhuttiin joskus päihdepersoonasta - eli juuri siitä itsekkäästä hirviöstä, joksi päihderiippuvainen ajan ja kulutuksen mukana muuttuu. Yritän ajatella, että miehessä on monia puolia, hänen päihdepersoonansa en voi sietää, mutta onhan siellä jossain alla ihan inhimillinen olento, johon joskus rakastuin. Ulkopuolisille inhillisyys näyttäytyy varmaan sitä harvemmin, mitä enemmän alkoholi miestä vie, mutta ehkä tässä kohtaa pitää olla välittämättä muiden arvosteluista. Haukkukoot ja päivitelkööt minun selkäni takana sitten. Ihan mielenkiinnosta, miten teidän läheisenne ovat suhtautuneet suhteeseen päihdeongelmaisen kanssa?

Toivotan edelleen voimia ja kauniita unia!

9

Onnelma, vastaus kysymykseesi, miten läheiset ovat suhtautuneet. Meillä ainakin läheiset ovat sitä mieltä, että minun pitäisi jättää puoliso. He eivät ymmärrä lainkaan ratkaisua jatkaa parisuhdetta. Sieltä ei saa minkään laista tukea tässä asiassa eikä ymmärrystä.

10

Onnelma kysyy: “Ihan mielenkiinnosta, miten teidän läheisenne ovat suhtautuneet suhteeseen päihdeongelmaisen kanssa?”

Minun onkin hankalampi vastata tuohon, koska oikeastaan kukaan ei pidä miestäni päihdeongelmaisena, en tavallaan minäkään :slight_smile: Mies juo siis vähemmin, kuin kahdeksan kymmenestä lähikaupan asiakkaasta sukupuoleen tai sosiaaliseen asemaan katsomatta - oman “tutkimukseni” mukaan :wink: Myöskään ammatti-ihmiset eli kaksi eri psykologia, jonka luona kävin kuukausien ajan terapiassa, eivät pidä miestäni alkoholiongelmaisena eivätkä näe edes uhkana sitä, että hän alkoholisoituisi. No, minun mielestäni ei voi koskaan sanoa, että ei koskaan…

Silloin harvoin (ehkä joka neljäs vuosi), kun meillä menee mieheni kanssa todella huonosti ja voisiko sanoa vaikka näin, että hänen päihdepersoonansa on ottanut vallan, saattaa joku läheiseni todeta, että anna miehen muhia omassa liemessään äläkä välitä! Joku on saattanut myös ehdottaa eroamista tai kysynyt, että miten minä jaksan katsella/sietää sellaista, mutta oikeastaan jokainen, joka mieheni kunnolla tuntee, ei näe hänen persoonassaan sellaista häiriötä, että siinä olisi syytä eroon. Mies kun on kuitenkin lopulta ns. ryhdistäytynyt ja alkanut taas elää vastuullisemmin ja terveellisemmin.

Olen myös itse oppinut, että en voi puuttua kenenkään muun elämään, vaikka se minun silmissäni olisi miten tuhoisaa. Kyllä ne ratkaisut on jokaisen tehtävä itse. Ainoa, mitä minä läheisenä voin tehdä, on tarjota tukea kuuntelijan ja keskustelijan muodossa.

Tässä yhtenä päivänä ajattelin, että ehkä yksi syy, miksi vierailen täällä plinkissä, on saada näkökulmaa päihdeongelmiin koko niiden hurjassa laajuudessaan ja todeta tätäkin kautta, että omassa elämässäni ei ole läheskään niin paljon ongelmia, kuin monella muulla. Jotakin lohtua ja perspektiiviä/realismia sekin antaa.

Tsemppiä edelleenkin meille kaikille, jotka - edes aika-ajoin - kamppailemme näiden pohdintojen ja ongelmien äärellä!

11

Että mitä! Minusta kyllä täysin epäeettistä, että terapeutti alkaa määritteleen että onko jollain ongelma vai ei, varsinkaan jos eivät ole miestä koskaan tavanneet (ammattimaisempi tapa olis sanoa että saattaa olla että on ongelma ja saattaa olla että ei ole ja sitten alkaa yhdessä pohtia että miksi ylipäätään tälläistä kysymystä mietit). Jokainen tavallinenkin taallaaja ymmärtää, että alkoholiongelman määritteleminen ei ole yksinselitteistä. Voidaan laskea juomamääriä, käyttökertoja, juomisen aiheuttamia haittoja juojalle itselleen ja/tai läheisille jne.

Raitistuneena alkoholiriippuvaisena ja läheisenä, joka olen kärsinyt myös kumppanin juomisesta ajattelen nykyään että minulle ei ole merkitystä sillä kysymyksellä, että onko joku alkoholisti vai ei - ainoa kysymys mikä minulle on tärkeä on se, että aiheuttaako toisen juominen minulle ahdistusta ja/tai muita ongelmia ja jos aiheuttaa mitä aion asialle tehdä. Enää en pidä normaalina sellaista olotilaa että vain totean että ahdistaa ja että täytyy vaan oppia sietään sitä ahdistuksen tunnetta, kuten ennen ajattelin. Kenenkään ei ole pakko oppia sietään ahdistuksen tunnetta. Mitä nopeemmin ahdistuksesta ja toisen juomisen aiheuttamista ongelmista pääsee eroon sitä paremmat mahdollisuudet on taata itselle hyvinvointi. Mitä pidemmälle opettelee sietämään ja lakaisemaan maton alle sitä vaikeampi negatiivisuuden kehästä on päästä eroon.

Tällä hetkellä olen herkistynyt ihmisten juomiselle niin että jos tapaan uuden ihmisen selvitän ihan ensimmäisenä että miten hän suhtautuu juomiseen (on tullut harrastettua nettideittailua tässä viime aikoina:) Tällä tavoin yritän välttää viinan aiheuttamille ongelmille sokaistumista, jonka valtaan on helppo joutua heti kun solmii vähänkin läheisemmän suhteen toisen ihmisen kanssa. Tietenkään koskaan ei voi tietää varmasti etteikö suhteen toinen osapuoli ratkea juomaan vaikka ei olis koskaan ennen juonut, mutta uskon että nykyinen minäni kykenee katkaisemaan suhteen sellaisessa tilanteessa. Enää en aio tuhlata yhtäkään päivää tätä kallisarvoista elämää oman tai muiden juomisen mukanaan tuomien ongelmien kanssa kamppailuun.

Olen muuten ollut aika yllättynyt miten ihmiset tuolla deittilinjoilla ovat reakoineet suorasukaisiin kysymyksiini alkoholinkäytöstä heti viestien vaihdon alussa. Yleensä kerron avoimesti omasta ongelmasta ensin. Jotkut sanovat heti että tuleehan sitä kait juotua vähän liikaa ja toiset vakuuttaa että ovat kohtuujuojia. mutta sitten kun kyselee vähän lisää niin paljastuvat vähintään epäsäännöllisen säännöllisiksi viikonloppujuojiksi. Ja se on heippa sen jälkeen:)

Aloittajan otsikkoon siteeraan jonkun muun toisessa ketjussa sanomaa. Toivoa saa olla, mutta siinä ei kannata elää. Toivottavasti saat itsesi irrotettua ongelmastanne - ainahan sen ei tarvitse tarkoittaa eroa.

12

Jos mietitään, onko mieheni tarpeeksi paha alkoholisti tai muuten tarpeeksi kunnoton että sen ns. voi jättää hyvällä omallatunnolla,
niin mä luen tämän mieslähtöiseksi ajattelutavaksi. Olen ennen ajatellut asiat mieslähtöisesti , nyt keskityn minälähtöisesti asioihin.
Kun mies raitistui, tajusin etten oikeastaan rakasta koko miestä.
En mä rakasta varsinaisesti ketään enkä mitään, muuta kuin omaa mukavuudenhalua. Vuosikausien olo alkoholistin kanssa sai mut luulemaan, että jos vain mies raitistuisi niin olisin kovinkin rakkaudellinen.
Totuus on että olinkin kylmä ihminen. Jätin sitten miehen, mutta palattiin yhteen siksi koska aloin löytää että voinko välittää toisesta, kun alkoholi ei kuulu enää päätöksentekoon.Edelleenkin olen kylmä ja jopa sadistinen “juopontekijä” eli pienillä asioilla voisin vittuilla toisen…kannustankin miestä aina viettämään paljon aikaa minusta erossa ja kannustan siihen, että minua ei tarvitse kuunnella sydämen asioissa. Jos hän alkaa juomaan, hän voi alkaa sitten juomaan. Minä en todellakaan enää tee päätöksiä, kuka on tarpeeksi hyvä minun seuraani, vaikka juomisia en katselekaan. Sen verran hyvin menee aikaa yrittäessä tiedostaa omat virheet.
mitä alkoholisti tekee, nin alkoholistihan on oikeasti valheellinen välillä ja pienistä asioista koostuu pahoinvointi…Alkoholisti pelaa omaan viinapussiin herkästi, ja yhdessäolosta lähtee aitous, ja tämä ahdistaa.
Mutta miksi ottaa se henkilökohtaisesti, kun ei toisen seura miellytä on paras olla muualla. Mutta tämän havaitsemisessa kestää aikansa koska ei ihmistä ole rakennettu toimimaan vastoin vaistojaan eli kun toinen on sairas, heitä hänet ulos. Vaan ihminen haluaa toimia niin että kun toinen ei puhu mitään, arvaa hänen ajatukset ja laita ne hänen suuhun.joku on sairas, häntä aletaan hoitaa.Mutta tottakai alkoholistiakin pitää hoitaa, sitä en sano.

13

Voimaotus: “Raitistuneena alkoholiriippuvaisena ja läheisenä, joka olen kärsinyt myös kumppanin juomisesta ajattelen nykyään että minulle ei ole merkitystä sillä kysymyksellä, että onko joku alkoholisti vai ei - ainoa kysymys mikä minulle on tärkeä on se, että aiheuttaako toisen juominen minulle ahdistusta ja/tai muita ongelmia ja jos aiheuttaa mitä aion asialle tehdä.”

Olemme tuosta täsmälleen samaa mieltä. Siinä vaiheessa, siis jokunen vuosi sitten, kun ymmärsin, että puolisoni käytös (+ moni muukin silloinen kuormittava tekijä) aiheutti minulle jatkuvaa ahdistusta, päätin hakea itselleni apua. Pääsin ensin työpaikan psykologille ja sittemmin, koettuani välillä ohimenevän aivoverenkiertohäiriön, jolle ei löytynyt fyysistä selitystä, sain lähetteen Kelan kuntouttavaan psykoterapiaan. Juuri noihin kahteen terapeuttiin viittaan tuolla aikaisemmassa tekstissänikin.

Vaikka nämä terapeutit aikansa minua ja arkisia vastoinkäymisiäni kuunneltuani totesivatkin, ettei minun tulisi olla huolissani puolisostani ja ettei mikään kertomani viittaa siihen, että vaarana olisi miehen alkoholisoituminen, niin en minä tuohon kuvitelmaan mitenkään tuudittautunut. Sen verran on omaa arviointikykyä ja älyäkin päässä, että osaan jättää nuo ammatti-ihmisten kommentit tiettyyn “lokeroon”.

Tuohon lainaamaani tekstiin vielä mennäkseni, minustakaan kyse ei ole siitä, onko mieheni alkoholisti tai onko hänestä tulossa sellainen. Kyse on minusta ja omista selviytymiskeinoistani tässä arjessani. Okei, on meillä pari tytärtäkin, mutta oikeastaan mikään ei viittaa siihen, että he olisivat kodin tilanteista traumatisoituneet. Voivat toki olla hetken ajan joskus kärsineet, mutta avoimuudella ja turvallisella “saan olla, mitä olen - voin puhua huolistani tulematta torjutuksi tai mitätöidyksi” -elämällä on noistakin kolhuista selvitty.

Mutta jottei karata aiheesta :slight_smile:, niin mitä kuuluukaan tämän keskustelun aloittajalle, onnelmalle?

14

Kiitos kysymästä, Hemmiina! Ja keskustelun kai kuuluukin vähän rönsyillä :slight_smile: Onnelmalle kuuluu olosuhteisiin nähden ihan hyvää, hyviäkin asioita onneksi tapahtuu muilla elämänalueilla. Komppaan teitä edellisiä siinä, että oman itsen hoitaminen on tärkeää, juonsivat ne kotiongelmat sitten pullosta tai jostain muusta. Itseni hoitamiseen minäkin yritän keskittyä, vaikka välillä on vaikea löytää sille aikaa. Vertaistuki on oikeastaan parasta apua, mitä on, ja sen lisäksi yritän levätä, kirjoitella ylös ajatuksia ja käydä ihmisten ilmoilla tuulettumassa. Suru suhteen päättymisestä, menneistä ja miehen alennustilasta on ainakin toistaiseksi tipotiessään, nyt tilalle on tullut se raivo, jonka puuttumista ensimmäisessä kirjoituksessani ihmettelin. Koetan suhtautua siihen niin, että tämäkin on varmaan vain yksi vaihe irtipäästämisen prosessissa, mutta voimakkaita tunnetilojahan nämä… Tunnen vihaa juoppoa kohtaan, koska hän kohteli minua niin huonosti, ja samalla itseäni kohtaan siksi, että siedin sitä huonoa kohtelua vuosikausia. Välillä voin ihan fyysisesti pahoin, ja luulen sen johtuvan ihan näistä olo- ja tunnetiloista. En siis ihmettele, jos jollekin muullekin on ilmaantunut selittämättömiä oireita, uupunut/onneton/vihainen mieli vaikuttaa myös fyysiseen terveyteen, näin ainakin minä uskon. Eli sitäkin tärkeämpää se itsensä hoitaminen! Eipä täältä tällä haavaa muuta, syys ja pimeys väsyttää, mutta päivä kerrallaan valoa kohti, sekä symbolisesti että konkreettisesti!

15

Tervehdys kanavalle, pitkästä aikaa. Edellisestä kirjoituksesta on aikaa, koska eron jälkeen elämä jatkui ja muut asiat veivät (onneksi) mukanaan. Ex-avokki hakeutui eromme jälkeen hoitoon ja raitistelikin useamman kuukauden, pystyimme olemaan jopa jotakuinkin normaaleissa väleissä. Ajattelin jopa, että ehkä sitä toivoa sittenkin on. Emme kuitenkaan palanneet yhteen ja lopulta muutin uuden työpaikan perässä kokonaan pois kaupungista. Mies ratkesi uudelleen ja on sillä tiellä edelleen, matkalla varmaan ennenaikaiseen hautaan. En tiedä, miksi juuri nyt, mutta nyt parin viime viikon ajan on ollut tarve ajatella miestä taas. Paljon. Olen valtavan surullinen siitä, että mies ei pystynyt lopettamaan juomista tälläkään kertaa. Suhdettamme en oikeastaan jaksa enää muistella, mutta mistä tämä äkillinen surullisuus? Erosta tuli vähän aikaa sirren vuosi. Pystyykö sitä toisen puolesta huolehtimista ja suremista lopettamaan koskaan? Itselleni on tapahtunut eron jälkeen paljon hyviä asioita ja välillä on jopa huono omatunto siitä, että itsellä menee mallikkaasti samalla kun miehen vointi vaan huononee. En tosiaan oikein ymmärrä, mitä käyn tällä hetkellä läpi…

16

Hei vaan onnelma ja kiva, kun “ilmoittauduit” :slight_smile:!

Eiköhän se ole aika luonnollista, että tietyt menetykset muistuttavat olemassa olostaan aina aika-ajoin. Ehkä se on joku luonnon tapa auttaa ihmisiä työstämään elämässään tapahtuneita asioita niin, etteivät ne tunteet “lokeroidu” johonkin sisimpään ja aiheuta haittaa vuosien päästä.

Itselleni tämä harmaa ja pimeä vuodenaika on usein ollut melko raskas. Olo on tuntunut vetämättömältä ja tunteet nostaneet päätään. Arjessa on tavallaan liikaa hiljaista ja yksinäistä aikaa, jolloin ne tunteet ja ajatukset pääsevät yllättämään :wink:

Minulla on nyt kulunut erosta reilut puoli vuotta. Miehen kanssa pidetään melko tiiviisti yhteyttä eli läheiset ja välittävät välit ovat säilyneet, mikä on oikein mukava asia. Meni jo aika pitkään, etten tuntenut enää surua menetetystä yhteisestä vanhuudesta, mutta nyt viikonloppuna ja edellisenäkin huomasin kyynelehtiväni menettämääni lähimmäistä. Järki sanoo - onneksi - että paluuta entiseen eikä uuteenkaan yhteiseen tule olemaan. Oikeasti en haluaisi arkeani enää jakaa eksäni kanssa, vaikkei siihen juomista kuuluisikaan. Hän on vaan perusluonteeltaan jo niin “kuormittava”, vaikka muuten rakastettava onkin.

Itse koen, että juuri näin on hyvä. Voihan se olla, ettei kaikki suju näin tasaisesti ja luontevasti tulevaisuudessa, mutta miksi murehtisin etukäteen.

Pirteyttä ja onnea elämääsi, onnelma, anna tunteiden tulla, mutta anna niiden myös ajallaan mennä :slight_smile:

17

Tartuin tähän keskusteluketjuun tuon otsikon takia. Toivon tappaminen. Juuri se kysymys mielessäni tulin näille sivuille.
Mieheni on juonut päivittäin, ja runsaasti, jo pitkään. Itsekin olen leikitellyt suurkulutuksen kanssa mutta lopetin kun meille tuli lapsia, enkä ole aloittanut uudelleen sen jälkeen. Nuorin on ihan pieni vielä, mutta tuntuu siltä että heti kun vaan lasten kanssa alkaa pärjätä yksinkin niin haluan pois tästä avioliitosta.
Mitta on ollut melko täysi jo pitkän aikaa. Aiheesta on puhuttu jo moneen otteeseen, vuosia sitten ensimmäisen kerran, mutta mitään vähentämistä ei ole tapahtunut, miehellä alkon käyttäminen on vaan lisääntynyt vuosien mittaan. Nyt on sitten harkinta-aika menossa eikä mies ota vieläkään tarpeeksi vakavasti tätä juomisen vähentämistä. Tai sitten on vaan jo niin syvällä ettei pysty enää vähentämään. Salapullot ja aamuryypyt on olleet tuttuja jo pitkään, ja viimeisin ärsytyksen aiheuttaja on yöllä juominen. Nukahtaa siis pöhnäänsä jo tuossa iltasella pian sen jälkeen kun olen saanut lapset nukkumaan, ja sitten jossain vaiheessa kun itse olen mennyt nukkumaan, tämä on herännyt ja juonut ja pelannut jotain nettipeliä. Usein menee jokunen kalja, viime yönä oli uponnut n. pullo viiniä. Tätä oli edeltänyt saunominen, johon liittyy aina se että kun olen lasten kanssa iltatoimissa, hän voi kaikessa rauhassa juoda niin paljon kun huvittaa ja sitten hän kömpii jossain vaiheessa tuijottamaan lasisilla silmillään ja yrittää jutella jotain, jolloin viimeistään puheesta huomaa että juotu on ja reippaasti. Tätä tapahtuu viikonloppuisin, useimmiten miolempina iltoina ja joskus sunnuntaina, viikollakin. Tuo sauna on lämmitettävä melkein joka ilta. On puhtoinen miekkonen mulla!
Mua ottaa tää aika rajusti päähän. Lapsuudessa sain kyllä ihan riittävästi sössöttävästä lasisilmäisestä äijästä. Äiti on ja oli raitis, mutta ei jaksanut olla meille läsnä oleva äiti kun kaikki voimat meni juopon kanssa riitelemiseen. tämän toistumista omassa perheessäni olen yrittänyt kaikin voimin välttää. Olen yrittänyt jutella miehelle aiheesta rauhallisesti mutta päättäväisesti ja lujasti, mutta asia ei pysy mielessä paria päivää pitempään. Pariin otteeseen on mennyt päreet todella ja olen huutanut miehelle oikein kunnolla ajatukseni julki. Lasten kuullen valitettavasti. Hetkittäin on pieniä toivon hetkiä, että jestas, onnistuisko tänään olla ilman juomista. Aika usein olen saanut huomata viimeistään seuraavana päivänä että jossain oli taas jemmapullo josta käytiin salaa ryypyllä.
No aika toivotonhan tää tilanne on, tajuan sen nyt kun kirjoitan sen tähän. Mutta jotenkin kun mies vakuuttaa että hän ei halua meitä menettää, toivo herää että ehkä hän sittenkin… Ja se toivo. Se on se joka kaataa mun kaikki aikomukset lähtemisestä. Rakastan miestä kovasti, mutta vihaan hänen alkoholismiaan! Ja mulla vieläkin elää se haave että lapsilla olisi isä joka huomioi heidät, rakastaa heitä, on heille läsnä eikä laita viinaa elämässä ensimmäiselle sijalle! Olen etsinyt asuntoja, olen järjellä ajatellen ihan valmis tekemään tarjouksen omasta asunnosta, mutta sitten sydämessä ajattelen että jos hän sittenkin päättää raitistua just kun oon tehnyt asuntokaupat ja odottelen että asunto vapautuu… kuinka voisin jättää hänet juuri kun hän yrittää tehdä parannusta? Ja sitten toisaalta tiedän sen sydämessäni yhtä hyvin kuin järjelläni, että saan kärsiä ja itkeä vielä monet monet kerrat jos hän alkaa yrittää raitistumista ja laitan toivoani häneen enää yhtäkään kertaa. Siis miten saan sen toivon kuolemaan!!! Kuinka saan sen haaveen unohdettua että tytöilläni olisi kunnollinen isä, sellainen jota mulla ei koskaan ollut?