Puolisoni oli kahdessa eri hoidossa viime vuonna. Yhteensä noin 4kk vuodesta. Tuntui, ettei mikään auta, edes minnesota. Viimeisenkin hoidon jälkeen tuli aika pian pieni retkahduksen alku. Oli ostanut juomia, mutta muutaman annoksen jälkeen heittikin loput viemäriin.Nyt ollut muutaman kuukauden selvinpäin ja kokoajan tuntuu menevän vähän helpommin. Ei ole vuosikausiin ollut näin pitkään juomatta. Olin varautunut siihen, ettei tule raitistumaan. Ajattelin, että kun hoidon jälkeen tulee kotiin ja eka putki alkaa, otan lapset ja muutetaan pois. No, ei ole tarvinnut lähteä. Silti jotenkin kokoajan odottaa koska retkahtaa. Siihen on niin tottunut. Mutta ehkä tässä sitten toivoa on. Paljon on korjattavaa, ennenkuin liitostamme voi tulla eheä kaiken kurjuuden jälkeen, mutta ehkä tämä tästä pikku hiljaa:)
Lykkyä matkaan! 
Jos miehesi on Minnesota/AA-tyyppisen hoidon läpikäynyt hän tietää, että raittius on oma juttu, sitä ei voi laittaa kenenkään muun kontolle kannettavaksi. Läheisenä voit parhaiten auttaa elämällä normaalia elämää vieressä. Vuosien myötä kertynyttä katkeruutta ei ehkä kerralla kannata toipuvan päälle kaataa, se kannattaa käsitellä muualla (AlAnon, terapia tms). Kaksi kuukautta on vielä lyhyt aika raittiutta, mutta hieno alku jos mies on tosissaan. Hirmu monilla tuo raitistuminen tapahtuu notkahdusten kautta, mutta jos taju elämänlaadun paranemisesta raittiuden myötä ja - ja halu muuttaa elämää on kohdillaan, niin raittius löytyy!
Olen itse viisikymppinen nainen, alkoholisti, kohta 3 vuotta raittiina Minnesotahoidon jälkeen. Kun olen seurannut noita kanssani kohti raittiutta pyristeleviä alkoholisteja ja heidän perheitään, olen mielestäni ovaltanut, että:
- parhaiten raittiina pysyvät ne, jotka ovat hoitaneet itseään myös virallisen hoitojakson jälkeen. Siis ne, jotka ovat käyneet ryhmissä (AA tms) purkamassa mieltään, terapioissa tai parhaiden kavereiden kanssa kykenevät puhumaan asiasta ja “tyhjäämään” säkin selästä puhumalla eikä juomalla. Täälläkin monesti läheiset kyselee holistilta syytä narauttaa korkki auki, ja monesti tuo vastaus on ollu “ahistus”. Asiat pyörittää, murheet kiertää, niistä ei puhu, paine nousee - ja nirsk…
- parhaiten perheistä pärjää ne, joissa myös se juomaton läheinen hoitaa jotenkin itseään. Lääkäritkin myöntää, että alkoholismi on koko perheen sairaus. Niin kuin muistisairaan kanssa, alkoholistinkin kanssa perheenjäsenet alkavat muokata omaa käyttäytymistään sairauden vuoksi. Joskus näkee perheitä, joissa holisti on ollut rattiina vuosia, mutta puoliso jatkaa omaa käyttäytymistään kuin perheessä yhä juotaisiin: kontrolloi ja vahtii holistin menoja, pelkää poissaoloja ja käy läpi samaa tunnemylläkkää mitä elämä oli juovana aikana. Tuo on surullista koko perheelle. Parhaimmillaan kaikki perheenjäsenet voivat toipua tuosta tunnesairaudesta niin, että seisovat kaikki omilla jaloillaan ja huolehtivat ensin omasta hyvinvoinnista. Hyvinvoivat, energiset ihmiset kykenevät ottamaan ihan luontaisesti läheiset huomioon, ja noin hyvä kertyy perheessä ja muussa ympäristössä