Tässä sitä sitten kirjotellaan. Monet kerrat meinannut aloittaa, mutta kokenut, ettei riittävästi tai tarpeeksi tyhjentävästi osaisi vielä kirjoittaa. Aiemmin luulinkin, että kirjoittaisin enimmäkseen vain alkoholistiäidistäni, vielä kuvitellen muun elämäni paremmaksi kuin onkaan…
Tosiasia on, että alkoholistiäidin lisäksi myös avomieheni on alkoholisti… Koko meidän suhteen ajan (noin 7-vuotta) oon kyllä ollut hyvin tietoinen, että todennäkösesti joudun tilanteen jossain vaiheessa myöntämään… Nyt se on iskenyt vasten kasvoja, sillä äidin Minnesota-hoidon ja läheisviikonlopun (niin, ja siitä seuranneen repsahtamisen…) myötä oon ite suhtautunut aina vaan kielteisemmin alkoholiin ja haluaisin tällä hetkellä itse elää lähes raitista elämää. No, mies “yllättäen” ei.
Tänä yönä oon saavuttanut sen pisteen, että suunnittelen tieni vievän asuntotoimistoon maanantaina. En tiedä pystynkö vielä siihen, mutta toivon niin sydämestäni. Oon vielä nuori (alle 30-vee), eikä olla onneksi ehditty naimisiin, tai tehdä lapsia. Lähitulevaisuuden suunnitelmia kyllä olivat molemmat (koska jännästi sitä osaa katsoa asioita ruusunpunaisten lasien läpi, kun haluaa todellisuutta paeta)… 
Tiedän, että tää matka tulee olemaan vaikea… Mies on aidosti ihana ja meidän arki on ihan mahtavaa yhdessä. Rakastan kovin… Ja tosiaan se naimisiinmeno oli suunnitteilla ja vauvakuume ollut kova, suuri suru on, kun molemmat onnet karkaa kauemmaksi tämmösen pa*kan takia… Mutta en ole valmis uhraamaan omaa onneani ja hyvinvointiani edes satunnaisesti, kun kyse on alkoholista. Mieluummin elän yksin, kun kärsin sen vuoksi. Erityisesti, kun tiedän, ettei tilanne tule muuta kuin pahenemaan tulevaisuudessa. Vielä ollaan siis siinä pisteessä, ettei mies juo arkena, eikä aivan joka viikonloppukaan. Mutta sitten kun ottaa, niin ottaa yleensä kunnolla välittämättä mistään tai kestään ja juo sammumispisteeseen ja oksentelee jne. Ja tuntuu siis noita viikonloppuja olevan juomatta lähinnä siitä syystä, että minä niin haluan. Äitinsä on vaikeasti alkoholisoitunut, isä tuurijuoppo… Eihän nuo lähtökohdatkaan kovin maireat ole.
Viime viikonloppuna sano mulle, että mitä jos ottaisi pari kaljaa… Hermostuin, panikoin, ahdistuin. Kysyin ne perinteiset kysymykset, että miks pitää taas juoda, kun vasta ollu reissussa missä ottanut jne. Kysy multa sen perinteisen: “mikä siinä on muka niin paha, että ottaa pari olutta…” Sanoin mm. että ota sitten ja osota, että osaat ottaa oikeasti ne muutamat, etkä sitten örvellä tms. Myöhemmin laitoin anteeksipyyntöviestiä (kimpaannuin siis ja latelin kaikenlaista… No, tiedättehän te…), kun lähti kyläreissulle ja kerroin, etten vaan voi itelleni mitään, mutta juominen ahdistaa niin että rintaa puristaa ja sydän hakkaa. No, ei sitten ottanut ja ilta meni lopulta ihan mukavissa merkeissä. Hetken jo elättelin toivetta, että ehkä mies ei sittenkään olis alkoholisti. Turhaan toivoin.
Tänä viikonloppuna ei enää kysellyt. Eilen joi yhden lonkeron ja jotenkin aavistelinkin, että kaljahammasta edelleen vaan kovasti kolottelee… Ensin löytikin iltasella vaatehuoneesta vajaita kaljajemmoja, jääneet reissuilta, kas kun nyt sopivasti löyty… Ne lappo kylmään sanomatta mitään. Sitten aloitti kuuden aikaan lonkerolla. Otin itekin kaks mukillista, ajattelin, että katotaan nyt miten käy kun en alakaan heti mäkättämään, että osaako ottaa ne parit. No, nyt onkin sitten baarissa ja lähtiessäänkin oli siinä pisteessä, että meinas alkaa rähistä mennessään. Ja oli niin kovin kaukana siitä miehestä, jota rakastan. En vaan jaksa enää.
Luulen, ettei meidän yhteiselosta tule mitään. Kaikenlaisia vaihtoehtoja siis pohtineena. Mies ei halua kokonaan juomista lopettaa, tämä tullut ilmi monista aiemmista keskusteluista ( 
) joita ollaan asian tiimoilta käyty. Enkä ole sellanen ihminen, että voisin sitä vaatiakaan. En pystyis elämään sen kanssa, että määräisin jonkun tekemään jotain “noin isoa” vain siksi, että mulla olis parempi olla. Itekään en voi kuitenkaan tässä jatkaa, sillä en halua myöskään omaa elämääni pilata sillä, että toinen tekee jotain mitä en vaan yksinkertasesti kestä ja joka pilaa mun viikonloput ja mielenterveyden… Enkä halua mahdollisia tulevia lapsiani laittaa kokemaan samaa, mitä itse olen lapsena kokenut.
Kirjoitan tän nyt, sillä tiedän, että huomenna, kun se krapulainen makaa tuolla ja kerron suunnitelmistani, se tietenkin alkaa taas mua puhumaan ympäri ja kertoo kaiken paremmaksi. Ja mussa pieni toivonkipinä herää… Toivon, että sillon osaan tulla tänne lukemaan tän tekstini ja muistelemaan näitä tuntemuksiani… Koska, yksinkertaisimmillaan, tämä ei ole sitä elämää, mitä haluan elää.
Tän ketjun otsikko viittaa noihin alkoholistin läheisten rooleihin… Äidin läheisviikonlopun aikana koin, että kaikista mainituista roolimalleista, joita alkoholistin lapset ottaa, olisin eniten juuri sankarilapsi. “Hauskaa” siinä on se, että ominaisiksi piirteiksi mainittiin, että nai todennäköisesti alkoholistin… Niinpä. Nyt toivon mukaan, osittain läheisviikonlopusta jotain saaneena, voimaannun ja toivun niin, että pääsen tuosta sankarilapsen viitasta, ja jätän ainakin tämän alkoholistin naimatta… Niin, itsestänihän se vain on kiinni…
Sekavaa tekstiä, mutta tämä toivottavasti on alku.
