Viikon tauon (loman) jälkeen taas maisemissa. Heti pitää sanoa, että olipa loistava lomaviikko selvinpäin. Paljon urheilua, perheen kanssa touhua yms.
AA:sta sen verran, että asun Tampereella, jossa vaihtoehtoja kyllä riittää. Ja montaa ryhmää on tullut testattua, myös yhtä englanninkielistä. AA ei vaan ole mun juttu vaikka monella muulla toimiikin hyvin.
Domino, sulla on erittäin hyviä ajatuksia ja mun mielestä täydet mahdollisuudet raittiiseen elämään. Itse pidin raittiutta pitkään mahdottomana ajatuksena mutta sitten kun sitä raitista aikaa alkaa kertyä, niin siitä muodostuukin uusi, paljon paljon mukavampi elämäntapa. Olen tässä viime aikoina tajunnut, että aiemmin sitä odotti juhlilta, saunailloilta, viikonlopuilta ja arjelta vain juomista; “kun nyt saadaan pelattua tää golf-kierros alta pois, niin sitten pääsee juomaan” yms. Nyt huomaa odottavansa kavereiden näkemistä, juttelua, aitoa olemista lasten kanssa jne.
Itsellä kohta 5 kk takana. ensi viikolla menen viikon intervallijaksolle paikkaan, jossa olin 4 viikkoa hoidossa raittiuteni alussa. En koe, että hoitoa tässä kohtaa varsinaisesti tarvitsisin mutta menen kuitenkin, ettei totuus pääse unohtumaan.
Tatulla on kova asenne päällä ja kirjoitustasi lukiessa tulee itsellekin toiveikkaampi olo Minä olen tässä tuuminut asioiden menoa muutaman vuoden takaa ja tullut siihen tulokseen, että tipahdin raittiudestani siitä yksinkertaisesta syystä, että hukuin kaiken silloisen elämän hektisyyteni aaltoihin. Meni niin lujaa, että unohdin oman hyvinvointini ja tasapainoni HOITAMISEN. Se, että Tatu käy nyt jaksolla vaikkei hoidolle erityistä tarvetta tunnekaan, kuvaa minun mielestäni hyvin sitä oikeaa asennetta, millä tähän juttuun on hyvä suhtautua: raittius on meikäläisten tapauksessa koko pohja kaikelle hyvinvoinnille ja siihen liittyy niin paljon muutakin kuin korkin kiinni laittaminen. Raittiutta kannattaa hoitaa sen eri vaiheissaan ja pitää huolta siitä, että elämässä jonkinlainen peruspohjavireinen tasapaino on hauillaan jatkuvasti. Mitään hampaat irvessä vääntämistä sen hakemisen ei tarvitse olla, vaan juuri tuota Tatun kaltaista iloista ja innokasta tapaa elää ja kasvaa omaksi itsekseen; sitä “paljon parempaa elämäntapaa”.
Näin on. Sitä alkaa ajallaan nähdä sen huuruisen harson läpi jotenkin sinne elämän ytimeen: lakkaa odottamasta, että voi dokata kavereiden kanssa; alkaa odottaa kavereiden tapaamista. Juomiselta vapautuu käsittämättömän paljon aikaa ja energiaa ja kun sitä energiaa alkaa vapautua, alkavat tunne-elämänkin lukot aukeilla - ja sitä myöten elämästä tulee täydempää, iloisempaa. Vain viisikin kuukautta näyttää Tatun kohdalla jo riittäneen näin suuriin muutoksiin. Oletan, että samaan aikaan on tullut tehtyä perusteellisesti töitä itsensä kanssa. Minä olen mokannut kuukausienkin raittiit pätkät sillä, että olen jättänyt sen duunin tekemättä: näin raittiudesta on tullut pelkkää kuivilla oloa eikä se elämä itsessään ole sen kummemmaksi muuttunut. Harson läpi olen yhä katsellut, yhtälöstä ei ole puuttunut kuin yksi vaivainen kertomerkki, se alkoholi. Mikään yhtälö ei toimi, jos sitä yrittää jotenkin vajaana ratkaista: se on uusittava koko yhtälö, mutta ajan kanssa ja kaikessa rauhassa.
Isot kiitokset monista mukavista sanoista Antilooppi!
Ja ennen kaikkea kiitokset erinomaisista ajatuksista! Puet tuossa sanoiksi ison osan siitä mitä myös allekirjoittanut raittiudesta ja sen onnistumisen edellytyksistä ajattelee. Mulla on ollut siinä mielessä hyvä tuuri, että pääsin hoitoon loistavaan paikkaan, jossa tapasin raittiuttani tukevia loistavia ihmisiä. Näiden, nyt jo ystävien, kanssa olemme tavanneet hoidon jälkeen kolmen kuukauden ajan vähintään kerran viikossa. Ja vakaa aikomus on näitä tapaamisia jatkaa. Meillä on oma kuuden hengen ryhmämme, jossa kaikki saavat ja antavat tukea toisilleen. Ryhmässä on myös henkilöitä, joilla on paljonkin kokemusta epäonnistuneista raitistumisyrityksistä. Tavallaan karua mutta juuri näiden henkilöiden epäonnistuneiden yritysten avulla olen ehkä osannut tehdä tiettyjä asioita oikein enkä ole sortunut kuvittelemaan, että olisin jotenkin valmis tämän asian suhteen. Mulla on paljon asioita elämässäni (työ, perhe, kilpaurheilu, musiikki, ystävät, yms.) mutta yritän pitää huolen siitä, että kaiken härdellin keskellä muistutan itseäni sairaudestani sopivin väliajoin. Ja yritän tehdä sen itseäni syyttämättä tai tuomitsematta, ainoastaan realiteetit tunnistaen.
Vertaistuki on aivan kiistämättä myös itselleni ehkä tärkein “menetelmä” tässä kaikessa. Joku juuri sanoi esim. niin, että ajatus edeltää tunnetta: kolme sanaa, jotka auttoivat minua sillä tietyllä hetkellä havahtumaan, kun olin itse fiiliksineni jossain sekamelskan ja turhautuneisuuden suossa. Sitä on turha odottaa mitään oikeita hetkiä, oikeata saumaa, inspiraatiota, taivaankappaleiden asentoa tjms. Ei tässä tunteen perässä juosta, vaan RAKENNETAAN tätä raittiutta ja elämää. Siihen kuuluu se, että välillä vilahtaa armo taivaanrannassa ja välillä se, että on itsensä kanssa aivan hukassa. Alkoholismi on sairaus vähintäänkin silloin, kun riippuvuus hallitsee elämää, psyykettä, sosiaalista toimintaa jne. Kylläpä tiiätte! Ajan kanssa on otettava riippuvuudesta niskavoitto ja tyrmäyksiin ei ole omissa otteluissani tähän mennessä pystynyt kuin vastustaja Täytyy itse toimia toisella tavalla, ehkä sitkeästi väsyttää se. Aikamoinen urakka itselläni on juuri ajatteluni kehittämisessä. Siksi tarvitsen siihen sekä A-klinikkaa että Plinkkiä, mahdollisesti jotain muutakin. Kaikki se, mitä täällä vooi käydä läpi, suodattuu vähä vähältä muuhun elämään, sen suhteisiin, siellä asennoitumiseen ja siellä toimimiseen. Olen ennenkin saanut havaita, että näin todella käy - melkein kuin itsestään - mutta se edellyttää periksi antamatonta “työtä” vaikkapa Plinkissä. Tarpeemme voivat olla kovin toisenlaisia viiden vuoden kuluttua, mutta silloinpa me hoidammekin niiden mukaisesti.
Tuokin kovin totta. Keinot, jotka auttavat alkuptaipaleella eivät ehkä ole sopivia muutaman kuukauden tai vuoden kuluttua. Sen takia asian kanssa täytyy olla hereillä, kuulostella itseään ja aktiivisesti etsiä uusia tapoja ja ajatusmalleja tällä hienolla tiellä! Menipä proosalliseksi… :mrgreen:
Kyllä se niin on, ja siihen voi luottaa, että elämä kantaa. Tämä alkuaika tässä nyt on enemmän taikka vähemmän sellaista valveillakin pysyttelemistä, mutta vähitellen sitä alkaa sitten vapautua energiaa ja huomiokykyä elämää kohtaan kokonaisemmin. Muistan itse raittiilta ajalta vaiheen, jossa jatkuva juomisen tai juomattomuuden ajattelu tuli tavallaan tarpeettomaksi: siihen koko asiaan muodostui vain uudenlainen kulma. Se ei lakannut olemasta tärkeä asia, mutta se asettui uudenlaiseen mittakaavaan. Se oli ihan luonnollista seurausta siitä, mitä aika toi tullessaan - ja se on aivan eri asia kuin unohtaa tosiasiat tai tulla niiden suhteen välinpitämättömäksi. Huomaan nyt kaivanneeni sellaista huolettomuutta ja jonkinlaista rauhaa ja tasapainoa, mutta olen jollain tasolla löyytänyt itseni haaveilemasta siitä, että se nyt vain jostain automaattisesti tähän tipahtaisi: ja niin ei tule käymään.
Olenkin nyt pohtinut sitä, että minun on aika katsoa avoimin silmin vain tähän päivään ja siihen ristiini, joka nyt on kannettavana. Tämä on tällainen vaihe ja sen kanssa on nyt elettävä. Mutta samalla olen alkanut ajatella, että minun täytyy opetella rehellisyyden nimissä myös nauttimaan niistä asioista, joista rististäni huolimatta voin nytkin nauttia: kyllä kaikkiin aikoihin, vaikeisiinkin, kuuluu myös iloja ja kiitoksen aiheita. Tämä tuntuu olevan keskeistä myös tuon mainitsemani ajattelun kehittämisen kannalta: ehkä tietynlaisesta negatiivisuudesta, kyynisestä mustavalkoisuudesta irti päästämiseksi minulla on paljon tehtävää.
Alkoholismi sairastuttaa myös ajattelun, tunne-elämän ja asennoitumisen kyvyn. Läskiksi-menee-kumminkin-ajattelutavalla tuppaa olemaan paha tapansa muuttua itseään toteuttavaksi ennusteeksi. Jossain korvien välissä sitä joko siunaa taikka kiroaa oman elämänsä ja ajautuu sitten kuin huomaamattaan kierteeseen, joka ainakin minun kohdallani johtaa helposti juomiseen. Juotattaminen on aina reaktio, se on oire: en minä sitä viinaa OIKEASTI mihinkään TARVITSE.
Just niin. Törmäsin tuohon ajatukseen, kun alkuperäiskielellä jotain tässä kesän aikana luin (vrt. action/reaction). Samalla tavalla oivalsin aikanaan sen, miten alkoholi oli minuun vaikuttanut. Kyse ei ollut fyysisestä terveydestä vaan kokonaisuudesta, jossa oli mukana myös mielenterveys (sanity).
Sen takia minä kans ajattelen paljon ajatteluani: yksi asia seuraa toista. Toinen juttu on tunne-elämä ja sen kanssa toimimaan opetteleminen. Taitaa se tosiasia olla sekin, että itseä voi jossain määrin hallita, kun vähän harjoittelee - jos viitsii. Minun ongelmani on ollut, etten ole tainnut oikein viitsiä.
Mä olen oppinut ajattelemaan ajatteluani n 3 kk sitten. 39 ja puoli vuotta meni siten, etten moiseen vaivautunut. Puskin vain eteenpäin turhia pohtimatta. Ja samalla matkasin suoraa päätä alkoholistiksi, loukkasin varmaankin kymmeniä ihmisiä, ahdistuin jne.
Mulle tuo tarkoittaa tässä vaiheessa sitä, että kun mun päähän pälkähtää jonkinlainen halu tehdä jotain, yritän miettiä mistä moinen halu kumpuaa. Ja jos puhutaan yhteisestä vihollisestamme, niin ainakin mun kohdalla helpottaa, jos osaan jollain tavalla määritellä miksi minun juuri nyt tekee mieli juoda kylmä olut tai vetää kunnon kännit. Tämäkin yrittäminen omalla tavallaan “koukuttaa”; nyt haluan kohdata omat ajatukseni ja oloni, myös negatiiviset sellaiset, juuri sellaisina kuin ne päähäni ilmaantuvat. Ja sitten kun ne tunnistan, niin haluan myös aktiivisesti käsitellä niitä ja päästä taas [size=85]pienen[/size] askeleen eteenpäin.
Noinhan se juuri menee, että juotattaminen on reaktio. Minulle se on joskus ollut reaktio mihin tahansa tilanteeseen, sattumukseen tai tunteeseen. Muistan joskus kokeneeni aivan aidosti niin, että tunsin itseni ja oloni NORMAALIKSI vain juodessani kaljaa. Nyt ei ehkä olla aivan niin syvällä tässä jutussa, mutta huomaan “vähemmänkin” juomisen riittäneen oikein hyvin sekoittamaan tunne-elämääni ja nakertamaan kykyäni elää sitä.
Sellaista perustarvetta, kuin vetää kännit, ei olekaan.
Minä olen tässä tuuminut asioiden menoa muutaman vuoden takaa ja tullut siihen tulokseen, että tipahdin raittiudestani siitä yksinkertaisesta syystä, että hukuin kaiken silloisen elämän hektisyyteni aaltoihin. Meni niin lujaa, että unohdin oman hyvinvointini ja tasapainoni HOITAMISEN. Se, että Tatu käy nyt jaksolla vaikkei hoidolle erityistä tarvetta tunnekaan, kuvaa minun mielestäni hyvin sitä oikeaa asennetta, millä tähän juttuun on hyvä suhtautua: raittius on meikäläisten tapauksessa koko pohja kaikelle hyvinvoinnille ja siihen liittyy niin paljon muutakin kuin korkin kiinni laittaminen. Raittiutta kannattaa hoitaa sen eri vaiheissaan ja pitää huolta siitä, että elämässä jonkinlainen peruspohjavireinen tasapaino on hauillaan jatkuvasti. Mitään hampaat irvessä vääntämistä sen hakemisen ei tarvitse olla, vaan juuri tuota Tatun kaltaista iloista ja innokasta tapaa elää ja kasvaa omaksi itsekseen; sitä “paljon parempaa elämäntapaa”.
Täytyy itse toimia toisella tavalla, ehkä sitkeästi väsyttää se. Aikamoinen urakka itselläni on juuri ajatteluni kehittämisessä. Siksi tarvitsen siihen sekä A-klinikkaa että Plinkkiä, mahdollisesti jotain muutakin. Kaikki se, mitä täällä vooi käydä läpi, suodattuu vähä vähältä muuhun elämään, sen suhteisiin, siellä asennoitumiseen ja siellä toimimiseen. Olen ennenkin saanut havaita, että näin todella käy - melkein kuin itsestään - mutta se edellyttää periksi antamatonta “työtä” vaikkapa Plinkissä. Tarpeemme voivat olla kovin toisenlaisia viiden vuoden kuluttua, mutta silloinpa me hoidammekin niiden mukaisesti.
