Ainakin hyvä kallonkutistaja oli sitä mieltä ettei päässäni ole mitään vikaa ja hoidetaanpa tuo kipuasia kunkontoon ja kirjoitti respat ja lähetti omalääkärille ohjeet että näin jatketaan. Nyt murtui selästä nikama niin mikään lääke ei auta, no morfiinipiikki melkein tunnin. Pysyn mielipiteeni takana kun mulla on ystäviä joilla mm. ms tautia ja kovat kivut ja joskus on parempi päivä, saanut itse peseydyttyä, pukeutua ja päässyt jopa ulos niin masennus jäi sinne pimeään nurkkaan niin ko henkilö ei ole masentunut.
^Eli jos pitkään masentuneella ihmisellä on yksi hyvä päivä välillä, niin silloin se ei oo ollenkaan masentunut?! Masentuneellakin voi olla hyviä päiviä, kun eihän kenenkään mieliala oo samanlainen 24/7/365. Kroonisesta kivusta kärsivillä on hyvin hyvin usein myös masennus, joka useimmiten varmaan onkin kivuista alunperin alkanut, mut ei kivut silti masennusta miksikään muuta. Eikä krooninen kipu = masennus tai alavireisyys. On paljon ihmisiä (esim. itse kuulun niihin), joilla on kovat kivut, mut silti elämä suurimmaksi osaksi on positiivista. Mut jos vaan kelaisin niitä kipuja päivät pitkät ja kaikkea, mitä en saa tai voi tehdä, niin tottakai sairastuisin masennukseen.
Tossa yks masennuksen määritelmä ja usein testien yhteydessä sanotaankin, et pitää vastata viimeisen kuukauden voinnin perusteella.
Masennus ei oo mikään hävettävä asia, eikä tarkoita, et olis hullu tms. Ei millään pahalla neurokipu, mut sun tekstien perusteella et selkeesti vaan myönnä olevasi masentunut, vaan keksit kaikkia muita syitä, jotka ei kuitenkaan poista sitä, et oot masentunut. Jos miehellä on itsarisuunnitelmat valmiina ja kirjoitukset pääasiassa katkeria ja negatiivisia, niin kyl susta masentuneen kuvan saa. Onks tää taas joku sun pohjanmaan juttu, ettet voi myöntää olevasi masentunut, kun vertaat sitä siihen, et päässä olis jotain vikaa? Nimittäin toikin testi oli varsin asiallinen nettitestiksi ja jos siinä saa korkeat pisteet, niin ei se oo testin vika… Jos rehellisesti kysymyksiin vastaa ja tulokseksi saa masennuksen, maalaisjärjellä varustettu ihminen myöntää olevansa masentunut. Ei se tee ihmisestä muita huonompia, mut ei asialle voi myöskään mitään tehdä jos ei myönnä ongelmaa! On tainnut sun vaimolla aika rankkaa olla, kun ei masentuneen ja ehdottoman ihmisen kanssa oo helppo elää…
Niinpä. Mä en itse onneksi kärsi pahoista tai ainakaan pitkäkestoisista fyysisistä kivuista, mutta masentunut kyllä olen ja sitä olen ollut koko ikäni. Onko mun masennus sitten oikeaa masennusta, kun se ei johdu mistään ns. ulkoisesta tekijästä? En siis ole lapsena traumatisoitunut mitenkään erityisesti, kaikki lähtökohdat sinänsä olleet oikein hyvin, mutta tämä on vain mun pääni. Tietysti vanhemmiten tulleet huonot kokemukset ja se itseaiheutettu aivokemioidensa sotkeminen vaikuttavat, mutta olisin mä ilman niitäkin masentunut. Tiedä sitten olisinko vähemmän vai enemmän vai yhtä paljon, mutta sen tiedän melko varmasti, että olisin joka tapauksessa masentunut. Entä sitten ne ihmiset, jotka jonkun psyykkisen trauman takia masentuvat vakavasti, vaikka alkujaan olisivat olleet ns. tervepäisiä? Jälkeen päin tullut “kolhu” sekin on. Entäpä vaikka ihan selkeät skitsofreenikot, jotka usein ovat masentuneita? Onko se oikeaa masennusta, kun se on seurausta erillisestä psyykkisestä sairaudesta, joka ei automaattisesti kuitenkaan masennusta aiheuta?
Edit: Ja mulla tosiaan on välillä niitä hyviä päiviä, kun aurinko paistaa, elämä hymyilee, pääsen helposti liikkeelle ilman mitään droppeja jne., mutta kyllä mä silti olen vakavasti masentunut, vaikka se välillä jäisikin taka-alalle. Siihen tietoon ei edes mitään diagnooseja tarvita.
Ehkä ilmaisin itseäni huonosi mutta lääkäri sanoo että mee vähän ulos ja menisinki mutta en saa sukkia ja farmareita jalkaan vaan odotan että emäntä tulee iltapaivällä kusettamaan koiraa ja se auttaa kyseisissä toimissa. Kun katson sukkiani ja farkkuja joita en saa päälle en voi olla iloinen, kaikki työt jää tekemättä ainoastaan sylissä olen kyennyt puhdistamaan aseita mutta ampumatonta ei jaksa usein puhdistaa. Jäljelle jää tämä netti joka pitää järjissään kun on ystäviä ympäri mailman ja viitti niille valittaa tilaansa mutta yhdelle joka asuu Thaimaassa piti kertoa miksei paljon kuulu ja mun nimi ei ole missään listoilla niin nyt ulee postia pari kolme krtaa viikossa ja kysytään reilusti kuinka voit. Ahdistus häipyy heti hetkeksi yhdestä spostista joten siksi en pidä itseäni ahdistuneena koska ahdistukseen voitaisiin määrätä sposti kavereita eikä lääkkeitä.
Mulla n oikeasti ahdistuneita kavereita eikä niillä noin helpolla helppaa, ei edes puhelinsoitto vaan usein sanotaan ettei jaksa nyt ja mä puhn tunnin ja jos tiedon hinnan kauhistuttavan sanon että soitan heti takaisin niin menee mun piikkiin. Eli ahdistukseni on kummallista, koira kun tulee viereen niin se häipyy.
vittu ihan aina kun teen ton, mittari on siel lopus. Eli täydet tulee joka kerta !! 
Hei.
Edellinen testi 15.6.2012 ja pisteet 29.
Nyt kaksi kuukautta täysin selvinpäin ja pisteet 31.
Aivan samanlainen syöksy alas, kuin viime kesänä bentsotiputuksen ja nollille pääsyn jälkeen.
Rimpuillut vuodesta -95 masennuksen kanssa ja koskaan ei ole tällaista pohjaa löytynyt.
Onko syy siinä, että on tajuntaa sumentanut aina jollain tavalla ja kun nyt ei mitään käytä, niin ymmärtää kuinka todellista kaikki tämä on.
Kaikki tuntuu niin totaalisen turhalta ja yhdentekevältä.
Minua ei vaivaa mikään fyysinen vaiva, kuten joitain täällä.
Siitä tunnenkin syyllisyyttä.
Voisin käytännössä mennä ulos, mutta siellä ei ole minulle mitään.
Kuten ei ole missään muuallakaan.
Vaatteetkin saisin päälleni, mutten miksi ne päälleni pukisin?
En koskaan ajatellut, että elämä 40-vuotiaana olisi tällaista.
Olen tuhlannut niin paljon elämääni vuosien varrella kaikkeen ja siksi kaikki on nyt myöhäistä.
Suoraan sanottuna olen jo vuoden verran ainoastaan odottanut kuolemaa.
Käynyt läpi tavaroita ja heittänyt pois paljon ja jättänyt vain välttämättömät.
Yrittää pyyhkiä itseään pois tästä elämästä, vaikka on vielä elossa.
Jälleen kumoutuu totaalisesti väittämä, että kun kirjoittaa ongelmat ylös niin olo helpottuu ja on helpompi löytää ratkaisuja niihin.
Nyt tehtyäni niin, olen taas täysin voimaton ja lamaantunut kaikesta tästä, mitä elämäksi kutsutaan.
Mielessäni ei tällä hetkellä pyöri juuri muu, kuin juomaan lähteminen ja hetken helpotuksen hakeminen.
Tuon kaiken tuhansia kertoja kokeneena tiedän, ettei se johda kuin syvemmälle ahdinkoon.
Silti sekin tuntuu houkuttelevalta, koska olisi edes jonkinlainen muutos.
Vaikkakin sitten huonompaan, mutta muutos kuitenkin.
UMPIKUJA!
Mulla on tuota samaa ongelmaa, ei pitäisi muka valittaa ja elämän olla näin pirun vaikeaa, kun mulla ei ole mitään “oikeaa” sairautta. Mä sanoisin, että älä suotta tunne sitä syyllisyyttä, mutta enpä sanokaan, koska tiedän itse, miten mahdotonta sitä ajatusta on ajaa päästään pois. Sama koskee myös tilanteita, joissa ihmisillä on ainakin ulkoisesti asiat(siis muut kuin fyysiset vaivat) paljon huonommin kuin mulla. Tuntuu, että pitäisin olla onnellinen ja tyytyväinen siitä kaikesta hyvästä mitä mulla on. Niinhän mä olenkin, mutta ei se masennusta poista. Se perkeleen “pelkkä” masennuskin voi olla, varsinkin pitkään jatkuneena, todella rampauttavaa ja estää ihan käytännössä sen ulos lähtemisen tai muun toiminnan. Kyllä mä olen joskus maannut sängyssäni kusissani ja paskoissani ihan vain sen takia, että olin niin masentunut, etten päässyt edes vessaan liikkumaan. Mulla ei sitten todellakaan ole tässä tarkoitus vähätellä kipupotilaiden tilannetta, en edes tiedä, mitä joudutte kärsimään ja toivon, ettei tästä tule mitään fyysisesti vammaiset vastaan psyykkisesti vammaiset -tappelua. Jokaisella meillä täällä on omat ongelmamme.
En minäkään tarvitse joka kerta kourallista pillereitä saadakseni ahdistuksen helpottamaan. Kyllä se mullakin monesti helpottaa jonkin mukavan asian takia; oli se sitten kaunis ilma, kissan kehräys, rakkaan halaus, vanhan hyvän ystävän tapaaminen pitkästä aikaa tms. Silti mä olen todella ahdistunut, ei siitä mihinkään pääse, että ahdistus on ahdistusta. Lääkkeitä tarvitsen, mutta joskus huomattavasti vähemmän kuin joskus muulloin. On jopa ihmisiä, jotka kärsivät todella pahasta ahdistuksesta, mutta ovat päättäneet pärjätä ilman lääkkeitä ja pärjäävätkin jotenkin. Ei lääkkeettömyys tai lääkkeellisyys ole mikään ahdistuksen tai masennuksen mitta. Masennuksessa ja ahdistuksessa ei ole myöskään yhtään mitään hävettävää, johtuipa se sitten mistä tahansa. Tsemppiä, NeuroKipu, toivotan sulle joka tapauksessa ja toivon, että tilanteesi joskus edes jossain määrin paranee 
.
Monet milenterveysongelmaiset ei taida ymmärtää saiautensa vakavuutta, ku alkaa vertaileen omaa sairautta muitten sairauksiin ja vähättelee omaansa.
Mullon kai lääkitys kohdillaan 
10.7. 13 pistettä
4.8. 8 pojoa
15.9. enää 2 pinnaa 
ja kyllä musta tuntuukin ehjemmältä kun mietin viime kevättä kun vaan porasin.
Kumma testi! Olin 100% rehellinen ja vastaus oli:
Sait 0 pistettä… Kai minä nyt muutaman pisteen edes ansaitsisin!
Jokeri
^ Voi ei, kuinka vaikeaa meidän pikku Jokeripokeripoksilla on 
. Kyllä tuosta sietäisi jo masentua pahastikin, kun ei saa masennustestistä yhtään ainoaa pistettä.
Sain 10 pistettä. Olen joskus saanut noissa testeissä paljon enemmänkin, mutta silloin mulla oli pahat univaikeudet päällä ja lääkäri sanoi ettei sen vuoksi siitä voi vielä päätellä masennusta. Univaikeudet on hellittäneet, mutten edelleenkään nuku ihan kunnolla. Ehkä sitten kun pääsen kunnolla jaloilleni, saan vain pari pistettä! 
33
Elämä on ihanaa.
Sait 30 pistettä
Vastaustesi perusteella vaikuttaa siltä, että olet vaikeasti masentunut.
36 pistettä.
Ei lääkitystä.
Ei hoitokontaktia.
Ei elämää.
Kyllä nyt on akka ihmeissään Pisteet noussu yhdellä kun elämä on aikas putkessa
“Vastaustesi perusteella vaikuttaa siltä, että olet vaikeasti masentunut.” (18 pistettä)
Aloitin viimekuussa masennuslääkekuurin taas uudestaan.
Vaikutus on kyllä lähinnä se että olen vain entistä väliinpitämättömämpi. Kai se pientä lievennystä on tilaan.
Ollut jotain 2 vuotta lähes kokonaan ilman huumeita kun ei ole luukkuja ja olleet huonoimmat ajat koskaan. En suosittele. Käytännössä mennyt kaikki sosiaalinen elämä ja menettänyt otteen muutenkin elämään. Silloin kun käytin aktiivisemmin juttuja olin sentään edes välillä hetken tyytyväinen.
Kymppi. Keskivaikea. Maniat on saatu pois ja pahimmat masennuksetkin. Jossain vaiheessa sais jo olla mukavaa tai kivaakin.l
27 pistettä. On tässä joskus huonomminkin mennyt.
Sait 35 pistettä.
Vastaustesi perusteella vaikuttaa siltä, että olet vaikeasti masentunut.
Näin!
Tulipahan käytyä osasto P4:llä Ahvenistolla noin kk takaperin.
Omaehtoisesti sinne kirjauduin avun toivossa, pitkällisen masennuksen, ahdistuksen ja toivottomuuden takia.
Peräti 3-päivää jaksoin siellä olla.
Juuri sen aikaa pystyin vielä väkipakolla pitämään itseni kasassa ja estämään levottomuuden käsiin räjähtämisen.
Kyllä! Eikö asian kuuluisi olla niin, että viimeistään kyseisessä paikassa tulisi pystyä päästämään irti kaikesta?
Luottaa osaavaan henkilökuntaan ja aloittaa hidas, mutta niin kovin tärkeä kuntoutumisprosessi.
Vaan eipä asia näin edennyt.
Pakkolääkityksen/pakkohoidon pelko keskeytti muuten niin loistavan suunnitelman heti alkuunsa.
On näet aikoinaan tullut molemmat asiat koettua ja tapahtumat ovat jättäneet jälkensä.
Lääkityksestä sainkin nyt noina kolmena päivänä päättää itse, mikä onni ja autuus.
Toki kyseessä oli ainoastaan neuroleptit, koska olenhan vieroittunut onnistuneesti bentsoista yli vuosi takaperin.
Siitä kaikki ovat aina minulle mitaleita rintaani antamassa.
Koska yhtenä suurena ongelmana minulla on unettomuus niin listalla oli tarjolla: Levozin, Seroquel, Truxal ja Sparine.
Kaikki varsin epämiellyttäviä aineita vaikutuksiltaan.
Kieltäydyttyäni kyseisistä vaihtoehdoista, minulla tarjottiin myös Ataraxia ja Circadinia, joiden vaikutus oli jo entuudestaan minulle tiedossa ja täysin nolla.
Otin kuitenkin kahtena yönä ja haluttua vaikutusta ei löytynyt.
Kolmanteen lääkeryhmään kuului Chloral-liuos, jonka ilmoitettiin kyllä tuovan unen, mutta toisin kävi.
Jos olisin tiennyt millaiseksi elämäni tuon bentsolopetuksen myötä muuttuu, en olisi kyseiseen touhuun edes lähtenyt.
Ei bentsoriippuvuus mitään juhlaa ole, sen kyllä tiedän 16-vuoden kokemuksella.
Ja tiedoksi, että koko tuon ajan on ollut kyseiset lääkkeet reseptillä ja tarve ollut täysin aitoa sairauden hoitoa.
Nyt vasta ymmärrän, kuinka turhaa elämäni on, on ollut ja tulee olemaan.
Mikään taho ei minulle tule määräämään bentsoja edes hetkelliseksi lohduksi, yhä vain syvenevään toivottumuuteen, tuskaisuuteen ja ahdistukseen.
Ei edes suljetulla osastolla ja turvallisesssa ympäristössä lukittujen ovien takana.
Syynä tietenkin se, että ajaudun suoraan riippuvuuteen.
Kyseinen ajatuskuvio on siis hoitohenkilökunnalla.
Itselläni tietenkin hieman erilainen.
Tiedostan kyllä tuon mahdollisuuden, mutta peräänkuulutan sitä, edes hetkellistä rauhan tunnetta jolloin saisi levähtää.
Lukematon määrä SSRI ja SNRI lääkkeitä on kokeiltu ja aina haitat ovat isommat, kuin hyödyt.
Maniaa, unettomuutta (aivan kuin tämä vaiva ei olisi jo krooniseksi edennyt), muutoksia libidossa (nykyisetkin muutokset aiheuttavat mielialan laskua entisestään), sähköiskut ja kaikkea muuta maan ja taivaan välillä.
Ja kaikille niille, jotka valehtelevat itsellensä ja muille, ettei kyseisiin lääkkeisiin synny riippuvutta voin kertoa jotain aivan muuta.
KYLLÄ! Lopettaminen on helvettiä. Ai niin, myös tuo aika on helvettiä, kun katsotaan miten lääke vaikuttaa.
Parhaassa/pahimmassa tapauksessa lisätään kärsimystä muutamalla kuukaudela ja palataan lähtöpisteeseen.
EI kovin paljon houkuttele lähteä uusiin lääkekokeiluihin.
Nyt olenkin odottanut noin kk verran kutsua psyk.polin puolelle, josko jonkinlainen keskusteluterapia voisi jälleen ties monennenko kerran alkaa.
Vaan kovin on ollut hiljaista vastausten kanssa, vaikka asiasta olen udellut kiireellisen lähetteen tehneen lääkärin kanssa.
Odotetaan siis edelleen, hiljaa hyvä tulee.
Vai tuleeko?
Aika hiljaa tämä koko minun paranemisprosessi on edennyt.
Kohta aikaa on mennyt 20-vuotta ja tuntuu, kuin olisin syvemmällä kuin koskaan aikaisemmin.
Tiedän, ettei purnaamiseni täällä auta mitään, mutta voimani ja uskoni paranemiseen alkaa loppua totaalisesti.
En haluaisi turvautua sellaisiin huonoihin valintoihin, kuten useat lähipiiristäni ja hiipua pois.
Vaan löytää jostain kivenkolosta jonkun maagisen helpotuksen tähän elämääni.
Ei elämä ole aina pelkkää iloa ja juhlaa, mutta kyllä pitäisi löytyä enemmän onnen hetkiä.
Pari tuntia viikossa ei mielestäni riitä pitämään uskoa kauan yllä.
-Mustakäsi