Miten te pärjäätte sen kanssa, kun vaikka jotain hyvää sarjaa katsellessa siinä juodaan iloisesti viiniä kuin ohimennen?
Mulla nousee silloin aina himo viiniin ja sorrunkin usein, sillä ääni päässäni alkaa puhumaan että viinin juominen on paitsi sallittua, myös ihailtavaa ja kertoo tietynlaisesta kepeästä elämäntyylistä. Ja että jos nuokin voivat juoda ja se on sosiaalisesti hyväksyttyä, miksi ihmeessä minä keksin itselleni turhia rajoja.
Moi, Tippa.
Minuun ei vaikuta mitenkään jos muut juovat juhlien. Tuo, että telkkarissa ja arkielämässä törmää alkoholia käyttäviin ihmisiin, sitähän ei voi väistää.
Sehän siinä hankalaa onkin, kun ei voi välttää sitä. Tai voi toki, mutta telkkarittomaan elämään ennole valmis.
Se on se mielikuva mikä muhun telkkarissa sarjoissa vaikuttaa.
Mä en juo koskaan liikaa, mulla ei ole krapuloita ja annokset viikossa/kerralla pysyy yleensä suositusten rajoissa, tai menee muutamalla annoksella viikkotasolla yli. Osittain kai tästä syystä luisun helposti, koska mun on niin helppo perustella itselleni miksi itsekin voisin sittenkin ottaa lasillisen. Vaikka haluaisin olla tipattomalla. Mun on helppo perustella itselleni että on tarpeetonta luoda sääntöjä viinittömästä vapaa-ajasta. Kun ei mulla ole ongelmaa ja kauniit ihmiset telkkarissakin tekevät niin ilman huonoa omaatuntoa.
Ehkä jos kärsisin siitä että vedän heti överit, ja aamulla olis kauhea darra, olisi helpompi perustella itselle miksi ei voi kepeästi nauttia lasillista tai muutamaa kotiterasilla iltaa istuen. Mutta ne mun perustelut ja tahto pitää tipatonta häviää kun näen huoletonta ja ongelmatonta alkoholin käyttöä telkkarissa.
Okei, nyt huomasin että olet kohtuukäyttäjä joka haluaa viettää tipatonta.
On siis vaikeaa olla täysin tipaton, vaikka ei olisikaan suurjuomari. Tätä “kuvakulmaa” en oikein sisäistänyt. Itse join 112 annosta viikossa viimeiset kaksi vuotta, joka ainoa viikko! Nyt onneksi elämä on muuttunut. Tipatonta on ollut jo 6,5 vuotta. 
Hyvä että Sinä olet ajoissa liikkeellä. On hyvin tärkeää seurata omaa kulutustaan. Turha antaa päivääkään elämästään alkoholille.
Voimaa Sinulle.
Eipä juurikaan. Ainakaan jos juodaan vaikka elokuvassa lasi viiniä ruuan kanssa, niin ei tunnu siltä, että itse pitäisi kans alkaa juomaan.
Mutta jos on riehakas ja riemukas alkoholikohtaus elokuvassa, sitten saattaa alkaa miettiä kuinka kivaa olisi olla humalassa. Tällöinkin on helppoa olla ilman, jos on ollut aikomus olla juomatta.
Haluaisin lopettaa yksin juomisen. Siitä on vain tullut tapa. Ja ei, en varsinaisesti tule edes känniin. Ja se siinä onkin, se on niin turhaa.
Lääkitykseni takia pitäisi välttää alkoholia. Huomaan turvakokeista että maksa-arvot alkaneet nousta. Niin saattaisi olla ilman alkoakin, mutta silti. Hävettää kun en enää ihan pysy niissä kohtuujuomisen rajoissa viikkotasolla. Ne on niin hirmu alhaiset nykyään.
Hävettää tajuta ettei ehkä ole “normaalia” katsoa lastenleffaa lapsen kanssa viinilasi kädessä. Vai onko? Tai kun teini pyytääkin yllättäen kyytiä kaverilta, hävettää kun ei voikaan lähteä hakemaan (on ottanut sen 1,5-3 annosta eli 1-2 lasia viiniä).
Ajattelen että parempi ettei joisi itsekseen kotona vaan pelkästään jos joku erityistilanne. Mutta kun ei mun päätös pidä. Ääni pääni sisällä niin nopeasti alkaa kuiskuttelemaan ettei kohtuukäytössä ole mitään pahaa. Ja telkkarissakin tuo tuossa ottaa illalla seuraksi lasin viiniä, se on ihan normaalia. Unohdan helposti miksi en voisi ottaa.
Viime aikoina olen huomannut, itse asiassa jo pitkään, ettei viinistä tule mitenkään hyvä olo edes. En tiedä miksi otan. Se on vain tapa. Jäänne ajoista, jolloin siitä rentoutui tai jotain.
Tai ehkä pitäisi ottaa useampi annos. Nyt se yksi lasi on alkanutkin nousta kahteen.
Pitäisi myös laihduttaa, mutta en taida pystyä kaikkeen yhtäaikaa. Jos en saa ottaa viiniä “rentoutuakseni”, en taida pystyä kieltämään itseltäni muitakin herkkuja.
Jospa en enää joisi itsekseni kotona. Jospa.
Vielä jatkan.
Olen huomannut juovani tylsyyteen. Ja kun olen yrittänyt painoa vahtia, ei herkuttelukaan ole ollut vaihtoehto.
Haluaisin pitäö tipattoman tammikuun, mutta en usko pystyväni siihen. Itseni tuntien sellainen päätös alkaa pian vituttamaan ja en pysy siinä, koska kadotan syyt miksi siihen aloin. Vihaan myös sitä jos koko tammikuun menee vain sen viimesen päivän odottamiseen. En halua sellaista.
Juuri nyt olen ollut jokusen päivän, ehkä kolme, ilman viiniä ja uusi vuosikin vaihtui ilman kuoharia, kun sitä ei oltu tajuttu ostaa. Oli tarkoitus ollakin ilman alkoholia, mutta sorruin ja tarkastin josko kuitenkin olisi skumppaa. Nyt on ihan kiva mieli kun ei ollut. Kuten aiemmin sanoin, mun lääkityskin vaatisi hyvin kohtuullista alkoholin käyttöä, koska rasittaa maksaa.
Lasten edessä häpeän sitä viinilasi kädessä oloani. Häpeän. Luen kirjaa sängyllä ja piilottelen lasiani ettei teini-ikäisen terävä katse huomaisi. Ei ne mitään sano… silti hävettää.
Mietin sitäkin että häpeänkö turhaan. Jos en humallu ja juon sen 1-2 lasia niin miksi häpeän? Se ei vain tunnu sellaselta kivalta esimerkiltä. Että äiti viettää kolmisen iltaa viikossa lasi kädessä.
Ja nyt tosiaan on alkanut nousemaan yhdestä lasista kahteen. Se on toki hyvä syy himmata.
Niin tiedän tunteesi. Et ole yksin, sillä mulla ihan sama tilanne.
KIITOS!! Ihana kuulla että joku ymmärtää!! 
Paljon olen lukenut tuosta, että telkkarissa/elokuvissa/kirjoissa tapahtuva alkoholin käyttö triggeröi, mutta omalla kohdallani en tunnista tuota, vaikka aikamoinen juoppo olenkin. Tai no, olin. Nykyään jo muutaman vuoden ajan on tullut otettua kuppia n. kerran kuussa, aina ei sitäkään. Ehdoton maksimi on 2 kertaa kuussa. Kännissä on välillä kiva olla, mutta enää ei vain yksinkertaisesti jaksa ja huvita enempää, kun on tullut sitä läträämistä riittämiin harrastettua ja maailmassa riittää kaikkea muutakin kivaa tekemistä.
Mulla on vähän sama, kuin Juhanilla. Viinilasin vilahtamista telkkarissa en oikeastaan edes huomaa. Jos ryypätään railakkaammin ja se on ohjelman pääpointti, saatan ajatella, että heh, hauskat sekobileet, mutta ei huvita siltä istumalta moisiin osallistua. Lähinnä töllössä tapahtuva alkoholin käyttö kiinnittää huomioni esim. vanhoista ajoista kertovissa poliisisarjoissa, että noinko sitä vain kesken työpäivän otetaan hömpsyt tai mennään kaljalle. Ei se mitään himoja aiheuta. Samanlaista ihmettelyä vain, kuin se, että ennen sai pistää tupakaksi milloin ja missä vain tai ennen oli hassuja autoja.
Itse luen enemmän kirjoja. Kyllä monissa niissä juodaan enemmän tai vähemmän, mutta ei sekään herätä, kuin lähinnä tuumailua, että niin joo, ennenvanhaan oli viinakortit tai kieltolaki tai aijaa, tuon niminen kansallisviina tuossa maassa. Jos se on sitten jotakin rappioryyppäämisen kuvausta, lähinnä tulee se fiilis, että onneksi ei tarvitse tuollaista harrastaa.
Myöskään Alkon ohi kulkeminen, kaupan kaljatarjonta tai vaikkapa kesäterassi täynnä iloisia kipottelijoita eivät herättäneet mitään kummempia tunteita silloinkaan, kun join nykyistä useammin. Jos en ollut ottopäällä, en ollut. Sitten jos kovasti napsutti, tiesin kyllä mitä olen menossa kaupasta hakemaan ilman mitään yht’äkkistä ulkopuolelta tulevaa ärsykettä. No, tuurijuoppotyyppistä se mun juomiseni on aina enemmän ollutkin.
Aloittajan tilanteesta sanoisin, että onhan tuossa jo aikamoinen ongelma, vaikka ei olla lähelläkään mitään rappiodokaamista. Ei-alkoholiongelmainen ihminen vain pitäisi sen tipattoman tammikuun sen enempiä miettimättä, koska se on muotia tjtn. ja jättäisi alkoholit juomatta, jos ne eivät käy yksiin lääkityksen kanssa. Jos ne pari viinilasillista kovasti hävettävät ja elämä on jatkuvaa pakonomaista arpomista ottaako vai eikö ottaa ja kumpikaan vaihtoehto ei tunnu hyvältä, onhan se tosi raskasta. Ei juomisen tarvitse tuosta edes missään vaiheessa mennä rankemmaksi, kun se jo hallitsee elämää. Se korvien välissä oleva ongelmahan on lopulta aina pahempi, kuin kohonneet maksa-arvot tai se mitä läheiset ajattelevat tai kuinka paljon enemmän naapurin Pertsa ryyppää.
Noteeraan ja myötäelän juomisen lähes missä tahansa tilanteessa. Olen romantisoinut sen niin pitkälle, että jopa juomisen aiheuttamat surulliset kohtalot olen valheessa nähnyt hohdokkaina. Kuten esimerkiksi Jack London varoittaa “Tuliliemen tuttavana”-kirjansa lopussa nuoria miehiä “valkoisen logiikan” vaaroista, silti mielessäni olen ymmärtävinäni vanhan Jackin juopottelun olevan rohkea valinta ja hieno tapa poistua, minkä kenen tahansa luonnollinen järki käsittää mielettömyydeksi, omanikin. Tämä marttyyrius on keksittyä ja ehkä seikkailunhalusta johtuvaa ajatusharhaa, millä ei ole mitään tekemistä rohkeuden tai lujuuden kanssa. Juonkin usein näiden sankarieni kanssa, juon heidän juomiaan, muistelen heidän tarinoitaan, puhun heidän kielellään ja käyttäydyn kuin olisin heidän seurassaan, huonoin seurauksin, kuten arvata saattaa.
Moikka!
Kyllä! Itsellä oli aikanaan sama homma ja hyväksytin itselleni aina hyvän syyn että voin käydä hakemassa sen laatikollisen kaljaa ja törpötellä menemään,jopa arkena,ja usein se ilta venähti. Tosin aina töihin ja työ toki oli fyysistä ja krapula sai kenkää melko pian puolenpäivän jälkeen. Sitä usein jopa valmistautui “nesteyttävillä” juomilla seuraavaan päivään jottei kankkunen ollut niin paha. Tää nyt varmaan menee hieman asian ohikin mutta itse triggeröidyin aika pienistäkin asioista siihen olutpurkkiin. No nyt 3 vuotta pakkoraittiina kun +3kk syömättömyyden ja rajun painonlaskun jälkeen yhdeksäs lääkäri otti ekg:n ja siitä jatkotutkimuksiin sairaalaan ja siitä sydänteholle meikkuun. Dilatoiva karsiomyopatia ja osaston ylilääkäri mainitsi ihan vain tyyliin ohimennen että jos tästä selviät niin viimeisin oluesi oli sinun elämäsi viimeinen,tai seuraava tulee olemaan se viimeinen 
ne sanat iskostui aika hienosti tuonne kuuppaan ja nykyään on ihan sama kuka juo ja missä,niin kummasti ei mieli enää tee. Toki vältän tietoisia juomabileitä,koska en saa niistä kauheemmin mielihyvää ja sitä selkään taputtelua ei jaksa 
