Tavallista elämää etsimässä

Me Lopettajat
41

Niin no yleisesti asioiden analyyttinen pohtiminen, suunnittelu, tiedon hankinta tuottaa asioissa positiivisen muutoksen. Ajattelu ei ole turhaa. Vielä tehokkaampaa se on kun sen kirjoittaa ylös. Käyttää kirjoittamista ajattelun työvälineenä.

Liiallinen asioiden pohtiminen kuluttaa ihmisten voimavaroja. Älyllisen pohdinnan aika pitää valita silloin kun nuppi toimii parhaiten. Itselläni aamupäivällä. Saan silloin enemmän aikaa. Ainakin opiskeluaikoina toimi noin. Iltasella on hyvä rentoutua mukavaan tekemiseen. Antaa aivojen levätä.

42

Kiitokset ajatuksia herättävistä kirjoituksista. Ensinnäkin, uskon jo tässä vaiheessa saaneeni yhden elämän verran selviytymiskokemuksia, joten se kiintiö voisi siltä osin olla jo täysi, jos sillä välttyisi syöksyilemästä päistikkaa rähmälleen.

Mitä taas tähän pohdiskeluun tulee, niin yleisimmin teen sitä enemmän juuri aamusta, heräillen yleensä reilua tuntia ennen muuta porukkaa ja tällä tavoin varmistaen itselleni rauhallisen käynnistyksen päivääni. Iltapuolella olen yleisimmin jo niin väsy, että pohdiskelu moodi kytkeytyy pois viimeistään silloin kun lapset rauhoittuvat nukkumaan ja otamme vaimon kanssa kupilliset teetä, keskittäen ajatuksemme johonkin poliisisarjaan jota olemme seuraamassa. Kun nukkumaan laittaessa hetken vielä rauhoittuu lukien jotakin hengellistä kirjaa, niin ihan hyvillä mielin saa päänsä painaa tyynyyn. Ongelmaksi pohdiskelu tulee siinä vaiheessa, jos elämässäni on ylimääräisiä stressitekijöitä, joihin keskittyessäni en saakkaan kytkeydyttyä tuosta moodista pois. Juuri tämän vuoksi kulunut vuosi, vaikka raittiina mentiikin, oli äärimmäisen kuluttava. Nyt pyrin vaihteeksi lataamaan akkujani. :slight_smile:

43

:slight_smile:

44

Sisäinen rauha. Tila jonka saavuttamiseen riittää että luovutan luottaen elämään.

Aivan aluksi on todettava se, että kuten tuolla jossain aiemmassa kirjoituksessani totesin, pyrin kirjoittamaan kirjani käsikirjoituksen valmiiksi tämän kuun loppuun, sikäli kun elämä ei tarjoile mitään isompia mullistuksia. No, nyt voin hyvillä mielin todeta ensikertaa löytäneeni armollisuutta suhteessa itseeni, mitä tulee näihin suht kohtuuttomiin vaatimuksiin joita säännöllisesti itselleni lataan.
Näinhän se elämä tarjoili taas tunnepuolelle sellaiset myllerrykset vähäksi aikaa, ettei kirjan kirjoittaminen ollut se ensimmäinen aamulla mieleeni noussut asia. Mutta ei se mitään. Aikaa on.

Silti tässä hetkessä luottavaisena mietin sitä, kuinka vahvasti uskon sen toteutumiseen silti aivan lähiaikoina, alkaahan siitä jo kohta 1/3 olla valmiina.

Sitten muihin asioihin. Nimittäin tähän minun poloiseen tunne-elämääni. Se kun on ollut ja on yhä aspekti, joka aiheuttaa minulle välillä varsin kohtuuttomia vastuksia elämässä. Toisaalta, toisessa äärilaidassaan ollessaan, saa minut tekemään ja toteuttamaan mitä ihmeellisempiä asioita.

On ollut toisaalta jännä huomata itsessään se, että taas viimeaikaisten tapahtumien valossa tarkasteltuna, hyväksyminen suhteessa itseensä ja omaan rikkinäisyyteensä on ollut nousemassa. Johtunee pitkälti tapahtumista ja asioista, joille en yksinkertaisesti ole voinut mitään. Tästä seurauksena se, että henkisen tuskan kasvaessa sietämättömiin mittoihin, luovuttamisen kautta tapahtuva hyväksyminen tulee kuin itsestään.

Jotenkin olen nyt hieman hellittämässä jatkuvasta prosessoinnista, tai toisaalta siitä alkaa tulla jo niin elämäntapaa, ettei siinä enää kuluta ääretöntä määrää energiaa turhaan. Huomasin nimittäin sen, että taas vaihteeksi olen saanut kokea loistavia oivalluksia suhteessa itseeni ja ympärillä oleviin ihmisiin nähden. Jotenkin surullista on tajuta se, että vaikka monta vuotta olen rakennellut itseäni eheämmäksi, silti toisten ihmisten hyväksyntä on yhä edelleen kiinni siitä, kuinka hyvin ja hyväksytysti käyttäydyn. Toisaalta tämähän on varsin normaalia yleensä, mutta toisaalta peilaten sitä matkaa jonka olen suhteessa itseeni kulkenut, joissain kohtaa herää ajatus siitä, että ehkä minä en sittenkään ole ainut ihminen joka itselleni kohtuuttomia vaatimuksia asetan. Jos nimittäin tekemäni virhe elämässä romuttaa yhtäkkiä jonkun mielestä kerralla vuosien työni, niin ehkä vika ei olekaan pelkästään minussa. Ehkä tuon toisen ihmisen myös tulisi tarkastella omia motiveejaan asioissa. No se on taas asia joka on hänen vastuullaan, ei minun. Minä pidän huolen omasta tontistani, naapuri pitäköön omastaan. :slight_smile:

Olen tässä hetkessä viettämässä viimeistä vapaata, ennen töiden alkua. Odotan töitä innolla, mutta toisaalta olen jotenkin konkreettisesti saanut kokea sen, että kun minulla ei ole ylimääräisiä rasitteita harteillani, kykenen yhä enemmän olemaan läsnä tärkeimmilleni, eli perheelle. Olenkin pohtinut suhdettani heihin ja itseasiassa tälle aamua, istuskellessani aamuauringon noustessa pihakiikussamme, aloin miettiä sitä, kuinka voisin enemmän huomioida noita minulle niin rakkaita ihmisiä. Pienempien lasten kanssa tämä on helppoa, he kun ovat kokoajan minussa kiinni ja teemme suhteellisen paljon yhdessä. Vanhin pojistani sen sijaan alkaa olla jo siinä iässä, että jo kohta yhteinen mopoprojekti voisi olla seuraava yhdistävä harrastus. No josko siihen joku vuosi vielä menee, mutta kuitenkin. Vanhimpiaseni kun on luoteeltaan kuten minä, viihtyen paljon omissa oloissaan. Mutta kun löytyy asia joka häntä kiinnostaa, hän samantien on silmät kiiltävinä kertoilemassa kaikkea asiaan liittyvää tietouttaan. No tähän liittyen, ajattelinkin aloittaa meille kahdelle oman harrastuksen. Poikani on nimittäin hulluna kaikkeen autoviihteeseen ja vaikka ikää ei vielä olekaan kuin 10v niin tietomäärä kyseisessä asiassa on aivan käsittämättömän huikea. Siinä siis isä-poika-suhteelle varsin sopiva yhteinen ajanviettokeino. Kahden isomman kohdalla tämä yhteinen tekeminen tai sen kohde on vielä mietinnässä, joskin heidän kohdallaan koen meillä jo olevan tässä hetkessä sellainen suhde, etten koe erityistä tarvetta vartavasten miettiä yhteistä tekemistä, koska sen mitä he kotona pyörivät, meillä kyllä mielestäni varsin toimiva, molemminpuolista luottamusta huokuva suhde on jo olemassa. Vanhimmaisen pojan kanssa ajattelin talvella värkkäillä moottoripyörän kimpussa autotallissa, joten siinä varmasti riittää yhteistä tekemistä kokolailla.
Vaimoani miettiessäni koen, että meidän suhde syvenee vain entisestään, mitä pidemmälle yhteinen matkamme jatkuu. Tässä hetkessä ehkä kaipaisin sellaista kahdenkeskistä tekemistä ja olenkin miettinyt sitä, että alkaisimme joka ilta käydä yhdessä kävelyllä, siinä kun saa kummasti jutelluksi päivän tapahtumia ja samalla tuuletettua omaa pääköppaansa.

Kaikkineen minulla on tässä hetkessä äärettömän hyvä olla. Luotan elämään ja siihen, että vaikka vielä hetkittäin harhaudunkin väärille urille, niin kauan kun en konkreettisesti palaa entiseen itseni pakenemiseen, elämä kyllä pitää minusta huolta.

45

Tavallista elämää. Sitä aidoimmillaan.

Olen nyt kolmena päivänä startannut pyöräni kuuden korvilla, ajellen työpaikalle kahdeksaksi. Neljään asti ryhmän ohjausta ja sen jälkeen parisen tuntia rauhallista kruisailua kotiin. Illat touhuillen jotain pientä. Tämä tällainen tuntuu tosissaan jyvälle. Tänään vapaapäivänä tovi puusavottaa, kunnes ukonilma nousi päälle ja koko perheellä jahtasimme kirkkaana välkkyvää taivasta tuijotellen salamoita. Nyt hetken päiväunet ja ilta taas tuusaillen jotakin tuiki tavanomaista ja huomen aamulle taas kohti työtannerta.

Eilen tuntui hyvälle, kun sain palautetta siitä että ryhmässämme vallitsee todella avoin ja luottamuksellinen ilmapiiri, eli josko tuo kuvastanee sitä että nautin työstäni suunnattoman paljon, josko se heijastuu myös ympärillä oleviin ihmisiinkin.

Mutta nyt levollisin mielin päätä tyynyyn. Kiitos että olette olemassa. :slight_smile:

46

Hienoa. Tämähän alkaa nyt kuulostaa siltä, että elämääsi on alkanut tulla sitä tasaisuutta, josta kauan olet kirjoituksistasi päätellen haaveillut. :slight_smile:

47

Kyllä. Siltä se uhkaavasti vaikuttaa. Kaikki tietysti riippuu tässä hetkessä siitä, uskallanko ottaa riskin hetkellisiin tylsistymisen tunteisiin, vai alanko säheltäen sotkea rutiineja.

Tässä hetkessä takana työntäyteinen viikko ja nyt oikein luvan kanssa saan laskeutua viettämään ansaittua vapaata viikonlopuksi.

Tässä kohden palaan muistoissani 10 vuoden päähän. Olin nimittäin juuri täyttämässä 30v ja vielä alkoholin orjuudessa. Vaimoni yritti tuolloin epätoivon vimmalla kontrolloida juomistani ja muistan elävästi sen tunteen kun vastentahtoisesti väkisin olin pari päivää juomatta, juhlistaen alakuloisesti syntymäpäiviäni selvinpäin. Huomenna sen sijaan starttaan kiitollisena mittariini uuden vuosikymmen luvun, tiedostaen sen että ilman raittiutta en olisi koskaan saanut tätä kokea. Siinä siis minulle juhlaa kerrakseen. Ei siis mitään megalomaanisia bileitä, vaan perheen kanssa rauhallista oleilua täytekakun kera.

48

Viime päivät elämästäni ovat monin eri tavoin olleet antoisia. Olen saanut peilata itseäni ihmisiin, joiden raittiuden taival on alkamassa. Pitkälti tuosta peilautumisesta johtuen, minut on pitkästä aikaa vallannut tunne, että riitän omana rikkinäisenä itsenäni. Valmiiksi kun en koskaan tässä kasvunmatkassani ole tulemassakaan. En ainakaan ennen siirtymistäni ajasta ikuisuuteen.

Pari päivää sitten ajelin tapani mukaan varhain aamusta tuonne päihdekuntoutuspaikkaan, tuumien matkalla sitä, kuinka äärettömän kiitollinen elämälle saankaan olla. Kiitollisuus on tunne, joka riisuu minut kaikista vaatimuksistani, tuoden tilalle hyvää tekevän nöyryyden suhteessa elämän rajallisuuteen.

Miksi sitten yhä edelleen hetkittäin painin tuon riittämättömyyden tunteen kanssa? Tämä johtunee yksinkertaisesti siitä syystä, että sisälleni on jo varhaisessa lapsuudessa juurtunut käsitys omasta arvottomuudesta. Lähes varmuus siitä ettei minulla ole oikeutta olla olemassakaan. Tuota kieroutumaa oikaistessani, joudun tasaisin väliajoin kohtaamaan tilanteita joissa tuo tuttu tuskaa aiheuttava signaali aktivoituu.

Kuitenkin ymmärrän tässä hetkessä sen, ettei minun tarvitse ansaita olemassaolon oikeutusta keneltäkään. Minulla on siihen oikeus aivan samoin kuin kaikilla muilla. Silti en saa hetkittäin kiinni tuosta oikeudesta, vaan alan kuin pakonomaisesti suorittamisen kautta ansaita paikkaani maailmankaikkeudesta. Tästä nouseva, hyvää tekevä tuska palauttaa minulle todellisuudentajuni ja taas huomaan matkani edenneen hieman eteenpäin. Tässä ehkä onkin yksi raittiin elämäni kulmakivistä. Suostuminen selvinpäin, pakenematta kohtaamaan pystypäin kaiken mitä elämä minulle tänään tarjoilee. Hetkittäin vaivun tuskan alla polvilleni. Pyytäen apua jaksaa. Aina, joka kerta apua tulee. Niin kauan kun en itsekkäästi ala itse räätälöidä sitä, millaisena tuon avun minulle tässä hetkessä tulisi ilmaantua. Joskus nimittäin tuo apukin aiheuttaa minulle kipua. Lähinnä silloin, kun luulottelen muutokseni tapahtuvan itsestään, olematta valmiina kohtaamaan tuo muutoksen aiheuttama vastuu.

Elämä on erilaisten vastuiden viidakko. Tänään olen siinä kiitollisessa asemassa ettei minun todellakaan tarvitse luulotella selviäväni noista vastuista yksinäni. Sen sijaan saan tarvittaessa pyytää jeesiä ihmisiltä, joihin matkani varrella olen oppinut luottamaan. Luottamus onkin muutosvastarinnan romuttamisen kannalta ehdoton edellytys. Ilman luottamusta, en uskaltaudu riisumaan suojauksiani, vaan yritän epätoivon vimmalla taistella yksin. Aina, joka kerta häviten. Minut elämä on niin loputtoman monet kerrat konkreettisesti nöyryyttäen pistänyt polvilleni, että vihonviimeisimmätkin väärän ylpeyden rippeet on matkan varrella varisseet pois. Ymmärrän tänään sen, että me ihmiset todellakin olemme täällä toisiamme varten ja jokainen meistä voi toimia toiselle rinnallakulkijana mitä erilaisimmissa tilanteissa joita elämänpolullemme eksyyntyy. Parasta tässä elämäni aallokossa on ollut oivaltaa se, että juuri se ihminen joka minussa itsessäni aiheuttaa juuri ne voimakkaimmat negatiiviset tunteet, onkin se tärkein peili suhteessa omaan rikkinäisyyteeni. Toisaalta myös aivan samoin juuri ne ikävimmämmiltä tuntuvat tilanteet tekevät samaa. Eli aina kun koen jossain hetkessä tuskaa liittyen johonkin tilanteeseeni elämässä, on kuin minulta kysyttäisiin suoraan: Haluatko kohdata itsessäsi nämä negatiiviset tunteet, vai lähdetkö niitä karkuun? Aikaisemmin elämässä en malttanut edes jäädä odottamaan tuon kysymyksen esittämistä, vaan surutta pakenin aina kun vain siihen joku mahdollisuus ilmaantui. Yhä vieläkin teen tuota pakenemista, mutta samalla tietoisena siitä että pakenen. Jossain kohtaa kipu käy yksinkertaisesti niin sietämättömäksi, että se pakottaa minut pysähtymään ja totaalisen uupuneena kohtaamaan itseäni riivaavat tunteet.

On käsittämätöntä, kuinka paljon toisilta ihmisiltä itsestään voi oppia. Kyse on vain siitä, etten ala tuota toista ihmistä sättiä siitä, mitä hän minusta heijastaa. Toista sättiessäni yritän vain väistää itselleni kuuluvan vastuun omista negatiivisista tunteistani. Tänään en halua sättiä ketään, en edes itseäni. Sen sijaan pyrin rakastamaan itseäni, aivan samoin kuin toisiakin ihmisiä. Rakkaus on nimittäin se voima, joka auttaa jaksamaan juuri silloin kun tuntuu silti ettei jaksaisi ottaa enää askeltakaan.

Tänään, kiitollisena mietin kuluneita vuosia. Todeten ykskantaan sen, että ilman täydellistä elämäntavan muutosta, en olisi tässä. Tuntui todella hyvältä herätä tähän aamuun, oivaltaen sen, että vaikkakin matkamittarissani kääntyy tänään uusi kymmenluku, siitä huolimatta yhä vahvemmin koen eläväni elämääni monin tavoin lapsenkaltaisesti. Malttamattoman uteliaana odottaen mitä tämä uusi päivä tullessaan tuo. Elämä on ihmeellinen. Elämä on lahja.

49

Heipä hei K!

Hurjan paljon parhaita onnentoivotuksia sinulle kaksinkertaisesta juhlapäivästäsi!

Tekis mieli sanoa, niin kuin äitimuori aikanaan, kun me jälkikasvu aloimme saavuttamaan pyöreitä vuosia; hirviää, kun nuo penskat menevät edelle itseäni noissa vuosissaan! Äiti ei vielä silloin tuntenut itseänsä vanhaksi ja raihnaiseksi.

Tosi lohduttavasti kirjoitat noita tuntojasi. Itselläni on myös voimakas tunne, että en ole arvokas. Olen vuosikymmeniä surrut ja käsitellyt asiaa, ensin pitkässä terapiassa, ja sitten näissä ryhmissä. Luulen, että olen jotenkin hyväksynyt asian. En kykene vielä ottamaan toisiin ihmisiin yhteyttä asian tiimoilta, vaikka tunnenkin monia sydämellisiä tyyppejä. Aika-ajoin käperryn vain itseeni, en jaksa käydä suihkussa, en käydä hammaslääkärissä jne. piehtaroin vain surkeudessani…

Lainaan tähän pätkän yhdestä rukouksesta:

      Minä olen sinun Jumalasi.
  Minä olen omin käsin muovannut sinut
  ja minä rakastan sitä mitä olen tehnyt.
  Minä rakastan sinua rakkaudellani,
     joka ei tunne mitään rajoja.




  Minä tunnen kaikki sinun ajatuksesi.
   Minä kuulen kaiken mitä sanot.
    Minä näen kaiken mitä teet.
     Ja minä rakastan sinua,
      koska sinä olet kaunis.
                                      jne.

Lämpimin terveisin H&P

50

Lämpimät kiitokset taas kerran. Minä myös olen kipuillut elämässäni ehkäpä eniten juuri luottamuksen kanssa. Vasta kun olin henkisesti totaalisen loppu, tulin halukkaaksi etsiä luottamusta johonkin. Tänään, pitkän matkan kuljettuani, tuosta asiasta on kasvanut yksi raittiin elämäni vahvimmista perustuksista. Silti, sopivan ärsykkeen tullen, tuntuu kuin elämä ravistelisi minut hereille ruususen unestani, kuin kysyäkseen missä kantimissa luottamuksesi tässä hetkessä on.

Tämä hetki onkin juuri se paikka missä vahvin luottamus ilmenee. Sikäli jos harhaudun tästä hetkestä liian kauan menneeseen, saati pitkälle tulevaisuuteen, saan olla varma siitä että tuttuakin tutumpi ystäväni pelko tulee minua tapaamaan. Pelko on minulle tänään hyvä ystävä. Siinä roolissa, että se ohjaa minut takaisin käsillä olevaan hetkeen, luovuttamaan omavoimaisesta taistelusta,i takaisin turvalliseen luottamukseen.

Nut parina päivänä olen saanut pysähtyä elämään tätä hetkeä ja se tuntuu todella hyvälle. Aina kun ajatus tulevista murheista valtaa alaa, palautan itseäni tähän hetkeen todeten että juuri nyt minulla ei ole mitään hätää. Kaikki on hyvin.

Elämään on helppo luottaa, kun asiat sujuvat. Todellista luottamusta on kyky luottaa silloin, kun elämä tarjoaa vastoinkäymisen.

51

Hienoja ajatuksia taas täällä… :slight_smile: Mulle pelko on vielä vihollinen, eikä se ole kivaa.

52

Pelko terveellisenä tunteena on signaali siitä että tarvitsemme luottamusta, uskaltaaksemme elää.

Elämän kauneus ei ole sen ymmärtämisessä, vaan siinä että kykenee hyväksymään elämän sellaisenaan.

Olen läpi elämäni elänyt yrittäen miellyttää toisia ihmisiä. Tullen vain toteamaan sen, että kaikkia en voi miellyttää. Toisaalta kun mietin miksi näin olen toiminut, huomaan palaavani ajatuksissani lapsuuteeni ja siihen todellisuuteen, jossa en kelvannut, saati riittänyt omana itsenäni.

Koulukiusaamisen arvet ovat yllättävän syvät. Vaikka asioita olenkin päässyt prosessoimaan oikein kunnolla, silti ajoittain, kuin tahtomattani palaan tilaan, jossa toisten ihmisten mielipiteillä on aivan kohtuuttoman suuri painoarvo siinä, kuinka arvokas ihminen minä todellisuudessa olen.

Toisaalta kiitos kivuliaan matkani tähän hetkeen, ymmärrän myös sen, etten tule koskaan saavuttamaan toisen ihmisen arvostusta, ellen itse arvosta itseäni. Kun opin arvostamaan itseäni, alan kohdella itseäni kunnioittaen, toiset ihmiset ja heidän käytöksensä minua kohtaan muuttuu kummallisella tavalla.

Vaikka tässä hetkessä yhä haen omaa identiteettiäni toisista ihmisistä, on se jo huomattavan paljon terveemmällä pohjalla mitä se aikaisemmin on ollut. Aikaisemmin kun jokaisen ihmisen jokainen mielipide romutti aina sen, mitä luulottelin itsestäni saaneeni kasattua. Olin kuin kameleontti, vailla kykyä tiedostaa olevani kameleontti. Olin välillä kenguru. Toisinaan seepra. Hulluinta kaikessa se, että elin kameleonttina, kengurun tavoin. Hullunkurista, mutta elämääni.

Tänään olen siis päässyt jo matkallani siihen vaiheeseen, että alan kyetä hyväksymään itseäni, tällaisenaan. Tuntuu äärettömän hyvälle todeta, ettei toisten ihmisten sanomiset enää kokonaisuudessaan olekkaan se, mitä itsestäni ajattelen. Kykenen jo itsenäisesti ajattelemaan terveellä tavoin itsestäni hyvää ja sen myötä osaten jo jonkin verran kohdella itseäni hyvin. Rakentavasti, jatkuvan tuhoamisen sijasta.

Toisaalta elämä tarjoilee minulle joka päivä mahdollisuuksia tarkistaa omaa tilannettani, tapaanhan jokaisena päivä joitain kanssakulkijoitani. Toiset ajattelevat minusta yhtä, toiset toista ja kolmannet kolmatta. Silti tiedostan jo suurimmilta osin sen, mitä itse itsestäni ajattelen. Enää minun ei tarvitse elää kameleontin elämää, seepran raidoissa. Voin sen sijaan elää ihmisen elämää ihmisenä.

On käsittämätöntä kuinka paljon loppupeleissä meillä onkaan valtaa suhteessa toisiimme. SIkäli kun osaisimme käyttää tätä valtaamme oikein, voisimme kaikki elää huomattavan paljon paremmassa maailmassa. Maailmassa jossa toinen ihminen toiselle on mahdollisuus, ei uhka.

Minä olen elämässäni pelännyt toisia ihmisiä juuri siitä syystä, että olen aina ajatellut lajitoverini olevan minulle uhkana. Uhka minun olemassaololle. Eihän näin todellisuudessa koskaan ole ollut, mutta se tunne sisälläni on ollut niin voimakas, että olen pitänyt sitä ainoana totuutena itselleni. Ymmärtäen tänään kaiken kummunneen siitä äärettömästä epävarmuuden tunteesta, jonka itsessäni olen itseäni kohtaan tuntenut. Tänään en tunne. Silti en sano ettenkö vielä monin paikoin ole heikko ihminen, mutta toisaalta tiedostaessani olevani heikko, saan vahvuutta olla oma itseni. Ollessani oma itseni, ei toinen ihminen voi uhata minua. Lisäksi kun elän elämää pääosin luottaen siihen, loputkin uhat poistuvat ja hyvää tekevä rauhallinen luottamus valtaa alan.

Olen saanut elämältä äärettömän paljon. Ymmärtäen tänään sen, että suurin osa vaikeuksistani elämässäni, on ollut vain räätälöity minua ja kasvuani varten. Ilman noita vaikeuksia ja vastustuksia, tuskin koskaan olisin tullut löytämään itseäni. Olisin nimittäin kyennyt elämään läpi elämän, ilman että olisin yhtään tiennyt eläväni.

Tänään elän. Aistin. Nautin elämästä. Kaikkinensa. Leväten siinä luottamuksessa, että tänäänkin, tässäkin hetkessä minulle tarjoillaan juuri sitä, mitä tarvitsen voidakseni olla hyödyksi mahdollisimman monelle kanssakulkjalleni. Sillä toisiamme varten meidät on luotu. Ei toisiamme vastaan.

Rakastetaan siis lähimmäistämme. Tänäänkin.

[i] En tiedä suurempaa valtaa
kun arka katseesi sun.
Kaikkein syvintä voimaa
mahtuu pieneen hipaisuun.
Ei mikään muu mua saa niin järkkymään,
ei kukaan toinen mun päätä kääntymään.

Minne meet,
vaikka kuinka vuodet sua kohtelee,
vaikka pettyisitkin rakkauteen,
vaikka viima vielä käy sydämeen,
Olet ihme minne ikinä meet.

Mikä maailman täyttää?
Siihen riittää,
kun kuiskaat vaan.
Kauniimmalta se näyttää
kun sitä silmilläs katsoa saa.
Ja silti nään, kun loittonet luotain.
Sun oma ties sua odottaa.

Minne meet,
vaikka kuinka vuodet sua kohtelee,
vaikka pettyisitkin rakkauteen,
vaikka viima vielä käy sydämeen,
Olet ihme minne ikinä meet.

Toiset sanoo; tää ei riitä.
Niiden ajatukset maailmoja syleilee.
Mä sanon niille; mitä siitä?
kun tässä ollaan kaikki turha pakenee.[/i]

53

Sorry että vähän pätkin tekstiäsi. Tässäpäs sanoitit oivallisesti omia kokemuksiani. Ihan oikeastaan tämä on sanasta sanaan omaa elämääni, joten mitäpä tuohon lisäilemään. Kiitos

Sen kuitenkin sanon, että olen itse tällä hetkellä vapautumassa siitä syyllisyydestä, jonka tuo lapsuuden kiusaaminen minuun on tuonut. Jossain sisimmässäni olen alkanut antaa anteeksi itselleni ja pystyn sanomaan sille pienelle ihmiselle, että se ei ollut sinun vikasi.

Tämän myötä näen sen oman vääristyneen maailmani, jossa olen alkanut sitoa ihmisarvoani omistamiini tavaroihin, siihen miten pukeudun, miten käyttäydyn, minkälaisten ihmisten kanssa olen tekemisissä, miten puhun, mitä noin ylipäätänsä teen elämässäni jne. jne. Kaikki ovat vain sellaisia laastareita, jotka ovat tulleet siihen paikkaamaan sitä omaa kaaostani. Kun ihmiseltä on jäänyt kokematta se tunne pienenä, että hän kelpaa sellaisena kuin on (kun lapsihan heijastaa oman ihmisarvonsa suoraan ympäristöstä olevista peileistä, eli toisista ihmisistä), niin se jättää tai ainakin minuun on jättänyt syvälle, syvälle itseeni tunteen että en ole riittävän hyvä. Ja tätähän sitä sitten on tiedostamattaan koko elämänsä ajan toteuttanut ja jos ihminen tuntee, että ei ole riittävän hyvä, niin eipä siitä itse elämästäkään tule kummoista. :slight_smile:

Mutta juuri nyt, tässä hetkessä kun oivaltaa että minä kelpaan juuri sellaisena kuin olen. Alitajunta lakkaa silloin vetämästä sitä omaa ralliaan, jossa se koko ajan on kiinnittynyt tulevaisuuteen tai menneisyyteen ja pysähtyy tähän hetkeen, että tämäpäs se onkin kaunista. Koska miten muuten tätä elämää voi elää kuin tässä hetkessä, juuri nyt? Jotenkin hurjaa tajuta, miten koko elämä valuu käsistä silloin, kun on kaiken aikaa murehtimassa menneitä ja suunnittelemassa tulevaa. Elämä on nyt.

54

Kiitos ikzu. Kovin tuttuja juttuja kirjoittelit.

Kulunut viikko oli tapahtumiltaan sellainen, että osaan nyt aivan eri tavoin arvostaa tasaista raitista elämääni.

Alkuviikon kiersin pyörällä ympäri maakuntaa tavaten eri ammattikuntien edustajia päihde asioissa. Toissa iltana sain puhelun, jossa minut pyysi eräs sosiaalityöntekijä seuraavaksi aamuksi apuun eräänlaiseen interventioon, erään asiakkaan kotiin. Kulunut kaksi päivää oli monin tavoin henkisesti raskas, mutta eilen illalle katsellessani majapaikan ikkunasta avautuvaa tunturimaisemaa, tuumin tekeväni osuuteni asioissa enkä enempään kykene.

No asiat järjestyivät kuten piti ja tälle iltaa pääsin kotiin perheeni luokse. Kiitollisuuden tunnetta ei tarvinnut etsiä, kun oli pari päivää viettänyt totaalisen kaaoksen vallassa olevan päihdeperheen parissa. No kuten todettua, loppu hyvin kaikki hyvin ja todellakin tässä hetkessä arvostan tätä raitista elämäntapaani tavallistakin enemmän.

55

Näin se vaan kohdallani toteutuu tänäänkin vanha viisaus, päivä kerrallaan eläessä päivistä kasvaa viikkoja, viikoista kuukausia ja kuukausista vuosia. Päivälleen 7 vuotta sitten astelin ensikertaa arkana, pelokkaana ja totaalisen lyötynä peliongelmaisten ryhmään. Juuri tuossa hetkessä en uskonut että koskaan oppisin elämään ilman uhkapelejä, olihan tuo pakenemisen moottoritie ollut osana elämääni liki 20 vuotta. Silti menin ryhmään, ajatellen etten enää mitään enempää voisi menettääkään. Enkä menettänyt. Päinvastoin, hitaasti ja haparoiden löysin pelaamattoman elämäntavan, joka osaltaan on tuonut minut tähän hetkeen. Hetkeen jossa totaaliseen pimeyteen on pikkuhiljaa löytynyt valon kajastus.

Minun kohdallani vaati että menetin taloudellisesti ja henkisesti kaiken, kyetäkseni rehellisesti myöntämään sen, että päihteiden ohella myös pelaaminen on minulle samankaltainen ongelma. Tästä johtuen tein itselleni heti alussa selväksi sen, että mikäli aion selvitä, ei uhkapelaaminen missään muodossa kuulu elämääni ja tuo on ajatusmalli, jonka turvin vertaistuella olen tähän hetkeen matkannut pelaamatta senttiäkään. Yksinäni en olisi selvinnyt, sillä hetkittäin jopa ihmisten avulla eläessä on ollut täysi työ selvitä. Raha on yhä minulle asia jota en osaa vieläkään käyttää oikein, mutta kiitos raittiin, pelaamattoman elämäntavan, minulla on nyt töitä joista saamallani palkalla saan päivittäin opetella rahaa käyttämään. Asioilla on kuitenkin taipumus järjestyä, sikäli kun olen itse suostuvainen sen edellyttämiin muutoksiin. Tänään olen valmis mihin tahansa, ettei entiseen tarvitse palata.