Rinalda Rakas,
Itku pääsi kun luki tekstiäsi. Rehellistä tekstiä, taidokasta tekstiä raskaista ja surullisista asioista. Minulle itselle tuo rehellisyys oli avain henkiseen muutokseen. Mikä minä olen, kuinka voin, kuinka voin jos jatkan tekemättä muutosta elämässä. Missä kulkee minun rajat ja oikeus puuttua toisen elämään jos ja kun toinen haluaa muuta kuin minä. MIkä on oikeasti minun vastuu, mikä on vastuuta jota yritän ottaa ilman, että minulle edes on oikeutta sille annettu. NOista se lähti se oivallus ja asian sisäistäminen: en ihan oikeasti voi tuolle toiselle mitään, jos haluaa tuhota itsensä niin sen saa tehdä. Ja ihan oikeasti kuinka romahdan henkisesti holistin rinnalla enkä enää kykene huolehtimaan aikuistuvien lasteni tarpeista.
En minä ole kokonaan pystynyt pyyhkimään holistia mielestäni ja ei kai se ole tarpeenkaan. Näin pari yötä unta, että hän kuoli. Tuota kai pelkään. Olen miettinyt miltä tuntuisi jos saisi jonkun jäähyväiskirjeen kuolinilmoituksen jälkeen. Heräisikö syyllisyys? Surua kuitenkin tunnen ja tuntisin eniten, syyllisyyden ja vastuun tunteista olen jo aika hyvin päässyt eroon. MIksi piti mennä noin? Toisaalta mietin, että holisti on jossain mielessä paljon onnekkaampi kuin esim. syöpäsairas, voi omalla päätöksellä vaikuttaa paranemiseen, on useampia mahdollisuuksia valita terveys. Mutta jos oma halu puuttuu ei muiden apu auta.
Minulla oman vastuun ottaminen omasta elämästä kannatti, olen saanut paljon lisävoimia, iloa ja tasapainoa elämääni. Oli ihmeellinen helpotus lopultakin kunnolla myöntää ettei ole vastuussa toisen ihmisen onnettomuudesta kun toinen väkisin sitä haki. Minulla tajuamisessa auttoivat hyvä ystävä ja hyvä terapeutti, heille olen siitä iki-kiitollinen 
Kesä kuluu nopeaan tahtiin. Ei se mitään. Syksykin on hyvä vuodenaika; tänä vuonna etenkin, kun silloin minulla pitäisi viimein olla paremmin aikaa. Talvi on hyvä vuodenaika, saan nauttia puusavotasta mökillä viikoittain. Kevät on hienoa aikaa luonnon herätessä. Mutta. “Vielä on kesää jäljellä!”
Ei ole asiasta puhunut sen koomin, seuraavana aamunakin oli kuin ei mitään. Mutta taisi uskoa, että häneltä mökkiasuminen loppuu, jollei ole ihmisiksi. Niinpä onkin ollut “siedettävä” siitä lähtien - ei toki selvä. Mutta voi miten ihanaa oli nukkua se yö mökillä kissan kanssa kahdestaan, kuljeskella siellä omassa viidakossamme, herätä aamulla maaseudun (tällä kertaa rikkomattomassa) rauhassa 
Tällaisia jaksoja tulee varmaan vielä lisää. Kaatokänninen örvelö ei sinne enää mukaani lähde. Jos on ihmisiksi, voi tulla.
On tässä tullut viime aikoina keskityttyä liikaa tuohon oman elämäni laadun parantamiseen, you see.
Itku tekee hyvää välillä, mutta ei tuo olotila saa jäädä päälle. Johan mä olen miehenkin suhteen surutyön tehnyt moneen kertaan. Ja luullut päässeeni yli ja eteenpäin, mutta aina tulee välillä takapakkia. Varsinkin jos on väsynyt, joten nyt lepäämään!
Sukuseuran retki oli kaupungin läheisyydessä, joten pystyin menemään junalla ja selvisin yhden yön poissaololla. Muutimme mökille vasta ekan reissun jälkeen, ja toisen reissun ajaksi tuotiin toinenkin kissa kaupunkiin, jossa toinen oli koko kesän. Kaikki tämä järjestely kissojen hyvinvoinnin vuoksi; oli välttämätöntä, että sekä mies että molemmat kissat olivat kaupungissa, koska tiesin aivan varmaan että mies ei ajokykyinen ollut poissaoloni aikana. Näin ei ainakaan kumpikaan kissoista jäänyt yksin. Ruokahuolto ja hiekanvaihto oli ontuvaa, mutta poissaoloni eivät olleet pitkiä.