Tarina minusta ja hänestä

Tämä on tarina alkoholismista ja parisuhteesta, eroamisesta ja surusta. Tämä on tarina minusta ja hänestä, minun kertomanani.

Taustoja tarinan henkilöille: minä olen kohta kolmekymppinen mies ja hän muutaman vuoden vanhempi nainen. Minulle tämä oli ensimmäinen parisuhde, hänellä ollut useampi pidempi taustalla. Olen aiemmin elämässäni käynyt läpi erittäin vaikeita masennusjaksoja joiden vuoksi osaltaan en ollut aiemmin päätynyt seurustelemaan.

Tavattiin paikallisessa baarissa kun hän oli muuttanut asuinalueelleni, ja päädyttiin sitten tapaamaan toistekin. Siitä se lähti, ja alkuun homma ei tuntunut seurustelulta eikä siitä oikeastaan puhuttu. Minulla oli meidän tavatessa ollut ”säätöä” yhden toisen tytön kanssa, ja silloin tunsin sen itselleni tärkeämmäksi kuin tämän uuden, orastavasti alkavan jutun. Tämä toinen juttu aiheutti tuolloin pahaa verta, sillä nyt jälkikäteen tajuan että hän oli heti alusta alkaen hyvin intensiivisesti minussa kiinni, vaikka itselläni eivät suuret tunteet vielä roihunneet. Aika pian tämä toinen juttu kuitenkin jäi.

Alkoholi liittyy erittäin vahvasti tähän tarinaan. Itselläni on ollut ajoittain todella rankkaa alkoholin käyttöä taustalla jo teini-iästä lähtien, niin sanotusti tuurijuopon vikaa. Viikonloppukännäilyistä siirryin pikkuhiljaa pidempiin putkiin, muutamasta päivästä aina viikkoon. Pahimmat juoppousjaksot sattuu kuitenkin tämän suhteen ajalle, erityisesti alkupuoliskolle. Toissa kesänä ryyppäsin pahimmillaan viiden viikon putken joka päättyi katkolle. Mutta en ollut tämän suhteen ainoa alkoholisti, enkä edes se pahempi meistä. Nimittäin alkuaikoinamme yhteinen harrastus oli se ryyppääminen. Tuona kesänä vedettiin melkeinpä aina yhdessä pellit kiinni ja mentiin hänen luokseen sammumaan, jossa pääsääntöisesti muutenkin vietimme yömme suhteen ajan. Heräiltiin sitten joskus kun jaksettiin ja haettiin jääkaapista tasoittavaa kaljaa, mitä nyt juotiin jos saatiin alas menemään. Siitä sitten uuteen nousuun…

Noihin aikoihin hän oli vielä töissä, hyvä työpaikka joka vastasi hänen koulutustaan, palkkaus oikein hyvä. Itselläni oli meidän tavatessa kehno osa-aikatyö joka sekin sitten päättyi ja jäin työttömäksi, joka osaltaan mahdollisti nuo ryyppyputket. Aika pitkälti tuona ajanjaksona elettiin hänen rahoillaan, joka tietenkin aiheutti skismaa. Lopulta hänen ryyppäämisensä ja siitä johtuvat jatkuvat poissaolot johtivat siihen että työsuhde päättyi juuri siitä syystä, vaikka virallisemmin sitä taidettiin selitellä masennuksella jne. Ansiosidonnaiselle jäi mutta ryyppääminen jatkui samaan malliin.

Olin alkanut noihin aikoihin huomata kuinka psykoottista hänen käytöksensä kännipäissään oli. Tai olihan sen huomannut jo aiemmin, nyt sen vasta kunnolla myönsin itselleni kun olin itse ollut selvinpäin. Esimerkki talvelta 2012-13: minä kuumeisena ja aika huonona. Ollaan sovittu leffaillasta kotona, ihan arki-ilta kyseessä. Olen kuumeisenakin jaksanut värkkäillä meille leffa-aterian, joka on valmistumaisillaan. Hän päättää lähteä käymään ”kioskilla tupakkaa hakemassa”. Taas kerran, ajattelin, koska tämä oli nähty jo monta kertaa aiemmin. Kun puoli tuntia oli kulunut tästä noin kymmenen minuutin tupakanhakureissusta, soitin tälle, vaikka tiesin vastauksen jo etukäteen. Hän oli ”mennyt pikaisesti moikkaamaan kaveria” lähipubiin. Sanoi (taas kerran) tulevansa ihan pian, taisiko tälläkin kertaa vielä valehdella hörppäävänsä vain pienen kahvikupin. Tiesin kyllä kuinka tässä tulisi taas käymään, mutta silti jaksoin odotella vielä puolisen tuntia ja soitin uudelleen. Enää ei vastannut ollenkaan, jolloin ahdistus viilsi rintaa koska tiesin että nyt siellä ryypätään jo aivan täysillä. Söin siis laittamani ruoan itsekseni, katselin hetken aikaa telkkaria, otin buranan kuumeeseen ja nukahdin.

Herään joskus puoli viiden aikaan rytinään ja kolinaan kun hän tulee kotiin tältä tupakanhakureissultaan. Aivan sekasin taas kerran ja silmissä se tyhjä lasittunut juopon katse. Haisee viinalta ja tupakalta kilometrin päähän. Tulee luokseni sängylle ja umpijäisillä käsillään käy kiinni muniini. Jostain kumman syystä siinä tilanteessa en ollut erityisen eroottisessa latauksessa joten tempaisin kädet pois ja pyydän lopettamaan. Mutta tämä toistuu uudestaan ja uudestaan niin kauan kunnes hän rupee huutamaan suoraa kurkkua haukkuen minut aivan pystyyn. Yhtäkkiä hän tempaa puhelimen ja sanoo soittavansa poliisille. Siinä vaiheessa on enää vaikea uskoa koko episodia todeksi, mutta niin hän vain näppäilee 112 ja kuuntelen hiljaa vierestä kun hän umpijurrisella sössötyksellään kertoo puhelimeen että hänen miehensä on väkivaltainen ja aggressiivinen häntä kohtaan, ja pyytää että poliisi tulee poistamaan tämän hänen asunnostaan. Ja koska oltiin hänen asunnossaan ei minulla ollut oikeastaan mitään tehtävissä vaikka olisin jäänyt odottelemaan poliisia, minuthan sieltä asunnosta olisi tietenkin poistettu. Joten eikun vaatteet päälle ja kuumeisena parinkympin pakkaseen ja kohti kotia, jossa tietenkin odotti lähes tyhjä jääkaappi kun kaikki (itse tekemäni) ruoat olivat hänen luonaan. Myöhemmin kuulin myös että hän oli ko. iltana vielä aiheuttanut itselleen muutaman sadan euron laskun tuhoamalla vessanpöntön kaatumalla sitä päin jatkoilla. Vastaavankaltaisia iltoja oli pahimmillaan tämän tästä, vaihtelevin lopputuloksin.

Omassa elämässäni tapahtui käänne siinä jossakin reilu puolisentoista vuotta sitten. Sain jollakin konstilla itseäni niskasta kiinni ja sain asioita aikaseksi. Laitoin yhteishaussa paperit menemään, ja niin vain tuli vuosi sitten kesällä tieto että pääsin sisään. Sen verran pitkän työttömyyden jälkeen vähän hirvitti että niinköhän se arki taas lähtee rullaamaan, mutta samalla odotin opiskelujen alkamista todella hyvillä fiiliksillä. Vietin kesän aika pitkälti mökillä ja selvinpäin, vaikka pari harmitonta kosteaa iltaa siihenkin mahtui. Mökillä oikeastaan olosuhteiden pakosta, sillä jäin erinäisistä syistä asunnottomaksi. Hän oli myös pitkään mukana mökkeilemässä selvinpäin Antabus apunaan, mutta meillä tuli yhtenä iltana iso riita jonka seurauksena hän lähti kotiinsa ja minä jäin mökille yksin. Riidan syy: hän veti silminnähden herneen nenäänsä kala- ja kauppareissun jälkeen. Jälkikäteen koitin varovasti selvitellä mistä mahdollinen ärtymys johtuu, jonka myötä tämä räjähti silmilleni ja huusi että olin kaupassa käydessä tuijotellut pornolehtiä ja se loukkasi häntä syvästi. Siinä vaiheessa en tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa, taisin tehdä epäuskossani kumpaakin. Silloin kävi ensi kertaa mielessä että hänellä saattaisi oikeasti olla mielenterveysongelmia (muitakin kuin alkoholismi). Aikaisemmin nämä pahimmat sekopäisyydet olivat ajoittuneet aina noihin juopotteluihin, mutta nyt siinä riidassa tuntui ettei todellisuudentaju ollut täysin matkassa. Muutenkin hän osoittautui erittäin kiivaaksi riitelijäksi kun itse yritän parhaani mukaan olla sovittelijatyyppiä ja löytää kompromisseja, mutta valitettavasti alennuin riidan edetessä liian usein samalle tasolle, mitä häpeän.

No kesä kääntyi pikkuhiljaa syksyyn ja palailin kotiin. Jännitin pirusti opiskelujen alkamista, joka oli ehkä yksi syy miksi palasin ”tuttuun ja turvalliseen” syliin taas koulujen alkamisen kynnyksellä. Olin erittäin epävarma opiskelujen sujumisesta, ja sain häneltä paljon tärkeää tukea ja lohtua. Muutenkin meitä on aina yhdistänyt vaikeudet ja menetykset elämässä, ja olemme olleet toistemme tukena vaikeuksissa. No, koulu sitten alkoi ja edelleen oma alkoholin käyttöni pysyi järkevissä rajoissa. Hänelläkin hetken mutta sitten taas repsahti. Jossakin vaiheessa syksyn mittaan omatkin paineet jälleen purkautuivat ja ryyppäsin viikon yhtä soittoa. Kouluun en päässyt tuona aikana, ja tuon mittainen aivojen raiskaus vaikuttaa mielialaan niin radikaalisti että seuraavalla viikolla kouluun palattuani romahdin kesken päivän täysin. Onneksi paikalla oli terveydenhoitaja joka jätti muut tehtävänsä siltä päivältä ja pääsin ensimmäistä kertaa käymään asioita läpi. Kaikki hanat aukesivat kerralla ja kerroin kaiken niin pitkältä ajalta kuin jaksoin muistaa ja ehdin suustani suoltaa. Sinä päivänä tapahtui se suurin muutos, päätin ihan aidosti muuttaa elämäni paremmaksi ja jättää kaiken paskan taakse.

Jätin alkoholin kokonaan toistaiseksi ja kerroin asiasta myös kavereilleni. Aloin syömään terveellisemmin, ja hieman myöhemmin aloitin myös säännöllisen liikunnan. Kaikki nämä asiat yhdessä arkirutiinien kanssa alkoivat pikkuhiljaa tehdä valtavan positiivista muutosta psyykeelle. Joka päivä tuntui hyvältä ja opiskelut sujuivat.

Aiemmin tuolloin syksyllä hän oli muuttanut putkiremonttia pakoon äidilleen toiselle puolelle Suomea. Siellä hän oli täysin raittiina ja rakensi itsekin jonkinlaisen arjen ja tuntui nauttivan taas elämästä. Olimme paljon yhteyksissä puhelimen välityksellä ja vaihtelimme kuvia ja kuulumisia. Jouluksi sitten kutsui luokseen ja minä lähdin. Olin siellä joulusta aina uudenvuoden yli ja se oli ehkä parasta aikaa mitä olemme yhdessä viettäneet. Saunottiin, syötiin hyvin, käytiin lenkillä ja kaupungilla. Tavattiin joitakin hänen tuttujaan ja sukulaisia. Kaikki meni hyvin ja lähdin takaisin kotiin opintoja jatkamaan. Erottiin lämpimissä merkeissä ja jatkettiin yhteydenpitoa.

Itsellä oli muut asiat enemmän kuin ok, mutta asuntoasia hiersi. Jouduin asumaan kimppakämpässä mikä kyllä ahdisti valtavasti kun ei saanut täysin omaa aikaa ollenkaan. Hänkin sitten palasi kotiinsa ja saman tien juopottelu alkoi ja katkaisin jälleen yhteyden häneen. Eräänä iltana juuri kun olin menossa nukkumaan, ajattelin kuitenkin kysyä kuinka menee koska aloin huolestua hänestä. Heti kun olin lähettänyt viestin, hän soittaa minulle itkien hillittömästi, eräs hänen juoppokavereistaan oli juuri kuollut. Lohdutin ja lupasin tulla tapaamaan tätä huomenna koulun jälkeen. Näin teinkin ja reissasin toiselle puolelle kaupunkia suoraan koulusta. Oltiin sovittu että tavataan hänen luonaan, joten kävin kaupan kautta tuodakseni jotain syömistä. Kun olen jo melkein ovella, soitan ja kysyn onko tämä kotona, mutta tyrmistyksekseni olikin lähibaarissa. Löin luurin korvaan ja hengittelin hetken verran. Hän pyytää minua lohduttamaan ja näen sen vaivan että reissaan toiselta puolelta kaupunkia vain tätä varten ja käyn vieläpä kaupassa ruokaostoksilla, ja sitten saan kuulla että tämä on baarissa ryyppäämässä. Mietin pitkän tovin mitä teen, mutta päädyn kuitenkin menemään tapaamaan häntä tuohon baariin. Itkien hän halasi minua pitkän tovin ja koitan lohduttaa ja kerron että minulla on ruokaostokset mukana, josko mentäisiin niitä laittamaan hänen luokseen. No, tämä haluaa sitten käydä vielä toisessa baarissa(!!!). Taas minut valtasi ihan mieletön epäusko ja epätoivo, taasko tämä tapahtuu uudestaan? Mutta kuulemma ihan käydään vaan ja sitten lähdetään. Lähdin mukaan.

Sitten tapahtui jotain joka aiheutti pahoja vaurioita itsetuntooni. Päästään tähän uuteen baariin, niin hän siinä soittelee jonkun kanssa ja sopii tapaamista. Kyselen että kuka, niin sanoo jonkun miehen nimen. Heidän pitää kuulemma kohta tavata koska tämä mies on tulossa tuomaan jälkiehkäisypilleriä. Oli kuulemma jo yli vuorokausi mennyt siitä kun tämä äijä oli heittänyt rojut sisään, joten on kiire hoitaa tämä asia alta pois, ja näin meikäläisen läsnäollessa tietenkin. Siinä vaiheessa romahti maailma aivan täysin ja rupesin vapisemaan ja meinasi laatta lentää. Lähdin johonkin ulos vaeltelemaan enkä tiennyt minne mennä tai mitä tehdä. Olin vuorotellen aivan saatanan raivoissani ja välillä taas itkin. Soitin vielä hänelle ja pyysin epätoivoisesti että menisimme hänen luokseen juttelemaan, käyttäytyi aivan uskomattoman ylimielisesti ja kieltäytyi tulemasta, ”koska olet taas tuolla päällä”. Sitten löi luurin korvaan eikä enää vastannut. Lähdin sitten kotiin ja hoipuin aivan hämärän rajamailla koko illan. Seuraavat päivät menivät kuin sumussa enkä saanut koulussa mitään aikaiseksi, huokailin vain ja tuijotin tyhjyyteen.

Onneksi olin nyt ottanut liikunnan mukaan arkeeni, siitä oli iso apu selviytymisessä. Aloin nyt ensimmäistä kertaa orientoitumaan siihen että jatkan elämääni ilman häntä. Aloin katselemaan ympärilleni ”sillä silmällä” ja tein nettiin deittitunnuksetkin. Jonkin verran jutun juurta jo syntyikin potentiaalisten ehdokkaiden kanssa. Sitten koittivat erään tuttavan merkkipäivät ja otin taas rajusti takapakkia. Synttäreitä juhlistettiin baarissa jossa tiesin hänen käyvän usein. Jotenkin salaa toivoin että siellä hän olisi, mahdollisesti vielä jonkun uuden miehen kanssa jotta äitini ja muut vieraatkin näkisivät miten petollinen hän on oikeasti. No, eihän hän silloin siellä ollut ja se tuntui pettymykseltä.

Synttärit oli juhlittu mutta jatkoin juomista vielä monta päivää. Olin täynnä katkeruutta ja vihaa. Juomisen viimeisenä päivänä otin jälleen suuressa epätoivossani yhteyttä häneen, ja sain kuulla että hän oli lopettanut juomisen ja lähtenyt äidilleen rauhoittumaan. Jälleen kerran hän osasi lohduttaa juuri oikealla tapaa ja ymmärsi minua ja juomisongelmaani.

Aikaa kului ja arki lähti jälleen rullaamaan. Jossakin vaiheessa hän palasi kotiinsa ja päädyin hänen luokseen, sillä muistin sydämessäni vain hänen edelliset lohduttavat sanansa ja kaikki hyvät hetket, enkä suinkaan kaikkea sitä suunnatonta tuskaa joka minulle oli hänen toimistaan koitunut. Tämä edellinen loukkaus oli kuitenkin niin perusteellisen törkeä, että jonkin pienen kinan yhteydessä otin vihdoin asian esille ja puhuimme siitä miltä minusta tuntui, ja miltä hänestä olisi vastaavassa tilanteessa tuntunut. Hän itkien pahoitteli aiheuttamaansa tuskaa ja sanoin antavani anteeksi mutten voisi sitä koskaan unohtaa.

Kesä tuli ja asiat tuntuivat jälleen sujuvan. Hän oli Antabuksen avulla juomatta ja vietimme aikaa sekä meidän mökillämme kuin myös heidän sukunsa mökillä. Kaupungissa vietimme taas aikaa enimmäkseen hänen luonaan ja kävimme lenkillä. Nukuin hyvin, söin terveellisesti ja liikuin säännöllisesti, eli yksinkertaisesti voin hyvin ja yritin levittää sitä myös ympärilleni. Hän kuitenkin vaikutti monesti hyvin kireältä, ja saattoi äksyillä minulle hyvin mitättömistä asioista. Maltoin kuitenkin mieleni ja hän pyysikin monesti anteeksi ja sanoi olevansa jostain syystä kireänä. Puhuimmekin asiasta ja esitin omana näkemyksenäni sen, että hän oli tyytymätön nykyiseen elämäntilanteeseensa kuten työttömyyteen, ja yritin samalla kannustaa häntä katselemaan erilaisia työ- ja koulutusvaihtoehtoja, kuitenkaan painostamatta mihinkään sillä tiesin miten haastava kyseinen elämäntilanne voi olla.

Sitten tilanne alkoi mennä huonompaan suuntaan. Hän alkoi yhä useammin vaatia ”omaa tilaa” ja painosti minua lähtemään kotiini. Näin teinkin monesti, vaikkakin vastentahtoisesti sillä viihdyin hänen seurassaan. Ymmärsin kuitenkin että kyse oli hänen kodistaan ja että hänellä oli oikeus omaan tilaan niin tahtoessaan. Erään kerran hän jälleen vaati minua lähtemään ja tilanne äityi sanaharkaksi. Suutuin alituiseen pompotteluun, sillä jatkuva ”liipasimella oleminen” tuntui erittäin ahdistavalta. Otin tavaroitani mukaan ja lähdin.

Syntyi jälleen välirikko jonka aikana emme pitäneet yhteyksiä. Itse keskityin omiin rutiineihini ja liikuntaan. Arvelin että hän olisi äitynyt juomaan, ja erään välikäden kautta kuulinkin muutaman viikon päästä puolivahingossa että hän oli lähtenyt jälleen katkolle.

Toissa viikolla hän soitti ja kysyi josko tulisin hakemaan joitakin tavaroitani hänen luotaan, sillä hän olisi lähdössä useammaksi viikoksi pois kotoa. Sovittiin että tulen tapaamaan häntä koulun jälkeen. Menin hänen luokseen jossa hän oli juuri viimeistelemässä siivoustaan. Hän kertoi lähtevänsä 4-6 viikon kuntoutusjaksolle erääseen kuntoutuskeskukseen huomenna. Hän kertoi olevansa asiasta tyytyväinen ja helpottunut. Autoin häntä viikkaamaan lakanat ja kerroin omia kuulumisiani. Ilmassa oli hieman haikea tunnelma, mutta tsemppasin häntä ja onnittelin että hän oli päässyt kuntoutukseen. Hän oli pakannut muutaman harvan tavarani valmiiksi pussiin. Ennen lähtöäni kyselin vielä voisiko hänelle lähettää postia kuntoutuskeskukseen. Hän lupasi kertoa minulle postiosoitteen puhelimitse. Halasimme ja hyvästelimme.

Seuraavana sunnuntaina ajattelin kirjoittaa hänelle jo ensimmäisen kirjeen. Otin kynän käteeni ja aloin kirjoittaa. Siitä onkin pitkä aika kun olen edellisen kerran ihan käsin kirjoittanut kirjeen! Tekstiä alkoi kuitenkin tulla ja väritin tekstiä vielä kuvilla, joita piirsin kirjeen jokaiselle neljälle sivulle. Käytin kirjeen kirjoittamiseen koko illan. Kerroin omista tekemisistäni ja kyselin kuinka hänellä on siellä mennyt. Osassa kirjeestä kerroin tunteistani häntä kohtaan ja yhdessä viettämästämme ajasta. Kerroin kuinka se on ollut minulle opettavaista aikaa jonka aikana olen kasvanut ihmisenä enemmän kuin koko aikana ennen sitä. Toivotin hänelle hyvää jatkoa kuntoutusjaksolle. Postitin kirjeen ja jäin odottamaan vastausta.

Viime perjantaina tulin hyvillä mielin koulusta. Jäin jopa hieman yliajaksi kouluun, sillä minulla oli erityisen energinen ja aikaansaava olo. Avasin oven ja ilostuin nähdessäni kirjeen. Avasin sen heti ja luin. Hän aloitti kiittämällä minua postista ja kauniista sanoista. Seuraavaksi hän kertoi kuinka hyvin hän on viihtynyt kuntoutuskeskuksessa ja kertoi kuinka päivät siellä sujuvat. Hän kertoi myös tulevaisuuden ammattisuunnitelmistaan, joita hän oli kerennyt jonkin verran pohtia. Sitten hän kirjoittaa (suora lainaus):

Lopuksi hän vielä toivottaa minulle hyvää jatkoa.

Menin… täysin… sanattomaksi. Kirje putosi kädestäni. Kävelin ympyrää. Hengitin niin tiuhaan että meinasin menettää tajuntani. Päätin lukea lopun vielä uudestaan. ”Elämä sinun kanssasi on epävarmaa etkä osaa kommunikoida. Matkamme oli pelkkiä kompastuskiviä. Löysin uuden rakkauden, nyt olen vihdoin onnellinen. Moikka!”

Ulkona pilvet muuttuivat yhä tummemmiksi. Vedin lenkkarit jalkaan ja lähdin juoksemaan niin kovaa kuin suinkin pystyin. Päässä jyskytti enkä voinut ajatella mitään muuta kuin juuri lukemaani. Kylmä sade piiskasi vasten kasvoja. Puolen tunnin päästä olin jälleen kotiovellani enkä muistanut juuri mitään lenkistä sillä ajattelin koko ajan vain kirjettä.

Kotiin päästyäni laitoin raivoissani puhelimella hänelle viestin, jossa syytin häntä itsekkäimmäksi ihmiseksi mitä maa päällään pitää. En voinut enkä voi käsittää kuinka joku voi ja tahtoo tarkoituksella satuttaa toista noin pahoin. Laitoin vielä toisenkin vihaisen viestin. Sitten huomasin että kun hän oli lukenut viestini, hän oli estänyt minua lähettämästä uusia. Yritin soittaa, hän oli estänyt myös puheluni. Silloin iski kauhea epätoivo; en saa häneen enää mitään yhteyttä, en voi kysyä miksi hän tekee näin, en voi pyytää anteeksi, en syyttää.

Kirjeen lukemisesta on kulunut nyt tasan viikko. Se viikko on ollut elämäni raskaimpia, vain vanhempani kuolema on ollut minulle vaikeampi asia käsitellä. Olen itkenyt, raivonnut, saanut paniikkikohtauksia. En ole nukkunut yhtenäkään yönä kunnolla. Aluksi viinan aiheuttamissa sammumistiloissa ja sittemmin lääkkeiden tuottamalla turtumuksella olen saanut edes ne pari tuntia per yö nukuttua.

Korvaamaton apu tämän kaiken keskellä ovat olleet aivan uskomattomat ystävät ja perheenjäsenet. En käsittänytkään miten upeiden ihmisten ympäröimä olen. Olen heistä valtavan kiitollinen. Olen saanut yöpyä milloin kenenkin luona ja niin monet ovat tarjonneet olkapään jota vasten itkeä, vaikka tiedän kuinka vaativaa surevan ihmisen tukeminen voi olla. Olen itsekin ollut läheisen tukena vaikeassa erossa, mutta vasta nyt todella ymmärrän miten vaikeasta asiasta eroavalle on kyse.

Kaikista asioista on mahdollista löytää hyvää, niin tästäkin tilanteesta. Tiedän itse ja kaikki läheisetkin sen ovat sanoneet: tämä ero on pitkällä tähtäimellä hyväksi minulle. Ehdin jo pitkään ja monta kertaa ennen viime perjantaita suunnitella eroa, sitä että yhteinen tarinamme tulee päätökseen. Tahdoin odottaa että hän saa asiat päässään sellaiseen järjestykseen että voimme keskustella yhdessä erosta ja puhua juurta jaksain asiat halki. Oli mahdottomuus keskustella hänen kanssaan kunnolla asioiden ollessa tuolla tolalla. Silti, en tiedä olisinko sittenkään ollut riittävän vahva katkaisemaan välejämme vai olisinko vain jälleen kerran unohtanut kaiken pahan ja palannut yhteen.

Kaikkein pahimmalta tässä on tuntunut tuo kohta kirjeessä, jossa hän syyllistää minua ja kertoo löytäneensä nyt jonkun jonka kanssa voi vihdoin olla onnellinen kaiken kurjuuden jälkeen, sekä kommunikointiyhteyden täydellinen katoaminen. Ne voisi olla helpompia asioita ymmärtää jos olisin käyttänyt suhteen aikana fyysistä tai psyykkistä väkivaltaa häntä kohtaan, mutta näin ei ole. Nyt tuntuu vain siltä että hän halusi päästä asian yli helpoimmalla mahdollisella tavalla. Olen toki ollut huono puoliso monestikin, sen myönnän ja tekisin monta asiaa toisin varsinkin suhteen alkupuolella jos voisin, mutta oikeuttaako se tuottamaan toiselle mahdollisimman paljon tuskaa?

Tämä tarina on ollut opettavainen. Opin että jos suhteen alkupuolella kokee toisen epäluotettavaksi tai muuten epäilee suhteen järkevyyttä, on parasta jättää leikki sikseen hyvissä ajoin ennen kuin molemmat polttavat näppinsä. Opin myöskin itse olemaan kunnioittavampi kumppania kohtaan, samalla kun nousin juoposta ihmisrauniosta elävien kirjoihin.

Onneksi olen nyt elämäntilanteessa jossa asiat ovat muuten hyvin. On asunto, opiskelupaikka, sen verran rahaa että pärjää, terveys on kunnossa. Vielä parikin vuotta sitten tämä olisi voinut olla liian kova paikka kestää mutta nyt on arki ja rutiinit, ynnä tärkeimpänä halu pärjätä ja mennä kohti parempaa.

Tämä kirjoitus on vihdoin tulossa päätökseensä. Teksti on varmasti hyvin rönsyilevää. Se johtuu lähes olemattomista yöunista ja muutenkin sekavasta mielentilasta. Jos joku teistä jaksoi lukea tästä edes osan, toivoisin ja arvostaisin jos malttaisitte käyttää vielä hetken verran vastataksenne ja jakaaksenne omia ajatuksianne tilanteesta ja vastaavanlaisista omista kokemuksistanne. Olen kuitenkin nyt sen verran herkässä mielentilassa että arvostaisin jos vastaus sisältää jotain muuta kuin ”mikset lähtenyt aiemmin, tyhmä”. Nimittäin tyhmäksi tunnen itseni jo muutenkin.

Surullisin terveisin

Minä

Kiitos kun jaoit tarinasi, “Minä” :slight_smile: Liikunnasta ja rutiineista on ollut minullekin paljon hyötyä; ne pitävät pään kunnossa.

En halua leimata sinua mihinkään kategoriaan, mutta oletko kuullut termistä läheisriippuvuus? Jotkut inhoavat tuota nimitystä ja kategoriointia, mutta minulle oli hyvin suuri helpotus tajuta olevani läheisriippuvainen. Tajusin näet sen, että miksi olen sellainen kuin olen ja teen mitä teen. Ei tuota termiä kuitenkaan tarvitse tulkita kuin jumalan sanaa. Jos sen kautta itsensä määrittelystä on apua, niin silloin se on hyvä juttu.

Välillä tuollaiset kauhean raastavat ja ihmisen musertavat tapahtumat (kuten sinun kärsimyksesi nyt), ovat jälkikäteen tarkastellen niitä parhaita tapahtuneita asioita. Parhaita siinä mielessä, että on saanut tilaisuuden kasvaa ja oppia tuntemaan itsensä. Minulla on ketju “Näkymättömästä näkyväksi”. Voit lueskella sieltä lisää jos koet sen hyödylliseksi.

Minusta tuntuu, että olet vahvasti eheytymisen tiellä, joten jatka vain samaa rataa! Kaikkea hyvää sinulle “Minä”.

Hyvin kirjoitettu tarina ja kiitos että jaoit.
Mikä pistää silmään omaankin kokemukseen peilaten suhteissa alkoholisteihin, että joku tyyppi voi kohdella itseä vaikka kuinka huonosti, mutta jos se oma kiinnostus on tässä henkilössä niin sitten niillä tekemisillä on isoin vaikutus mielialaan, mutta tekemisiin ei tunnu vaikuttavan että aina sitä hakeutuu samaan tilanteeseen, jossa asettaa itsensä alttiiksi toisen tekemisille. Sitä voi jotkut ihmetellä, että “miksi et jätä sitä” ja “miksi et lähde”. Kokemuksesta tiedän että se ei ole niin yksinkertaista, ja omalla kohdalla tiedän jo että mulla on kyse omasta tarpeesta nimenomaan tulla loukatuksi. Sitä on vaikea selittää, johtuuko kiusatuksi tulosta koulussa vai vanhempien tekemisistä vai mistä. lapsena opittu malli että elämä on tätä. Eli omalla kohdalla niinpäin, että ensin kyti ilmeisesti pinnan alla se tarve hakata päätä seinään, ja sitten vain kolahtaa se siihen sisäiseen malliin kolahtava tyyppi heti. Suhde alkaa niin auvoisana, että on vaikea irtaantua senkin takia että siinä kokee jotain kohtalon omaisuutta että “vain hän tuntuu oikealta”
Mutta jonkun ihmisen välityksellä se ominaisuus paljastuu aikuisena, on useita herra/neiti oikeita, voi olla tärkeä hoitaa sitä ominaisuutta koska muuten tulee aina vain seuraava juoppis, tai sitten sen saman kanssa palaa yhteen jokakerta. Joten hyvä että olet alkanut jo purkaa tarinaasi. Oma juominen voi häiritä tietenkin jos ei sitä lopeta, koska mitä enemmän itse juo, niin sitä enemmän sitä ehkä toiseltakin sietää? jos jotain hyvää noista suhteista voi koitua, niin jommalla kummalla tulee mitta täyteen ja on taas uusi raitis ihminen maailmassa joka ei enää juo. Toinen voi jatkaa samaa rataa.
Itseäni on helpottanut kivisellä tielläni kohti alkoholisisista suhteista vapautumista se, että kun alkaa tiedostamaan ne omat kuvionsa, niin voi seuraavan tienhaaran tultua tehdä toisenlaisen valinnan.
Omasta mielestä irroittautuminen alkoholistista tai vahingollisesta suhteesta ei aina ala menestyksekkäästi sillä, että eroaa rytinällä. Vaan tekemällä pieniä valintoja tienhaaroissa. Kuten lähteäkö baariin kun toinen soittaa, vastatako puhelimeen yöllä, odottaako 2 päivää ennen reagointia että ehtii kunnolla harkita. Pieniä valintoja ja itsensä hoitamista, ja itselleen ajan antamista että jos suhde on niin hektinen, ettei se voi odottaa yhtä iltaa ja alkaa oma elämä kärsiä toista miettiessä, niin ei se silloin ole ehkä niin kestävä suhde.

Suurkiitos teille vastauksistanne! Ilostuin että joku tai oikeastaan jotkut olivat jaksaneet nähdä vaivan lukea koko giganttinen viesti läpi (tai ainakin taidokkaasti teeskennellä lukeneensa :smiley:) ja vieläpä vastata siihen. Juuri nyt olen aivan liian käsittämättömän väsynyt paneutumaan vastauksiin huolella, mutta lupaan palata asiaan paremmalla onnella heti huomenna. Kummia tekee tuo univaje, tuntuu jo nyt kuin olisin kirjoittanut ketjun avausviestin joskus eilen tai toissapäivänä.

Teki ihmeitä tuo kirjoittaminen, vain se että sain sanat hakattua ruudulle saati lähetettyä ne. Ennemmin täällä kuin pienessä päässä pyörimässä tykinkuulan lailla. Tuntui kuin olisin jollain tapaa vapautunut ja loppupäivä meni paremmin kuin koko viikon aikana. Tulin juuri mökille tarkoituksena reippailla halonhakkuun ynnä muun askareen parissa, joka tehnee kyllä enemmän kuin hyvää tähän väliin. Heti ensi töikseni lompsin kylppäriin ja taitoin hänen hammasharjansa kahtia ja paiskasin roskiin. Sekin olisi pitänyt tehdä jo aikaa sitten. Tuntui hyvältä.

Hyvältä tuntuisi myös nukkuminen, joten päätän tältä erää tähän ja painan pään tyynyyn. Tänä yönä uni tulee, olen siitä varma. Kiitos vielä teille tukeneille! :wink:

Oikeassa olin, uni tuli vihdoin. Vaikuttaa muuten kognitiivisiin toimintoihin vallan positiivisesti, eli voin varauksetta suositella kaikille. :wink:

Vyana, kiitos vastauksestasi. Olet ihan oikeassa, joskus (ja aivan takuulla tässä tapauksessa) täytyy käydä syvällä ennen kuin voi ponnistaa jälleen valoa kohti. Ja oppiahan tämä on koko elämä eikä todistuksia päätteeksi jaella. Kävin lukemassa ketjuasi ja kokemuksiasi. Paljon sitä puolison temppuja kestää, kuka mistäkin syystä, ehkä se pelko yksin jäämisestä ainakin minulle oli se suurin syy. Luulisin että tuo juontaa juurensa masentuneiseen menneisyyteeni jossa eristäydyin yksikseni neljän seinän sisään, ja saatoin elää jopa koko talven juuri tapaamatta ihmisiä. Kun sitten vihdoin pääsin ulos luolastani ja elävien kirjoihin, päätin etten enää koskaan olisi yksin.

Kun nyt on ollut aikaa miettiä tuon suhteemme vaiheita, olen käsittänyt kuinka väärältä pohjalta kaikki oikein alkoikaan. Minä joka olin vasta juuri palaillut ihmisten ilmoille ja olin henkisesti yhä romuna, ja hän joka joi eronsa aiheuttamaan suruun. En tarkalleen muista kuinka äskettäin ennen tapaamistamme hän olikaan eronnut mutta ei siitä voinut olla kuin korkeintaan pari kuukautta. Muistan kuinka jopa alkuun varoitin häntä rakastumasta tällaiseen syrjäytyneeseen ihmisraunioon ja luettelin hänelle huonoja ominaisuuksiani. Yritin jopa useasti ottaa etäisyyttäkin, mutta niin vain päädyimme jotenkin yhteen ja pikkuhiljaa jotakin alkoi muodostua. Huh, aikamoiset katastrofin ainekset kun näin taaksepäin katsoo. Kukaan ei ole niin viisas kuin jälkiviisas…

Kun nyt joskus hamassa tulevaisuudessa ryhdyn seuraa hakemaan, olen varmasti noin 1000% valmiimpi oikeaan parisuhteeseen. Tiedän mitä ominaisuuksia ihmisessä haen ja vaikkei ihmisiä luetakaan kuin kirjaa, on joitakin piirteitä mahdollista tunnistaa jopa yhden tapaamisen perusteella.

Olit oikeassa siinäkin että minä eheydyn kyllä, ja se prosessi on nyt pantu alulle. Nyt lähden sienimetsälle eheytymään, mutta palailen kyllä vielä kirjoittelemaan ja lukemaan muiden tarinoita, tämähän on uskomattoman terapeuttista! Oikein hyvää lauantaipäivän jatkoa kaikille! :smiley:

Hurjaa tunteiden vuoristorataa, ei voi muuta sanoa. Siellä sai pöpelikössä risut, tatit ja männynkävyt monoa kun meni hermo pariin otteeseen ihan täysin. Sori vaan metsä, koit Särkyneen miehen raivon.

Tuli mieleen yhteiset sienireissut ja nyt saunaa lämmittäessä miljoonat yhteiset saunomiset. Kaikki nämä muistot hän sivuutti kirjeessään ja niputti koko yhteisen aikamme sanoihin “epävarmuus ja kommunikoinnin puute”. Ja miten ihmeessä se voi olla vain minun syytäni? It takes two to tango.

Ja katkeruutta aiheuttaa myöskin se tieto, että hän on nyt paikassa jossa saa vertais- ja terapiatukea vuorokauden ympäri, pääsee rakastamaansa saunaan joka ilta ja voi pitää yhteyttä uuteen rakkaaseensa. Hän, joka joi itsensä siihen kuntoon kerta toisensa jälkeen vaikka sai kaiken mahdollisen tuen minulta ja muilta läheisiltään. Tuntuu niin väärältä että minä olen yksin täällä kylmässä tosimaailmassa samaan aikaan kun hän jatkaa eskapismiaan elämällä milloin missäkin pakopaikassa. Tuntuu ettei hän koskaan elämässään olisi aidosti kohdannut ongelmiaan itse, vaan elänyt elämäänsä aina muiden kautta. Hän ei koskaan elämässään ole elänyt juuri lainkaan yksin vaan aina on pitänyt tarrautua seuraavaan oksaan ennen edellisestä irti päästämistä.

Mutta ei niin huonoa ettei jotain hyvääkin: palasin kori täynnä tatteja. Ja juuri äsken kaveri soitti ja ehdotti ensi viikolle mökkireissua. Ja mikä hulluinta, kuulemma kaikki osalliset ovat niin tympääntyneitä juopotteluun että luvassa olisi vesiselvä viikonloppu! Aivan ennenkuulumatonta mutta mahtavaa! Pakko lähteä ellei tule esteitä.

Että sellaista tähän väliin. Prosessi on vasta aluillaan…

Nyt vielä hieman hänen ja myös minun alkoholinkäytöstä.

Hän on henkilö joka ei osaa ottaa yhtä olutta tai siideriä. Hän lähti niin lukemattomia kertoja “yhdelle”, etten jaksa edes muistaa. Ja lähes yhtä monesti yhteiset suunnitelmamme sulivat siihen ja jäin yksin. Hän joi enimmäkseen yhdessä vakiopubissaan seuranaan pääsääntöisesti keski-ikäisiä ja sen ylittäneitä pitkälle alkoholisoituneita ukkoja. Minun oli aivan mahdotonta ymmärtää, miksi nuori, fiksu nainen hakeutuu vanhojen puliukkojen seuraan illasta toiseen. Kun usein tuskailin ja ihmettelin hänelle ääneen miksi hän juo näiden elämänsä parhaat päivät aikaa sitten nähneiden, kirveen jo kaivoon heittäneiden miesten seurassa, hän suuttui ja puolusti näitä ihmisiä. Hänen mielestään he olivat uskollisia ja yhteisöllisiä ihmisiä jotka ovat kokeneet elämää.

Kuitenkaan yksikään näistä ihmisistä ei tullut silittämään hänen päätään ja halaamaan kun krapulamöröt painoivat päälle ja elämän vaikeudet itkettivät. Kukaan heistä ei tullut auttamaan asunnon siivoamisessa viikon ryyppyrellestyksen jälkeen tai tukenut avun hakemisessa. Minä olin tukena kun kukaan muu ei ollut.

Vaikka, kuten jo kerroin, ryyppäsin valtavasti yhdessäoloaikanamme, en koskaan ollut meidän yhdessä ollessamme se joka oli kännissä. Jos minä join, niin joi hänkin. Aina kun hänellä oli kuiva kausi menossa, kieltäydyin kavereiden pyynnöistä lähteä viettämään iltaa, enkä edes kokenut jääväni mistään paitsi vaan oli mukavaa viettää hänen kanssaan yhteistä aikaa selvinpäin. En voinut kuvitellakaan jättäväni häntä yksin samalla kun lähden juomaan itseni tiedottomaan tilaan. Hän sen sijaan teki näin pahimmillaan jopa useita kertoja viikossa.

Tässä loppuaikoina selvinä kausina hän luki kirjallisuutta alkoholismista ja luki minulle ääneen alkoholismista selviytyneiden tarinoita. Tuntui että hän ihannoi ja jollain tapaa romantisoi alkoholisteja, kuinka he ovat käyneet läpi rankan elämän ja kuinka vain he voivat ymmärtää elämän raadollisuutta. Hän myös haki näistä muiden alkoholistien tarinoista oikeutusta ja vertailukohtia oman juomisensa piirteille. Mentaliteetilla “tämä on tyypillistä alkoholisteille, siksi minullakin on siihen oikeus”.

Hän syytti juomisestaan aina kaikkea muuta kuin itseään. Useimmiten syy oli asuinpaikkamme, jossa hänen mukaansa kaikki ryyppäsivät. Totuus oli että hän itse oli tutustunut vain tähän marginaalisakkiin ja unohti kaikki ne tuhannet muut jotka elivät täysin tavallista elämää. Alkuaikoina syyn saattoi laittaa myös työpaikan piikkiin, jossa ilkeä pomo laittoi kaikki kurjat työt hänen harteilleen kun muut saivat vain helppoja nakkeja. Tosiasiassa hänen kertoessaan työpaikastaan hämmästelin voiko noin upea työpaikka olla todellinen, sillä olen elämässäni tottunut kurjiin osa- ja määräaikatöihin joissa epävarmuus leimaa kaikkea. Hormonit, ah kuinka monet kännit niiden piikkiin saattoi laittaa! PMS, pakko juoda. Niin, ja minun piikkiini saattoi myös usein laittaa juomisen. Muttei koskaan omaan. Paitsi kun koitti putken päättyminen, itsesääli ja krapulaisen syyllisyys.

Nyt kun olen seurannut ja lukenut teidän muiden kirjoittajien tarinoita, tajuan että olen omalta osaltani mahdollistanut ja jopa ruokkinut hänen juomistaan tarjoamalla turvapaikan johon palata kun “viidestoista yö” saapuu. Toisaalta kun itse join, hän tarjosi sen myös minulle.

Taas yksi kivi vierähti sydämeltä. :arrow_right:

Moi Särkynyt mies!

Ihanaa että voit rauhassa kipuilla siellä luonnon keskellä. Eihän se tietysti hauskaa ole, mutta minusta luonnolla on ihan valtava vaikutus ihmisen hyvinvointiin, siellä sielu lepää.

Pahoittelut huolimattomuudestani, jostain syystä käsitin ensin, että nimimerkkisi on “Minä” :mrgreen: . No, tekevälle sattuu.

Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että tämä palsta on ihan valtavan hyvä apu vaikeissa tilanteissa. Minua auttaa aina jo pelkästään se tieto, etä en ole kokemusteni kanssa yksin. Jos tykkäät lukea, niin ehkä sinua auttaisi Irene Kristerin kirja “Tule lähelle, mene pois”. Minusta se on valtavan hyvä kirja, ja sellaisella lempeällä, ihmisrakkaalla otteella kirjoitettu. Minua tuo kirja auttoi näkemään selvemmin niitä rooleja ja syitä ja seurauksia joita edesmenneessä ihmissuhteessni oli.

Minä en oikein usko, että tuosta paikasta ja kaikista hoidoista on hänelle apua, koska en usko, että hän on aidosti valmis ottamaan niitä vastaan. Vasta silloin, kun ihminen tajuaa edes sen, että hän on liian sekaisin ollakseen yhtään kenenkään kanssa romanttisessa mielessä, hän on oman ns. henkisen kasvun tiensä alussa. Minusta sinä olet onnekkaammassa asemassa juuri siksi, että joudut kohtaamaan asiat, etkä tarraudu seuraavaan harhautuskeinoon. Eskapismi ei auta, koska ennemmin tai myöhemmin todellisuus puraisee aina perseestä. Se on fakta.

Kyllä sitä on monet ihmetelleetkin. Itse asaiassa lähes kaikki läheiseni ovat vähintäänkin vihjanneet lopettamaan tämän suhteen. Tästä tarinastamme on jo varmaan joissakin piireissä tullut eräänlainen vitsi. Sen takia minua jopa hieman hävettää avautua asiasta tietyille kavereilleni, sillä heidän on vaikea käsittää kuinka pitkään siedin tilannetta, ja heidän mielestään eron tulisi olla helpotus eikä tuska. Sitä se varmasti onkin vielä joskus mutta toivoisin että hekin voisivat ymmärtää kuinka pahalta juuri nyt tuntuu.

Kyllä sitä sieti kaikenlaista, koska eihän siinä juopon elämässä ollut mikään niin vakavaa ja pysyvää. Vasta kun aloin laittamaan oman juomiseni kuriin, alkoivat oikeat tunteet heräilemään. Elämääni kuuluu nyt kaikenlaista mielekästä, jonka vuoksi päihtyminen ei houkuta vaihtoehtona lainkaan. Täytyisi vain keksiä keinot käsitellä kriisitilanteitakin ilman alkoholia, sillä niitä tulee elämässä väistämättä eteen.

Uskon kyllä että hän voi päästä juomisestaan eroon, mutta itseään hän ei pääse pakoon. Juomiselle on aina syynsä. Niitä voi olla useitakin mutta hänen kohdallaan varmasti syinä ovat tietyt lapsuuden käsittelemättömät tunteet ja hänen levoton ja ailahtelevainen luonteensa. Luonteenpiirre jota rakastin ja vihasin. Ehkä hän keksii keinot käsitellä tunteitaan, ehkä ei. Juuri nyt ei edes kiinnosta.


Erossa lienee usein tapana kokea itsensä uhrina ja toisen roistona. Näin osittain tässäkin tapauksessa mutta miksikään marttyyriksi en ryhdy eikä ole syytäkään. Olen ollut huono puoliso, vaikka tietysti paljon hyviäkin aikoja yhdessä koimme. En keksi tähän muuta syytä kuin että olemme kulkeneet päinvastaisiin suuntiin. Hänen elämänsä oli melko mallillaan kun tapasimme, minun ei. Hänen elämänsä meni raiteiltaan, minä löysin vihdoin elämälleni suunnan. Hän rakastui minuun heti alussa, minä rakastuin häneen kun tunne-elämäni elpyi. Olin alussa aivan karmea ihminen. Koin tilanteen vain pelinä enkä tiennyt mitään rakkaudesta. Kun hän tuolloin sanoi minulle “rakastan sinua”, vastasin: “en voi koskaan tulla rakastamaan sinua”. Sanoin etten osaa rakastaa. Se piti tuolloin paikkansa. Ei voi rakastaa muita jos ei voi rakastaa itseään, ja minä vihasin itseäni. Kun vihdoin olin rakastunut häneen, hän oli jo katkeroitunut. Hän usein muistutti siitä mitä tuolloin sanoin. Yritin selittää että en ole enää se ihminen josta ne sanat tulivat.

En myöskään koskaan suunnitellut viettäväni loppuelämääni hänen kanssaan. Aina jos etäisesti tuli sellainen tunne, se romuttui seuraavaan riitaan jossa hän paljasti ilkeän luonteensa. En usko että hänkään halusi jakaa lopun elämästään minun kanssani. Ehkä olinkin vain ylipitkä laastarisuhde edellisestä parisuhteesta toipumiseen, kuka tietää.


Paljon on taas pyörinyt päässä. Moisesta ajatusten sarjatulesta kehkeytyi niin valtava väsymys että sille on nyt annettava periksi. Hyvää yötä.

…ja paljon pyörii päässä edelleen, 2,5 tuntia myöhemmin. Arvasinkin että se edellisyön hyvä yöuni oli vain turhaa toivetta parempaan päin menosta. Nyt olen taas aivan kamalan yksinäinen ja onneton. Antaisin melkeinpä mitä vain että saisin hänet vierelleni nyt, niin valtava tuska minut valtasi. Ahdistaa jo tämä parisänky jonka toinen puoli on tyhjillään.

Alkoi myös ahdistaa jo edessä häämöttävä maanantai. Saankohan ensi yönä nukuttua? Miten ihmeessä selviän koulupäivästä? Jaksanko teeskennellä reipasta ja iloista viikon takaista itseäni, vai näytänkö rehellisesti siltä surkealta ihmiskuorelta joka olen? Ja jos en saa nukuttua, en jaksa myöskään lähteä lenkille, joka voisi auttaa taas tulevan yön unensaannissa.

Menin vielä äsken typeryyksissäni lukemaan jotain meidän välisiä tekstiviestejä. Sieltähän se koko suhteen kirjo paljastui: pari lämminhenkistä keskustelua ja pääosin aivan järkyttävää luettavaa. Ei ainakaan auta unensaannissa.

Mietin jo poistaisinko hänet puhelimestani. Numeron muistan kuitenkin ulkoa jos joskus tulevaisuudessa tulee jotain käytännön asioihin liittyvää. Poistamisen myötä häviäisi kaikki käydyt keskustelut. Turha kai niitä on enää vatvoa, varsinkin kun ne eivät ole mitään riemastuttavinta luettavaa.

Noista tekstiviesteistä kävi kyllä ilmi kuinka kumpikin olemme tuottaneet tuskaa toisillemme. Välillä hän pyytää anteeksi kuinka paskasti tekikään, ja välillä pyytää minua toistuvasti vastaamaan enkä vastaa. Ja yritän muistella mikä on tuolloin voinut olla syynä, enkä keksi. Jäin miettimään, enkä keksi. Mikä on johtanut siihen etten ole vastannut? Miksi olen satuttanut? Mitä silloin on tapahtunut? Läheskään kaikkea ei käy noista viesteistä ilmi. Enkä voi enää kysyä. Sietämätöntä.

Tänään eräs sukulainen kysyi auttaako tyttöystäväsi siivoamaan tattisaaliin. Riipaisi rinnasta ja tyydyin toteamaan vain että “Ei, ei enää koskaan”.

Kuka helvetti meni keksimään ihmiselle tunteet ja vieläpä antoi jokaiselle ihmiselle vapaan tahdon? Hei, kiitti vitusti! :imp:

Terveisin

Pahasti särkynyt mies :frowning: :frowning: :frowning:

"Olin alussa aivan karmea ihminen. Koin tilanteen vain pelinä enkä tiennyt mitään rakkaudesta. Kun hän tuolloin sanoi minulle “rakastan sinua”, vastasin: “en voi koskaan tulla rakastamaan sinua”. Sanoin etten osaa rakastaa. Se piti tuolloin paikkansa. Ei voi rakastaa muita jos ei voi rakastaa itseään, ja minä vihasin itseäni. Kun vihdoin olin rakastunut häneen, hän oli jo katkeroitunut. "

Tästä tuli mieleeni oma elämä. Olen parisuhteissa aina myös “kamala ihminen” koska pyrin rehellisyyteen. En tykkää hokea mitään rakastan rakastan-juttuja koska minulle on tärkeää sanoa mitä tarkoitan tai ajattelen, ei sitä mikä miellyttäisi toista. Alan myös analysoida “mitä on rakkaus?” muodostaakseni rehellisen vastauksen kysymykseen tai toteamukseen, ja siinä ajassa olen jo unohtanut toiselle vastata, ja toinen sitten kokee ettei saa “vastakaikua”.
Parisuhteissa monesti mielestäni haetaan äidin/isänkorviketta. Laitetaan toinen vastuuseen omista tunteista.
Kuten kerjätään toiselta hellyyttä ja kun toinen sen epää hetkeksi on vaikkapa keskittynyt johonkin muuhun, niin sanotaan että “et tyydytä emotionaalisia tarpeitani”. Mun mielestä lapsen ja vanhemman välille kuuluu moinen velvollisuus, ei kahden aikuisen suhteeseen.
Tästä olen joutunut vääntämään suhteissani. Ensinnäkin olen niin lapsellinen itse, että jos hoen toiselle “tykkään susta” niin sitten oikeasti pohjimmiltaan loukkaannun, mikäli toinen ei jaksa heti vastata kesken vaikkapa urheiluruudun seurannan, tai antaa vastauksen joka ei miellytäkään esim"tällähetkellä en oikein tiedä". Tavallaan kun heittää ilmoille syötin “tykkään susta” niin pitää toista varpaillaan koska siihen ei saa vastata väärin, olla reagoimatta siihen välittömästi, eikä todellakaan saa olla huomioimatta kysymystä. Lisäksi moiset kyselyt luovat kiristyksen ilmapiirin. Mitä olen tehnyt pahaa, jos toinen ei tänään tykkää? Voiko hän rankaista minua ottamalla tykkäämisen tai rakkauden pois? Siksi periaatteessa sellaista ei ehkä pitäisi koskaan mennä kysymään/toteamaan, mihin ei kestä rehellistä senhetkistä vastausta? Jos puolisoni ei rakasta minua, vaan vastaa “en”, niin tekeekö se hänestä huonon ihmisen? Vai rehellisen? No vain siinätapauksessa, mikäli hän tekee sen tahallaan että vastaa epämääräisesti, mutta toisaalta jos epäilen että ihminen ilkeyttään antaa vääriä vastauksia hellyydenkutsuihin, niin miksi moisia kyselen enää?
Ja kasvaako ihmissuhteissa koskaan, mikäli aina on regressio että etsii jotain lohtua ja vakuuttelua?
Alkoholisteista irrottautuessani tai sitä yrittäessäni olen törmännyt ystäväpiirissä tähän mielestäni vanhanaikaiseen ajatteluun että ollakseen hyvä puoliso, pitää jaksaa vastata toisen emotionaalisiin tarpeisiin: Halata joka kerta takaisin kun toinen haluaa halata vaikka se itselle ei sopisi koska niin kuuluu parisuhteessa tehdä, antaa joka kerta seksiä kun toinen “tarvitsee” sitä, vastata “oikein” jokaiseen tunnekysymykseen mitä toinen esittää. Heillä onkin ns. terveet suhteet, jossa ei alkoholia tarvitse pelätä. Mutta heidän käyttäytymismallinsa monesti on juuri se, mikä omalla kohdallani johti koukuttumiseen. Käyttäydyin kuten terve ihminen että välitin toisesta, olin myötätuntoinen jne, yritin vastata oikein ja olla hyvä puoliso. Yritin olla itse niin hyvä ihminen, ja keskityin itseni kritisoimiseen niin, että sokeuduin sille miten minua edes kohdellaan. Missä on aikuisen ihmisen vapaus tuntea mitä tuntee, ja missä on kumppanuus että vaikka ei jokapäivä rakastaisi, niin voi silti käydä vaikkapa kaupassa yhdessä ja olla toiselle rehellinen ja siis ihminen, olla paikalla kun sovittu, ja läsnä kun sovittu, mutta kuuluuko siihen olla mikään erityistarpeiden vastaava joka vastaa kuin äiti heti vaistolla toisen lähettämään itku/lohtu/nälkäsignaaliin.

Tosi hyviä pohdintoja, hyvä tarina.

Minä käytin rakkauden tunnustuksia henkisenä kiristyskeinona. Sanoin toiselle rakastavani, jotta saisin itse kuulla saman häneltä ja olo olisi hetken verran turvallinen. Esitin myös niin uhrautuvaa, tasapainoista ja rakastavaa tyttöystävää, että hänen olisi A)pakko tykätä minusta(taas henkistä kiristystä) B)hän tajuaisi, miten paska poikaystävä on ja muuttaisi käyttäytymistään ( :laughing: ) C)pönkitin omaa moraalisen ylemmyyden tunnettani.

Eli tavallaan sairas ex-mieheni oli meistä se paljon rehellisempi ihminen, joka oli enemmän kosketuksissa itseensä. Ja tietysti siihen liittyvät myös ne roolit -minähän nimenomaan hain henkisesti kylmää ja etäistä ihmistä, että voisin jatkaa iänikuista henkisen hylkäämisen tanssiani.

Se vaatii vahvuutta, että osaa olla rehellinen toiselle ja ottaa toisen rehellisyyden vastaan.

Tosin, vois aatella niinkin että vahvuuttahan ei tarvitse jos on itselleen rehellinen…
Vahvuutta tarvii eniten kaikenlaiseen vääntämiseen, toimimiseen itseään vastoin, toisten miellyttämiseen, kulisseista kiinnipitämiseen. Vahvuutta toisinaan tarvii kyllä niissähetkissä, kun tekisi mieli päästä helpommalla esim vastata “kyllä”, mutta toisaalta vahvuutta voi käyttää että taisteelee sen hetken yli ja käyttää mahdollisuuden olla rehellinen, eikä miellyttävä. Tai vaikka vahvana pitää itsellään oikeuden olla sanomatta mitään, vastaamatta kutsuun tai viestiin.
Elämän ehkä kuuluisi olla paljon helpompaa, kuin sitä uskoisikaan?
Itselläni on haasteena, että aina kun elämä alkaa olla liian helppoa, niin ihmettelen mikä mättää ja alan kiireellä järjestää itselleni vaikeuksia saadakseni olon turvallisemmaksi.
Ei tarvita kuin vaikkapa pari soittoa alkoholivastaavan puhelinnumeroon, jotain millä saisi pahan mielen takaisin ettei tulisi niin tyhjä olo?
Elämä on kuin yksi pitkä viikonloppu, jos ei väsytä eikä vastusta.
Ehkä sitä ennen suhdetta alkoholistiin olikin terveimmillään, osasi ja uskalsi sanoa EI, osasi olla rehellinen.
Kun pitää itsellään oikeuksia, alkaa tuntua helpolta osoittaa toisille huomiota. Yhtäkkiä kiinnostaakin mitä hänelle kuuluu, ihan kiinnostamisen vuoksi, eikä siksi että kuuluu kysyä.
siksi että voimia ei enää mene siihen että asioita “täytyy tehdä ja jaksaa”

Niin, kyllä minäkin jossakin vaiheessa ensimmäistä kertaa elämässäni sanoin “rakastan sinua”, vaikken sitä vielä tarkoittanutkaan koko sydämestäni. Halusin vain että hänelle tulisi hyvä mieli.

Lisää pohdintoja pulpahtelee jatkuvalla syötöllä mieleeni. Tänään olen ehtinyt pensasten leikkuun yhteydessä miettiä missä vaiheessa hän on tämän uuden miehen tavannut. Onko tämä tapahtunut jo aiemmin, siitäkö johtui hänen äkeytensä loppuaikoina ja siksikö hän halusi minut pois kotoaan? Vai oliko hän silloin jo päättänyt lopettaa suhteen ja tavannut miehen sen jälkeen? Jos tämä jälkimmäinen vaihtoehto olisi pitänyt paikkansa, miksei hän ottanut asiaa esille, kun olimme jo kuitenkin lukemattomia kertoja olleet erossa toisistamme? Oliko asia liian vaikea käsitellä selvinpäin, ja helpompaa vain aiheuttaa riita, lähteä ryyppäämään ja tavata joku mies siinä sivussa?

Vai ovatko he ehkä tavanneet katkolla? Kyllähän siinä muutamassa päivässä ehtii tutustumaan ja vaihtamaan yhteystietoja. Toivottavasti eivät sentään, siitä tuskin seuraisi muuta kuin katastrofi.

Hän pyysi silloin ennen kuntoutuskeskukseen lähtöä hakemaan tavarani. Tämän olen nyt tulkinnut viimeiseksi pesäeroksi minuun. Jos (ja kun) hän silloin oli jo päätöksensä tehnyt, miksei hän puhunut mitään? Oliko helpompaa särkeä sydän kirjeellä kuin sopia yhdessä erosta? Tuskin hän sentään siellä alle viikossa oli ehtinyt rakastua. Muutenkin hämmästyttää kuinka ihminen voi vielä kuukausi sitten sanoa rakastavansa minua ja yht’äkkiä rakkauden kohde onkin joku aivan muu.

Mitä te olette mieltä tavasta jolla hän katkaisi kahden ja puolen vuoden mittaisen suhteemme?

Aika epäkypsältä ja epäreilulta tavaltahan tuo vaikuttaa, mutta mitä muutakaan voi olettaa ihmiseltä joka on sairas? Saat hänen toiminnoilleen vastauksia vain ja ainoastaan häneltä itseltään sitten kun hän on itse valmis käymään niitä läpi kanssasi. En suosittele painostamaan häntä, hän kyllä käsittelee asiat jos on käsitelläkseen, tai jatkaa samaa ikävää rumbaa tämän uuden rakkautensa kanssa.
Siihen asti suosittelen sinua keskittymään nyt vain ja ainoastaan itseesi ja toipumiseen. Toivotan paljon tsemppiä ja voimia eheytymisen tiellä! Pitkä on taival ja jalkoihin sattuu, mutta kunhan pitää suunnan samana, kohti parempaa elämää, niin lopulta saavuttaa sen mitä haluaakin. <3

Mun mielestä eroaminen on melkein mahdotonta ylipäätään, jos jompikumpi tai molemmat on kiikukaakun että haluaako olla yhdessä vai ei. Juuri kun toinen on valmis luovuttamaan, toinen haluukin keskustella vielä. Päihteet siivittävät ratkaisujen tekoa. Yleensä mun kokemuksen mukaan jatkuvassa humalassa tai alkoholismin pauloissa oleva ei paljosta järkyty. Varmasti hyvä ominaisuus sodassa tai muussa, jossa joutuu tekemään armottomia ratkaisuja nopeaan tahtiin. Ihmissuhteissa enemmän aiheuttaa tarpeetontakin kylmyyttä, eikä sovellu siis ihmissuhteisiin “lääkkeenä” eli puudutusaineena. Paatuneinkin alkkis voi morkkisvaiheessa haluta keskustella päiväkausia, mutta kun on humu käynnissä tai uusi ihastus niin ei päätä palele.
Yleisesti ajattelen alkoholilla tai ilman, että kun erosta lähtee sopimaan yhdessä, voi tullakin niin hieno sopu että koko eroa ei tapahdukaan. Silti jos ongelmat ovat tiedossa, ne nostavat pian uudellen päätään ja taas pitäisi alottaa ne erokeskustelut.
Olen ollut sekä jättäjänä että jätettynä ja yleensä riippuvaisissa suhteissa.
Kokemus on osoittanut että oikeaa tapaa erota ei ole, kun suhde on täynnä kiemuroita niin teet sitten niin tai näin, niin aina jää toisella jotain hampaankoloon.
Mun mielestä jälkikäteen ajateltuna olennaista ei ole miten erotaan: kirjeellä, tekstarilla, soitolla? Vaan johonkin kohtaan pitää vain laittaa piste.
Senjälkeen kun alkaa päästä yli, niin lähtee se tarve keskustella…mun mielestä tarve keskustella ja saada asioille selvyyttä, on itseasiassa vaan tarvetta jatkaa suhdetta.
Jos sitä ei ole mahdollista jatkaa, niin pitää varautua siihen että useat kysymykset jäävät vastausta vaille: Kun on erottu, sen ihmisen asiat eivät enää kuulu minulle. Mut vaikeaa se on jos ei itse tahdo erota vaan haluu selvittää asioita vielä.

Niin ja itse nykyään eroaisin tekstiviestillä vaikkapa. Ennen olin keskustelun kannalla, mutta kun siitä erosta ei koskaan tuntunut tulevan yhtään mitään sillälailla :blush:
Toinen hyvä tapa erota on erota ensin rytinällä, pistää hetkeksi kaikki poikki ja antaa ympäripyöreä selitys. Sitten kun molemmat on sulatelleet että ero on nyt konkreettinen,
niin voi tilanteen rauhoituttua sitten käydä keskustelun missä kertoo toiselle mitä kaikea hänessä kuitenkin arvosti, sanoa ne että ihmisenä sinussa ei ole vikaa, ollaan ystäviä jne…
mutta,…ptiää olla todella selkeä tunteiden loppuminen että tää keskustelu ei johda yhteenpaluuseen.
Olen surkea eroamaan suoraansanoen, musta ei varmaan pääsisi kukaan eroon millään muulla tavalla kuin jollain tosi tylyllä ja kerrasta vaan poikki.

Suurkiitos tsemppaamisesta! Voimia tässä vaaditaankin, mutta pikkuhiljaa…

Tänään on ollut melko hyvä päivä. Sain rohkaisevan viestin eräältä erityiseltä henkilöltä ja se sai aikaan lämpimän tunteen pitkäksi aikaa. Antoi uskoa hyvyyteen.

Tavallaan tuntuu pahalta täällä kertoa kaikkia asioita meistä antamatta toiselle osapuolelle mahdollisuutta puolustautua tai sanoa oma sanansa tapahtumista. Varmasti muistan moniakin asioita omalta kannaltani turhan ruusuisesti, niin kai se ihmismielellä on tapana. Mutta sallittakoon ýksipuolinen tarinointi kun anonymiteetin turvin pelataan. Jos joku sattuisi meidät näistä kirjoituksista tunnistamaan, hän varmasti tietäisi suurimman osan näistä tapahtumista ja asioista kuitenkin ja osaisi muovata niistä omat mielipiteensä.

Sitten eräs asia joka on yllättänyt minut: kuinka voimakkaasti ihmismieli ja -keho voivatkaan reagoida eroon. Menetys se on sekin siinä missä kuolema, joten sieltä löytyykin lähin vertailukohta. Kun koin aikoinani erään läheiseni äkillisen kuoleman, kävin läpi samoja henkisiä ja fyysisiä mullistuksia.

Olen kärsinyt ainakin unettomuudesta, ahdistuksesta, paniikkikohtauksista, painajaisista, ruokahaluttomuudesta ja seksuaalisten halujen puutteesta. Välillä tuntuu jopa että tulen ihan oikeasti hulluksi. Fyysisistä oireista mainittakoon pistävänhajuinen stressihiki, rytmihäiriöt, kohonnut verenpaine ja häiriintynyt vatsan toiminta. Niin ja hallitsemattomat itkunpuuskat ensimmäisen viikon ajan, parin viime päivän aikana kyynelkanavat ovat olleet jo kuivemmat.

Tunteiden kirjo on vaihdellut alun raivosta ensin epätoivoon, sitten oli ohimenevä vaihe jolloin olin jo muka jättänyt asian taakseni, jossain vaiheessa hiipi kaipuu, nyt on joku tällainen “olen vahva, pärjään kyllä kunhan tarpeeksi yritän”-vaihe. Mutta nämä kaikki saattavat yhden päivän sisällä nostaa päätään, ja itse asiassa olen tänään käynytkin ne kaikki läpi. Lopullinen vaihe taitaa olla se asian hyväksyminen, tarkistetaan vaikka Googlesta ne oikeaoppisen menettämisen menetelmät. :laughing:

Yllättävintä on se kuinka voimakkaasti juuri minä olen tapahtuneeseen reagoinut. Totta puhuakseni ajattelin monesti olevani helpottunut kun kaikki päättyy. Ehkä jossain vaiheessa tulen olemaankin mutta alku on ollut dramaattisen haastava.

Olet oikeassa, erota voi niin monella tapaa kuin on eroajiakin. Ja itse osaan kyllä olla niin satumainen jahkailija monenkin asian suhteen että yhtä eroa voisi hieroa varmaan vuosikausia. Siinä mielessä nopea ero voi varmasti olla hyvä ratkaisu. Mutta miksi ihmeessä hänen täytyi tuoda esiin toinen mies ja samalla lytätä täysin yhteinen aikamme? Se sai minut tuntemaan itseni surkeaksi, epäonnistuneeksi ihmiseksi. En keksi muuta syytä kuin ilkeily. :frowning:

Nyt yritän saada unta jotta pääsen huomenna taas vihdoin kouluun.

Hyvää yötä ja kiitos kaikille teille keskusteluun osallistuneille!

No ei sieltä mitään unta ole luvassa kun pää on kuin ampiaispesä, grr! :imp:

Aion muuten huomenna käydä lainaamassa kirjan, jota Vyana suositteli jokunen viesti takaperin. Kuvaus vaikutti kiinnostavalta, joten aion ainakin raottaa kantta ja vilkaista mitä se pitää sisällään.

Kun tässä nyt on puhuttu vain hänen huonoista puolistaan, voisin kertoa vähän miksi minä hänen kanssaan niin pitkään ja hartaasti viihdyin. Hän on hyvin hellä ihminen joka nauttii kun saa toisen nauttimaan. Hän tykkäsi kutoa minulle ja muille sukkia, antoi mielellään lahjoja niin syntymäpäivänä, jouluna kuin ihan myös muuten vaan vaikka rahat olisivatkin olleet vähissä, koska sai minut iloiseksi. Hän on hyvin touhukas ja saa saapuessamme aikaan tuhat asiaa sillä aikaa kun minä vasta riisun kenkiäni. Hän on myös fiksu ja täyttelimme yhdessä varmaan tuhat ristikkoa. Hän kehui minua silloin kun itsetuntoni oli maassa ja sai minut tuntemaan itseni tärkeäksi ja hyväksi. Hän tuli hyvin juttuun kaikkien sukulaisteni kanssa. Miksikö? Koska hän on luonteeltaan hyvin iloinen ihminen joka säteilee positiivista energiaa ympärilleen. Sitä nauravaisuutta ja lämpimyyttä minä hänessä rakastin kaikista ominaisuuksista eniten.

Kolikolla on aina kaksi puolta, joten oli aika näyttää teillekin myös se toinen.

Ja nyt tuli itku. :neutral_face: