Siitä tulee lähikuukausina kolme vuotta, kun pommi putosi tajuntaani. Olin pitkään aistinut, ettei kaikki ole kohdallaan, mutta alitajuinen itsesuojeluvaisto oli estänyt pureutumasta tunnelmiin ja mietteisiin ja niiden selvittämiseen.
Tässä on turha edes alkaa eritellä tuota hetkeä edeltäneitä vuosia…poliiseja, lastenkotijaksoja, kuraattoreiden/rehtoreiden/opojen/sossujen kanssa keskusteluja ja kaikkea muuta haastetta, mitä historiassa on.
Koko silloisella perheellä oli ongelmia…kolme lasta (lainatakseni psykiatrian ylilääkäriä isä mukaanlukien) ja äiti.
Maatuvaa ainesta on niin paljon, että turhaan sillä teitä rasitan. TOIVON, että se olisi maatuvaa, mutta tuntuu todella hitaasti tämä luonnon itsensä kehittämä ketju toimivan 
Niin, tuohon hetkeen… jolloin sain tietää poikani pössyttelevän pilveä… Hän makoili silloisen tyttöystävänsä kanssa huoneessaan, joka oli tyypillistä. Normaalisti puhelimensa oli hänen “ihollaan”, mutta silloin se oli minun saatavillani.
Minulla ei ole tapana edes yrittää tutkia toisen omaisuutta. Kunnioitan yksityisyyttä. Jostain syystä kuitenkin aloin tutkia puhelinta. Se avautui!
Painelin sieltä sun täältä… tuli outoja viestiketjuja… osuin kuvaosioon… sieltä pöllähti silmilleni jotain outoa, jota en ollut koskaan aiemmin edes nähnyt.
Näytin kuvaa nykyiselle miehelleni. Hän sanoi, että se on huumetta.
Suoraan marssin yläkertaan ja näytin kuvaa pojalleni. Kysyin käytätkö huumetta? Hän vastasi kyllä.
Mieheni sanoi, joka ei ole lasteni isä, että hän ei hyväksy käyttäjää kodissaan… meillä oli jo pidempään omituisesti hävinnyt juttuja kotoa…olimme mm. asentaneet kassakaapin, johon lukitsimme ja lukitsemme edelleenkin tärkeitä asioita… lääkkeet, avaimet… rahat…
Samana iltana poika sai tietää muuttavansa kuukauden sisällä omaan osoitteeseen.
Sanomattakin selvää, että sydämeni oli ihan palasina. Jälleen. Niin me 19.12.2013 kuskasimme pojalle omaan kotiin huonekalut ja muut hilavitkuttimet.
Tuossa osoitteessa hän oli noin 1,5 vuotta. En ole nähnyt häntä täysin sekaisin olevana kuin kerran. Ja se kerta riitti.
Järkytys oli kaoottinen. Revin tuskissani itseäni hiuksista ja oli myös lähellä, etten juossut alasti kadulle huutamaan, että “mitä minä olen tehnyt väärin!!!”
Naapurissamme oli onneksi poliisi, jonka pyysimme juttelemaan kanssamme tuona iltana. Hänelle nostan hattua. Hän keskusteli kanssamme rauhallisesti tosiasioista. Siitäkin oli valtavasti apua. Yritin löytää apua itselleni… A-klinikalta se ei löytynyt vaan omasta oivalluksestani hakea lähete psykiatrian polille. Lääkkeet ja keskustelua.
Poika oli joutunut putkaan kolmeksi päiväksi. Poliisilaitokselta soitettiin, että poikasi pyytää sinua tuomaan hänelle tupakkaa ja vähän rahaa. Tapahtumaa oli hänen luonaan edeltänyt ambulanssi ja jatkuva asiakasvirta hänen luokseen. Putkasta hän tuli suoraan kotiimme ja avautui osasta elämäänsä… Käyttämisestä ja myymisestä. Huumekoirat kävivät meidänkin osoitteessamme.
Peräkärryn annoimme lainaksi muuttoon. Tuota ensimmäistä kämppää en siivonnut emmekä menneet muuttoapuun. Hänen mielestään poliisit olivat sotkeneet hänen asuntonsa. Minun näkemykseni on, että hän oli itse sotkenut sekä kotinsa että elämänsä.
Hänen uuteen osoitteeseensa muuttivat tavarat ja 20 pyykkikoneellista paskaisia vaatteita. Rakkaat läheiseni kehottivat etten pesisi vaatteita, enkä puuttuisi mitenkään mutta joku pirullinen syyllisyydentunto, välittäminen, halu auttaa ja yrittää selvittää omaa päätään edes pesemällä vaatteita, kuvitellen ehkä niiden puhdistavan ja selkeyttävän asioita, sai minut täyttämään auton mustilla jätesäkeillä ja pesemään kaikki vaatteet puhtaiksi, silitetyiksi, viikatuiksi ja palauttamaaan se siististi poikani asuntoon.
Siellä osoitteessa meni miten meni… välillä ostelin hänelle ruokaa… ja muutaman kerran siivosin asunnon lattiasta kattoon. Olihan siinä välillä yöllistä kuskaamista sairaalaan… käsi oli mennyt poikki tarinankertojan mukaan ensin kaatuessaan ja sitten asiaa tarkennettiin seinään lyömisellä ja mausteena, että yks kaveri yritti ajaa meidän päälle autolla ja mä hermostuin siitä…
Ei ehtinyt poika olla kuin 7-8 kuukautta tuossa asunnossa, kun keväällä tuli aamulla soitto, että ootko kotona? Mä tuun sinne…
Ovikello oli soinut ja hän oli mennyt avaamaan. Pyssyn piippu oli työnnetty ovenraosta ja ammuttu. Ei ollut ollut panosta. Hän ilmoitti muuttavansa pois. Asui meilllä kaksi viikkoa. Nyt tiesin mitä kanavia huumeita voidaan myydä ja jotain muutakin aineista yms.
Bisnes is Bisness… Niin vaan äippä laittoi nimensä vuokratakuuseen, että nuorimies pääsee luksusasuntoon.
Antoi omasta kodistaan huonekalut, jotka miellyttävät käyttäjää. Tehtiin vaihtokauppaa.
Nyt on toukokuusta kulunut puoli vuotta. Autonkin hän osti siinä kaiken keskellä. Kävi kuin ruikulla meillä syömässä ja milloin mitäkin lainaamassa. Pääasiassa haki avaimia hallille, jossa touhusi autonsa kanssa tai sitten joskus hakkasi nyrkkeilysäkkiä.
Poikani tuli kesällä luoksemme ja sanoi päättäneensä lopettaa nuo kielletyt puuhat. Olivat kaverin kanssa yhteistuumin päättäneet. Molemmat saivat töitä. Tämä toinen poika on edelleenkin raitis ja käy töissä.
Tyttöystäväkin on vaihtunut. Tällä kertaa tavalliseen, joka ei polta, eikä polta. Tämä tyttöystävä on nyt sellainen, joka ei hyväksy käyttöä. Oma-aloitteisesti on viestitellyt minulle, että nyt se on taas alkanut poltella… ja valehtelee ihan kaikesta…
Sossu on perinyt rahaa takaisin poikani kesätöiden vuoksi. Olen muutaman kuukauden sisällä investoinut esikoiseni laskuihin luultavasti parin tonnin verran. Autokin täytyy korjata ja verot maksaa. Ei sitä viitsi pyörällä kulkea.
Eniten vituttaa tuo jatkuva valehtelu. “En oo ottanut mitään”, vaikka pupillit on kuin teekupit… tyttöystävä viestittelee että nyt se on taas…
Eilen viimeksi pyysin häntä yksin kotiimme. Hän tuli kahden tunnin odottelun jälkeen. Silmät taas hänelle tyypilliset. Oli varmaan ottanut rohkaisua.
Kerroin hänelle epikriiseistä, joita on lausuttu hänen ollessaan esim. 9 vuotias. Silloin(kin) oli diagnosoitu masennusta.
Yritimme mieheni kanssa herätellä häntä ajattelemaan tulevaisuutta: mitä hän ajattelee siitä millaista hänen elämänsä on viiden vuoden kuluttua?
Ilmoitin hänelle että lainan takaisinmaksu minulle ei ole hänen prioriteeteistään nyt aktiivisin. Tärkeintä olisi saada elämäänsä raiteilleen ja jotatin stabiilia. Jotain rauhaa ja seesteisyyttä.
Olen lähettänyt hänelle mm. Googlen perustajan ajatuksia rahasta, miten hänkin oli kuvitellut rahan tuovan onnen, mutta hänkin oli erehtynyt. Ajatuksia siitä, ettei onni ole materiassa, vaan sisäisessä tasapainossa.
Toisaalta ymmärrän lapseni ahdistusta ja tapaa tukahduttaa sitä. Jatkuva rahanpuute ainakin nyt, kun ei omien sanojensa mukaan enää myy. Silloin kun myi, niin oli rahaa, joista puolet meni omaan käyttämiseen.
Olen asteittain uskaltanut tunnustaa sekä itselleni että lapselleni, että hän tarvitsee apua. Että hän on masentunut. Että univaikeudet johtuvat masennuksesta.
Että käyttämisellä vain siirretään tuskaa ja sen syitä ja lisätään ongelmia. Olen myös erittäin selvästi ilmaissut, että haluan nähdä hänen lapsensa ja haluan hänen elävän pidempään kuin minä.
Olen myös kertonut omasta ahdistuksestani koskien hänen tulevaisuuttaan ja elämäntyyliään vaatimatta muuttamaan sitä siksi, että äiti sitä toivoo.
Eilen sanoin hänelle, että kukaan muu ihminen ei voi häntä auttaa. Tyttöystävän olisi viisainta jättää hänet, koska ei ole mitään järkeä olla suhteessa käyttäjän kanssa, jonka puheisiin ei voi yhtään luottaa. Rakkautta on myös kipeät teot ja valinnat.
Sanoin hänelle, että ainoat tahot, jotka voivat sinua auttaa, ovat sinun oma mielenmuutoksesi ja Jumala. Niinhän Raamattu kysyy, että “mitä sinä tahdot, että MINÄ sinulle tekisin?” Ei Kaikkivaltias Jumalakaan auta ilman ihmisen omaa tahtoa.
Piru kyllä tekee vaikket tahtoisikaan. Ottaa pikkusormen ja vie koko käden.
Sosiaalisesti valtavan lahjakas on minun poikani. Aivan upea persoona. Hyväkäytöksinen ja hurmaava. Karismaattinen. Hyvännäköinen. Puhujalahjakkuus .
Mielenkiinnolla seuraan, millainen jatko-osa tähän romaaniin tulee.
Olen mielessäni hahmotellut kertomusta, jossa päähenkilö nöyrtyy oman voimattomuutensa edessä. Hänen silmistään putoavat suomut näkemään elämän haurauden ja todellisuuden.
Hän tulee vihdoinkin oivaltamaan, että se herkkyys ja valtava kauneus, joka hänen sielussaan on, on hänen voimansa.
Se on se, johon nykyinen tyttöystävä on rakastunut. Että hän uskaltaa olla aito ja paljastettu. Että hän antaa tulla rakastetuksi omana itsenään. Että päähenkilö vihdoinkin päästää irti ahdistuksestaan auttajien tukemana. Ei meitä ole luotu kulkemaan yksin, vaan toinen toistamme tukien.
Minä äitinä rakastan lastani juuri siksi, mikä hän on. Hän on minun lapseni. Rakastettu, odotettu ja toivottu. Kasvatettu niillä eväillä ja voimavaroilla, jotka silloisissa elämäntilanteissa on ollut käytettävissä.
Yhtäkään tuskaa enkä kyyneltä antaisi pois, jos siitä olisi apua lapselleni.
Olipa terapeuttista tämä kirjoittaminen.
Paljon jäi sanomatta - hyvä niin-
Matkalla olen minäkin.
Eroan teistä siinä mielessä, että oma veljeni on huumeiden käyttäjä. Tällä hetkellä hän on joutumassa vankilaan, on juurikin saatu kiinni ja on tutkintavankeudessa. Oon siskona aivan rikki :