Kolme vuotta sitten elin elämää, jossa jokaisen päivän tarkoituksettomuus kietoutui sen tosi asian ympärille, että jostakin oli saatava päivän annos “huumetta”. “Huumetta”, jonka avulla jaksaisin taistella seuraavaan päivään, mutta jonka toisaalta tiesin joka päivä vievän minua aina askeleen lähemmäs kiduttavan hidasta ja tuskaista kuolemaa.
Kun elää elämää, jossa tietää tekevänsä väärin tuhotessaan itseään, mutta toisaalta ei voi tehdä asialle yhtään mitään, tulee väkisellä kokeneeksi tuskaa omasta voimattomuudestaan. Voimattomuudesta, joka osoittautuu kultakimpaleeksi, jonka avulla toipumisesta tulle lopulta mahdollista.
Olen tietoinen tänään siitä, että tuo toipuminen on pitkällinen ja koko elämän kestävä projekti, mutta toisaalta kun pääsee alkuun ja selviää ensimmäisistä taisteluistaan viinanhimoa vastaan voittajana, tuosta prosessista alkaa saamaan omaan elämäänsä niin paljon uutta sisältöä, että tuo prosessi alkaa ruokkimaan itse itseään.
Tänään olen tehnyt tuota prosessia kolme vuotta ja voin kertoa, että elämäni ei ole enää sama, vaan tunnen eläväni aivan uudessa ulottuvuudessa, jossa menneisyys on käsiteltynä ja purettuna muuttunut voimavaraksi jonka avulla vaikeista päivistä selviää melkein hymyillen.
Kolme vuotta sitten olin tilanteessa, jossa lapsista oli tehty jo niin monta ilmoitusta lastensuojeluun, että seuraavasta olisi seurannut huostaanotto. Vaimoni suurinpiirtein inhosi minua, vaikka sairaalla tavalla samalla rakastikin. Inhosi sitä humalaista ja itsetuhoista valheminääni ja rakasti kunnollista selvää minää. Kaikki läheiseni olivat myös ajaneet itsensä aivan loppuun, yrittäessään epätoivoisesti lopettaa minun juomiseni. Heillä olikin jo usean vuoden ajan ollut halu lopettaa minun juomiseni, minulla ei. Minä itse olin valmis joka päivä kuolemaan, koska elämässä ei ollut enää mitään tarkoitusta, koska mikään ei tuntunut enää yhtään miltään, ei edes lapset. Ainoa asia jolla oli jokin merkitys, oli annos jolla sai hetkeksi kaiken tuskan unohtumaan. Olin päätepysäkillä, mutta onnekseni tuolla pysäkillä seisoi myös muutama muu ihminen, joka tarjosi mahdollisuutta nousta “kyytiin”. “Kyytiin”, joka veisi minut mahdollisesti kohti parempaa elämää. Olin niin totaalisen väsynyt kaikkeen, että vaikkakin vastahakoisesti, niin silti tartuin tuohon mahdollisuuteen.
No mitä siitä seurasikaan…
Uusi mahdollisuus elämään. Elämään, jossa päihteillä, eikä muillakaan haitallisilla riippuvuuksilla ole enää mitään valtaa minuun, eikä toisaalta enää mitään merkitystäkään. Elämään joka perustuu totaaliseen rahellisyyteen itseään ja sitä kautta myös muita kohtaan. Sain jotakin paljon, paljon parempaa. Sain tietoisuutta itsestäni, mahdollisuuden opetella elämään ja olemaan kuin “normaalit ihmiset”. Siis kuka hullu ei tuollaiseen mahdollisuuteen tarttuisi? (melkoisen moni juova alkoholisti tänäkin päivänä, valitettavasti)…
Selvittyäni kuntoutuksesta, minun piti hetimmiten selvitä isäni itsemurhan tuomasta surusta ja tuskasta. Siitä selvittyäni aloin suunnitella elämääni uusiksi. Olinhan jo puoli vuosikymmentä tottunut ajatukseen, ettei minulla voi olla mitään tulevaisuutta elämässä, koska konkurssi oli vienyt minut taloudellisesti sellaiseen tilaan, josta en enää uskonut nousevani. No ihmeitähän tapahtuu ja sain kuin sainkin itselleni velkajärjestelyn ja sitä kautta uskoa siihen, että vielä joku päivä voisin olla taas tavallinen veronmaksaja.
Aloin opiskella ja valmistuinkin viime malliskuussa elämäni ensimmäiseen ammattiin ja tuosta seurasikin yllättävä motivaatio kouluttaa itseään lisää. Tällä hetkellä siis opintoni jatkuvat ammattikorkeassa, josta valmistuminen on vasta hamassa tulevaisuudessa, mutta sillä ei ole sen suurempaa merkitystä, koska tiedän opiskelevani alaa jota todella haluan opiskella.
Entä perhesuhteet? Olen saanut uuden mahdollisuuden rakentaa suhteet kokonaan uusiksi. Olen hyvittänyt vaimoani ja lapsiani. Pyytänyt anteeksi kaikilta läheisiltäni ja sopinut puhumalla kaikkien kanssa asiat. Olen saanut rakastua uudelleen vaimooni ja lapsiini, sekä päivä kerrallaan rakentaa heidän kanssaan elämää, josta joskus aivan pienenä poikana haaveilin. Olen myös saanut mahdollisuuden opetella elämänmallin, joka todella kantaa ja kannattaa. Olotila tuntuu huomattavasti paljon paremmalta kuin mikään nousuhumalan tunne koskaan on tuntunut ja sen takia juuri, minulla ei ole ollut enää pitkään aikaan tarvetta edes miettiä humaltumista alkoholin tai pillereiden avulla. Miksi haaveilisin, kun raitis elämä antaa huomattavasti paljon enemmän.
Tänään olen raitis ja kiitollinen…Lisää seikkailustani raittiuden tiellä osoitteessa toinen-mahdollisuus.blogspot.com
Mutta kyllä kannattais ainakin