Takapakkia kaikkeen!

Kotikanava
1

Ollaan oltu marraskuusta asti erossa. Siis alkoholisti mieheni kanssa (2 pientä yhteistä lasta). Uusi mies löytyi ehkä liiankin nopeasti, (en etsinyt, vain kolahti) ja kaikki muukin muuttui samaan aikaan: koulu alkoi, muutto jne. Nyt koulu on loppumassa (kesäloma) ja uuden miesystävän kanssa ollaan lähdössä matkalle. Kaikki on hyvin!! Koulu mennyt hyvin, lapset pitävät hoitopaikastaan ja miesystävästäni. Ja minä alan kaipaamaan itku kurkussa entistä miestä!! Voi pe***kele! Miksi, enkö mä muista mitä vuoristorataa se oli?! Olimme juu onnellisiakin, mutta kuinka monet kerrat jäin alkolle toiseksi. Kuinka monet kerrat sain miettiä missä mies on ollut yötä, milloin puhelimesta löytynyt vieraiden naisten puhelinnumeroita, miettinyt miksei mies auta kotitöissä (juu, en pyytänyt)… jne jne…

Nyt kun olen päässyt itseni herraksi, ymmärrän omatkin mokat suhteessa -alan miettimään… Mitä jos?! Kun itse olen terveempi, ja itsevarmempi ja kaikki menee hyvin, niin tahtoisinko vaan kokeilla: josko mä nyt pystyisin pelastamaan mieheni?! Siis EX-Miehen! Huhheijaa. Ja nyt kun ex-mies vielä kaiken päälle vannoo muuttuvansa, ja minä tyhmä jopa soitin hänelle ja puhuttiin asiasta. Mä tiedän sisimmässäni, että hyvin voisi mennä vaikka puolikin vuotta, mutta ehei ei koko loppuelämää. Ja mä olisin vai valmis uhraamaan oikeasti unelmamiehen (joka on kaikkea ihanaa, mitä en uskonut ansaitsevani!) ja palaamaan ex-miehen kanssa? Mikä mussa on vikana? Kuinka mä voin taistella mun tunteita vastaan? Sairaita tunteita, on siellä rakkauttakin, onhan meillä 2 ihanaa lasta… :unamused:

Sekava teksti, kaipaan jotain komppausta. Pelkään että palaan entiseen uudistuksen toivossa. Pilaan nykyisen ihanan suhteen miehen kanssa joka on saanut mut taas voimaan hyvin. Ja sitten paluu ei sujukaan odotusten mukaan, ja pian olen taas aivan yksin ja onneton, tai ainakin katkera että pilasin mahdollisuuteni onneen.

Miksei mun ex voi löytää jotain naista, johon rakastuisi, ei kaipaisi enää mua -niin en mäkään sitä?! Miksi se, että se kaipaa mua, saa mut kaipaamaan sitä? ÄÄSH! Ja kuinka väärin tämä kaikki on mun uutta miesystävää? Voidaan puhua kaikesta, mutta en mä niiiiin hullu ole, että alkaisin kertoo että vanha suola janottaa. :blush:

2

Hei Kat!
Tulen tässä sua komppaamaan/tsemppaamaan. En ole pätevä toisia neuvomaan, mutta voin toimia varoittavana esimerkkinä :mrgreen: . Olen ollut 26 vuotta yhdessä juopon miehen kanssa, en ensin edes tiedostanut asiaa, mutta vuodenvaihteen tienoilla uuvuin, aloin miettiä mikä mulla on, ja olen nyt saanut asiaa käsiteltyä, ja tajunnut millaista avioliittoni on ollut. Miehen juominen on pikkuhiljaa pahentunut, joi alusta asti, oli ensin viikonloppuisin, sitten vuorotöissä alkoivat kuuden päivän vapaat mennä siihen, sitten esim. aamuvuorossa illlatkin. Nyt hän on eläkeputkessa ja juo joka päivä ja paljon. Ja minä olen vuodesta toiseen ajatellut, että pystyn hänet parantamaan, kun vain olen ymmärtäväinen ja pitkämielinen, enkä pakota mihinkään, jospa jostakin löytyisi oma tahto :slight_smile: Vasta nyt tämän kevään aikana olen tajunnut, että näin ei tule tapahtumaan, syöksykierre vain pahenee. Oli hän pari vuotta sitten 5 kk juomatta, ja luulin jo että se on pysyvää, opin jo luottamaan, mutta sitten puolitoista vuotta sitten alkoi yhä hallitsemattomampi juominen, josta ei taida enää selvitä millään. Olen ymmärtänyt, etten voi mitään, olen irrottautumassa hänestä henkisesti, mutta näin monen vuoden jälkeen lopullinen irtautuminen on todella vaikeaa. Ajattele, neljännesvuosisata näin jälkikäteen katsoen hiljalleen pahenevaa ja pahenevaa tilannetta, ja tässä pyristelen edelleen.

Irtipääseminen on vaikeaa, meillä ei ole edes lapsia, teillä on yhteiset lapset, joten ymmärrän että sitäkin kautta teillä tulee aina olemaan jotakin yhteistä. Mutta olet pystynyt irtautumaan hänestä ja olemaan erossa puoli vuotta, olet pystynyt rakastumaan uudelleen. Jos ex-miehesi voi nyt paremmin, olisiko se nyt sitä, mistä täällä toiset kirjoittavat, kun mahdollistaminen loppuu, ehkä silloin vasta alkoholisti voi ryhdistäytyä. Entä jos palaatte yhteen, hän on skarppina hetken, sitten, koska hänellä taas on mahdollisuus löysätä, palaakin entiseen? Enhän voi tietää, että niin kävisi, mutta kun olet löytänyt uuden ihanan miehen, jos olisin sinä, panostaisin uuteen onneen. Omalta kohdaltani ajattelen niinkin, että en enää osaisi luottaa kehenkään, ja olisin loppuikäni yksin, jos nyt tästä lähtisin; voi jos tietäisin että minulle olisi olemassa tasapainoinen ihana parisuhde jossakin, ehkä entisestä irrottautuminen olisi helpompaa, en tiedä. Ehkä alitajuisesti kuitenkin pelkään sitä yksinäisyyttäkin. Pelkään myös sitä, miten miehen käy jos lähden; sinun ei tarvitse enää pelätä sitä, kun hän kerran on kunnossa.

Jos voisit iloita niistä hyvistä hetkistä, mitä sinulla ja ex-miehelläsi on joskus ollut, ja muistaa samalla ilman katkeruutta ne huonot asiat, ja riskit. Ja panostaa nykyiseen onneen! Anna anteeksi johdattelu, ei minulla ole oikeutta vaikuttaa sinun päätöksiisi, mutta tähän omaan loukkuuni juuttuneena ajattelisin näin :slight_smile:
Tsemppiä sinulle, yritä punnita asioita niin kuin olisi parasta ja turvallisinta sinulle ja lapsille :smiley:

3

Minun ei onneksi tarvitse enää kaipailla exää eikä miettiä mitä hän mahtaa tällä hetkellä puuhastella ja kenen kanssa. Kuulin nimittäin että on ottanut hengen itseltään, viinaa ja lääkkeitä sekaisin. Se on siis good bye forever.

4

Voi Kat, noita vaahtopäitä vielä nousee silloin tällöin. Eihän sitä voi suin päin syöksyä onneen, edelliset asiat vaativat oman työnsä. Enkä mä tällä tarkoita, ettetkö voisi onnistua uuden kanssa, vaan sitä, että ymmärrän hyvin tuon halun ihmiseen, joka hetki sitten oli vielä niin rakas.

Mullahan on ollut eksmieheni kanssa säätöä nyt, no vähän ennen joulua se alkoi, vaikka alkuun kovasti yritin kieltää. Juuri tänään sanoin hänelle, että olen päättänyt, etten enää palaa yhteen hänen kanssaan. Mun suunnitelmana on nyt kasvaa näistä jälkilämmöistäkin jo eroon. Ainahan mä varmaan tuun jollain tasolla rakastamaan, ja varmasti pitkään pohtimaankin sitä vaihtoehtoa palata yhteen - mutta kun mä haluaisin vielä elämääni pieniäkin lapsia ja perheen, ja mä haluaisin, että joku tulisi ja veisi jalat alta. Mä en halua enää palata vaan mukavaan, mä oon tehnyt jo niin ison työn eroon kasvamisessa, että haluan ihan uuden, puhtaan sivun. Mitä se sitten tuo mukanaan, sen näyttää aika.

En tiedä osaanko tsempata sua. Toivoisin että osaisit tehdä viisaita ratkaisuja, mutta kyllä mä ymmärrän ne vähän tyhmemmätkin, muutenhan en kestäisi itsenikään kanssa :smiley: . Jotenkin se elämä kuitenkin aina kuljettaa. Ehkä sä kaipaisit yksinoloa, vaikka sitä matkaa ihan vaan yksin, jos sellainen jotenkin järjestyisi?

5

Kat,

sua pelottaa. Erossa jäi käsiteltävää ja uusi onni tuntuu ansaitsemattomalta.

Voit lopun ikääsi rakastaa exääsi. Ei ne ihmiset niin vaan ihon alta lähde, kun ne on sinne kerran päässeet. Mutta pistä itsellesi kalenteriin täppä että kun tekee mieli puhua yhteenpaluusta niin puhut siitä vasta viikon kuluttua.

Mikäpä siinä ajassa ehtisi muuttua muuten kuin oma mieli?

Itse lopetin hormonaalisen ehkäisyn puolisen vuotta sitten. On muuten hurjaa, miten kemia vie! Ja sitten taas tasaantuu.

Päivä kerrallaan se on juopon jälkeenkin elettävä.

6

Tuntuuko Kat nykypäivä tylsältä, tasaiselta, tyhjältä? Voi olla vaikea asettua uuteen muottiin, ns. “normaaliin” elämään, missä on niin rauhallista ja turvallista, että kaikki patoutuneet pahat olot ja negatiiviset tunteet alkavat nousta pintaan. Minulla on eroissani aina jäänyt niin paljon käsittelemättömiä asioita, että ne sitten pulpahtelivat pintaan joskus vasta vuosienkin päästä. Vielä nykyäänkin saatan välillä nähdä unta 20v. sitten elämässä vaikuttaneesta renttupoikaystävästäni, ja unien kulku on aina sama; muutamme uuteen kämppään, ja olen ahdistunut ja masentunut, kun huomaan jälleen palanneeni rentun kanssa yhteen.

Mietin, voisiko olla niin, että haluaisit karkuun omia tunteitasi, takaisin exän kainaloon; siinä elämässä kun on niin paljon kaikkea muuta huolehdittavaa, että omia tunteitaan ei edes ehdi käsitellä. Ehkä koet olosi nyt vähän pettyneeksi, kun kaiken “pitäisi” olla hyvin, uuden kullan kanssa, mutta elämä tuntuu kuitenkin tyhjältä? Minulla oli ainakin eron (erojen) jälkeen tuo tyhjyyden tunne, se kesti jonkun aikaa, mutta meni sitten itsestään ohitse.

Tämä nyt on taas tätä keittiöpsykologiaa… Oikeastaan kirjoituksesi laittoi minut miettimään, miksi silloin nuorena tyttönä halusin aina takaisin sen ensimmäisen poikaystäväni luokse, vaikka vihasinkin sitä kaaosta, mitä hänen juomisensa ja renttuilunsa aiheutti. Silloin olin olevinani niin rakastunut, ja koin karseaa yksinäisyyttä ilman häntä. Pöh. Minun piti silloin vain odottaa se oman aikansa, että kasvoin henkisesti sen verran, että sain “napanuoran” leikattua. Sitä ennen lopullinen eroaminen ei ollut mahdollista. Toinen ero toisesta alkoholistista olikin sitten jo paljon helpompi, se meni sokaisevan vihan ja adrenaliinin voimissa, enkä haikaillut sekuntiakaan takaisin. Toivottavasti ei enää tarvitse erota, on se niin rankkaa puuhaa…

Mutta Kultakala antoi hyvän neuvon, kun koet haluja mennä takaisin vanhaan, mieti vielä viikko ennenkuin kerrot siitä kenellekään. Ei kannata hätäillä. Voimia sinulle!

7

Kiitos kaikille vastauksista. Olette ihania. Mä selkeesti kaipaan sitä huolenpitoa, ja sitä kokoaikasta epävarmuuden tunnetta, mitä exän kanssa oli. Nyt on tasaista elämää, onnea. Ja mä en ole tottunut näin tasaiseen menoon. Mikä kauheinta: mä joudun kohtaamaan itteni, sen naisen joksi mä oon kasvanut ja joka on ollut aika hukassa jo kauan. Mä olin oikeestaan hukassa jo ennenkuin tapasin exäni. Ja se johtuu pitkälti äiti-suhteesta, en ole kokenut koskaan olevani hyväksytty tai rakastettu ihan omana itsenäni. Mulla oli jo suhteen alkuaikoina naamari päällä, en mä oikeasti ollut sellainen ihminen jona mä esiinnyin suhteen alussa. Silloin juotiin jonkun verran, alistuin miehen mielipiteeseen ja koin miehen osoittaman mustasukkaisuuden ihailuksi. Mä muutin paljon itseäni tuon suhteen aikana -“hyväksyin” kortitta ajamisen ja vaikka mitä, en tuonut omaa näkökulmaani esiin. Jos sen olisin tehnyt, oltaisiin luultavasti erottu jo aikaa sitten. Saatiin lapset, ja lasten kasvamisen sivussa huomasin etten mä voi jatkaa “esittämistä”, mä haluan olla OIKEASTI oma itseni lasteni edessä, tuoda omat arvoni lasten tietoisuuteen. Antaa senkin energian lapsille, minkä pistin exän asioiden ja tekojen vatvomiseen. Ja sittenhän oltiin eron edessä.

Tässä pitää vaan yrittää muistella, minkä takia erottiin. Ja mitä mä elämältäni tahdon: mä en olisi sitä saanut exän kanssa. Mun pitäis tosiaan saada ainakin päivä aikaa ihan itselleni, saisin taas selkeyttä siihen kuka mä olen ja mitä mä tahdon. Nyt on ollut kiireitä, lapset sairastelleet, työharjoittelu loppusuoralla, exästä ei lastenhoidossa juurikaan ole apua, arkihommat kasautuu päälle… Ei ole ehtinyt omiin harrastuksiin, eikä kuuntelemaan itseään: sen takia mä olin/olen hukassa. Onneksi viikonloppuna äitini lupasi ottaa lapset yökylään -aikaa itselleni! :slight_smile:

Ja mitä uuteen miesystävään tulee. Mä en ole tottunut siihen, että toinen on niin läsnä kuin hän on. Ei painosta mihinkään, luottaa, on minun luottamuksen arvoinen, ymmärtää, ottaa minut huomioon sanoin kuin teoin (ex puhui nätisti, mutta teot jäivät vähiin) ja siinä sivussa pitää itsensä ja elämänsä kunnossa aivan itse. Tuntuu välillä liian hyvältä, ollakseen mun elämää. Ja sitten mä osaltani oman onneni aikaan alan miettimään exää. Koenko että mulla ei olisi oikeutta onneen, koska en osannut olla exän kanssa onnellinen. Ja voi kuinka mä olen pahoillani, etten voinut olla hänen kanssaan onnellinen, tai hän ei voinut olla mun kanssa niin onnellinen että olisi jättänyt viinan. Äh! Kummaa touhua.

Mutta niinkuin todettiin, päivä kerrallaan. :slight_smile:

8

Mitä jos kaikki johtuukin siitä, että sinun on pitänyt tukahduttaa tunteet exää kohtaan, kerätä voimat erotakseen ja luetella eniten huonoja puolia. Kun aikaa kuluu, pahat asiat on muisteltu mutta hyvät asiat on jääneet taka alalle. Ne tulevat esiin vielä.
Mielestäni sellainen “jätä se” -meininki mitä viljellään yleisesti naisten keskuudessa, kun parempaa elämää ja naiseutta havitellaan (monesti oikeutetusti kylläkin), on omiaan aiheuttamaan sen että siitä miehestä joutuu eroamaan tukahduttaen ne myönteiset tunteet. Ja koen että ympäristö kannustaa eniten tähän, että katsotaan eniten mitä pahaa suhteessa on, jotta on helpompi irtaantua. Ihmiseen kiintyy, ja yhteiset lapset kiinnittää, mielestäni olisi enemmänkin poikkeuksellista jos eroaminen olisi “helppoa”.
Ehkä uusi suhde on tullut liian pian, mutta mitä sille asialle tehdä, siinäpä pulma. Ehkä aluksi antaisin armoa itselleen tuossa tilanteessa, ei jaa tunteita sallittuihin ja ei-sallittuihin, mutta osaisi erottaa silti tunteet ja teot toisistaan. Kun ikävä tulee, ei ole pakko heti toimia sen päältä. Ja jos eksä tosiaan on muuttunut, niin sehän on vain lapsien kannalta hyvä jos voivat tavata selvinpäin olevaa isää tms. Se tarvitseeko palata yhteiseen parisuhteeseen on kokonaan eri asia, mutta varmasti nuo tunteet on käsiteltävä jotta voi elää täysillä nykypäivää, oli se sitten uuden tai entisen miehen kanssa. Ja jos entisen miehen kanssa tulee paluu kysymykseen, niin on oltava valmis siihen riskiin että joutuu viettämään aikaa yksin, jos eksälle tulee takapakkia.
Ja onko eksällä millainen suunnitelma, onko vain mystisesti parantanut tapansa, vai pystyykö perustelemaan tämän esimerkiksi : missä hoidossa on, millaista terapiaa, minkälaisia ratkaisuja on suunnitellut raittiuteen. Lupauksille en laittaisi painoarvoa, vaan toimenpiteille. Jos repsahtaa jossain vaiheessa, sehän kuuluu taudin luonteeseen mutta kuinka paljon vaivaa näkee asian kanssa.

9

Viisasta puhetta Näinköhäniltä, jälleen kerran! Komppaan joka sanaa.

10

Ei se tyyppi ole voinut ihan sika olla, kun sitä on joskus rakastanut.

Mulle tulee omalla kohdalla mieleen sellainen, että tämä suhde on tavallaan ollut ‘helppo’ koska mä olen automaattisesti ollut se parempi ihminen. Sen takia mikään kunnon mies ei sytytänyt - siinähän olisi ollut vaarana se, että kumppanini on parempi tyyppi kuin minä ja miksi sellainen mies minuun tyytyisi?

Tuommoinen juoppo on oiva. Sille mä olen liian hyvä, ja sen on pitänyt olla hyvin onnellinen, kun minä olen tyytynyt häneen :blush:

11

No eihän ex ole muuta kuin persaukinen tällä hetkellä. :wink: Eli siis siinä päällimmäinen syy, miksi yhteenpaluu tuntuisi ajatuksena niin ihanalta… Ei vaan, onhan siinä varmaan takana todellista halua ja rakkautta palata yhteen, mutta ei se viinaa pystyisi jättämään. Eikä se ole valmis lähtemään AA:han, ei tajua ideaa, ei tajua ongelmaansa… Ja juominen on siitä liian kivaa, ja mä olen tiukkapipo. Whatever. Nyt on taas hyvä olo. Tajusin ettei mun tosiaan tarvitse muistella vain pahoja ja huonoja muistoja, vaan saan nauttia ja ikävöidä hyviä aikoja. Ja saan mä ex-miestä vielä rakastaakin, mutta tajuan nyt että se rakkaus on todella erinlaista kuin ennen. Ja tästä rakkaudesta mun ei tarvitse potea huonoa omaatuntoa -rakastanhan mä mansikoitakin, mutta en mä silti ole valmis syömään niitä henkeni edestä. :slight_smile:

Ja mitä uuteen miesystävään tulee, niin katsellaan nyt rauhassa. Mä menen nyt fiiliksen mukaan. OMAN fiiliksen! :slight_smile: Ja kevät on ihanaa aikaa, ja voi kun asiat nyt sitten kuitenkin on ihanasti. Ei voi muuta kuin luottaa elämän virtaan, tähän asti se on ainakin ajanut mua tekemään raskaita, mutta oikeita päätöksiä. :slight_smile:

12

Nyt en tiiä onko ex-mies saavuttamassa pohjansa. :confused:

Ja kun viime viikolla kaikki tuntui olevan hyvin. Eilen illalla tuli tekstiviesti, että “Älä ota muhun enää yhteyttä. Tuntuu pahalta tehdä lapsille näin, mutta mä tahdon jatkaa elämääni näin. älä vastaa tähän viestiin. Hyvästi.” Voi vi***!! Voin sanoa että vastasin. Koska aivan sama sinänsä mulle, mutta lapsille se ei voi tehdä näin. Aina se on ollut hvä isä, vaikkei hyvä puoliso aina kyenny olemaankaan. Voin kuvitella että olisi moisen viestin lähettänyt myös silloin kun oltiin yhdessäkin (sillä oli hetkensä) mutta silloin routa olisi ajanut porsaan kotiin. Entä nyt?! Entä jos en oikeasti saa siihen enää yhteyttä? Whhaaaat?! Hiipi jo ajatus siitäkin, että tän jos olisin tiennyt olisinko eronnut?! No luultavasti olisin, mutta mä en tahdo että ex tekee näin lapsille, ja itelleen! Tiedän että jokainen, tekee omat valintansa, mutta oikeesti. Tää oli pahin pelkoni, ja nytkö se toteutuu? :frowning: Tai sitten sillä on vaan putki päällä, ja tällä hetkellä tuntuu tuolta. Ensi viikolla se soittelee, että kaikki ok. Olisko Al-Anon nyt mun paikka?

13

Ehdottomasti :slight_smile: Kun alkoholistin toiminta saa omat perustat huojumaan, ja oman olon tukalaksi, silloin kannattaa tosiaan suunnata al-Anoniin hakeamaan perspektiiviä asioihin. Ihmisellä on hassu taipumus tapojensa suhteen “palata vanhaan”. Kun alkoholistimiehen käytös on joskus laittanut paletin sekaisin, niin samat toimintamallit saattavat käynnistyä uudelleen, vielä eron jälkeenkin. Tuo exäsi käytös näyttäisi olevan teatteria, manipulointia millä tietää keikuttavansa elämääsi. Haluaa vielä näyttää “kyntensä” ja vaikutusvaltansa. Sinulla on kaikki hyvin, miksi antaisit tuollaisen puberteetti-käytöksen draamallisine tekstiviesteineen vaikuttaa?

Voimia ja rohkeutta Kat!

14

Kun me erottiin, meni varmaan pari vuotta, etten oikein tiennyt, elääkö mies enää ensi viikolla. Jostain luin lauseen, että jokaisen velvollisuus on pitää itse itsensä hengissä, kukaan muu ei sitä voi tehdä. Mitä se olisi lopulta auttanut, että olisitte edelleen yhdessä? Olisitteko törmänneet silti samaan yhä uudelleen?

Täällä Ruttu sanoi mulle joskus jotenkin niin, että sääli ei ole se syy, mille hän haluaa perustaa elämänsä rakkaussuhteen. Takerruin siihen lauseeseen: mäkin halua perustaa muille syille.

Tsemppiä Kat. Tunnen tilanteesi, tunnen tuon tuskan. Muista, että niin kauan kun on elämää, on toivoa, niin sinulla kuin lapsillasi, ja niiin sillä exmiehelläkin, jos hän ymmärtää sen käyttää. Jaksetaan vielä tämä päivä :slight_smile: .

15

En tiedä, miten asiat on edenneet, mutta omalla kohdalla olen huomannut seuraavaa: mitä tahansa kuvittelenkin, asiat menee juuri sillä tavalla mitä en keksinyt edes murehtia.

Olen pelännyt, että mies kuolee johonkin aivoinfarktiin ja herään vainajan vierestä. No, sitä aamua ei ole vielä tullut.Toivoin, että lääkärintarkastuksessa käy ilmi syöpä, maksavika tai jotain muuta mikä saa lopettamaan. Pahus, veriarvot oli kuin nuorella miehellä.

Hän on tehnyt jo itselleen ja lapsillemme pahimman mitä voi. Tai siis onhan tämäkin suhteellista, :mrgreen: niitä olisi pahempiakin asioita. Mutta pointti on siis että olemalla juoppo hän on juonut oikeutensa elää perhe-elämää. Tai ehkä se menee niin, että mulla on velvollisuus näyttää esimerkkiä lapsille, että aina voi muuttaa elämänsä. Toisen elämää ei voi muuttaa.

Juopon kuolema olisi yhdellä tasolla helpotus. Kyllä, hirveä ikävä jäisi, ja varmaan syyllisyyskin, tytär traumatisoituisi - mutta silloin se ei enää pystyisi vahingoittamaan. Kuolinpäivä jäisi taakse menneeseen, päivä kerrallaan ja siitä selvittäisiin.

En mä toivo tätä. Mutta se nyt vaan on tosiasia, että joskus ne elinpäivät on ohi. Eikä sitä pitäisi joutua pelkäämään! Kuoleman pitäisi kohdata jokainen silloin, kun siihen on valmis. Mielellään sopivan vanhana ja paljon nähneenä.